Pakkolisenssin taustoista

(IPRinfo 3/2004)

Vanha anekdootti kertoo neuvostoliittolaisesta yhteiskuntatieteilijöiden valtuuskunnasta, joka sai 1960-luvun alkupuolella luvan matkustaa Yhdysvaltoihin. Aikansa isäntämaan rikkauksia ihmeteltyään kysyi valtuuskunnan johtaja isänniltä läksiäisillallisilla: ”Näyttäähän tämä teidän järjestelmänne toimivan käytännössä, mutta toimiiko se teoriassa?”

Siitäkin huolimatta että saman instituutin tutkijoiden keskinäinen keskustelu saattaa vaikuttaa ”itseaiheutetulta päänsäryltä”, ajattelin lausua sanasen Olli Vilangan ja Teoston Vappu Verrosen keskustelusta, joka koskee sopimuslisenssisääntelyä.

Pakkolisenssisääntelyn lyhyt historia
Pakkolisenssisääntelyllä on juurensa jo 1800-luvulla. David J. Brennan on mainiossa kirjassaan Retransmission and US Compliance with TRIPS (Haag 2003) kuvannut pakkolisenssin syntyä.

Pariisin valitustuomioistuin totesi päätöksessään vuonna 1862, että sveitsiläisten soittorasioiden maahantuonti oli kiellettyä tekijänoikeuslain vastaisena, jos niissä soivan kappaleen säveltäjältä ei ollut saatu lupaa. Tämä aiheutti kauppapoliittisen kriisin, koska Sveitsille kyseinen elinkeino oli merkittävä.

Teoria saattoi väittää toista, mutta hyvässä naapurisovussa muutettiin Ranskan tekijänoikeuslakia siten, että mekaanisten instrumenttien valmistus vapautettiin tekijänoikeudellisista velvoitteista. Myöhemmin sama debatti jatkui Bernin konvention osalta 1896 ja 1908 pidetyissä kokouksissa, joissa vuonna 1886 syntynyttä konventiota tarkistettiin muun muassa uuden teollisen ihmeen, äänilevyn, vuoksi.

Äänilevyn pakkolisenssi
Kiistan laineet kävivät korkealla: ranskalaiset olivat tulleet katumapäälle, ja ehdottivat, että vapautus koskisi Ranskan tekijänoikeuslain alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti vain sellaisia laitteita, joissa musiikkikappale olisi kiinteästi laitteen sisällä. Niin kuitenkin kävi, että sama ajatuskulku, joka koski soittorasioita, laajennettiin koskemaan myös pianorullia ja äänilevyjä.

Ensi vaiheessa 1908 tämä tapahtui Bernin konvention yhteydessä kansallisten poikkeusten sallimisena – äänilevy voitiin tehdä sävellyksestä ilman tekijän lupaa – mutta myöhemmin eli 1928 sama periaate liitettiin nimenomaisesti konventioon. Samalla sovittiin, että levytyksestä pitää kuitenkin maksaa kohtuullinen korvaus (”equitable remuneration”). Tämä periaate puolestaan kopioitiin Saksan patenttioikeuden pakkolisenssisääntelystä.

Teoreetikot varmasti vääntelivät käsiään noina Bernin ”founding fathersien” luovuuden päivinä, mutta jotain piti kerta kaikkiaan tehdä kyseisten ongelmien äärellä: ellei teoreettisesti loogista, niin edes järkevää tai ainakin sellaista, mikä toimii ja mistä päästään sopuun sopijavaltioiden kesken.

Sama toistui myöhemmin yleisradioinnin, sekä alkuperäisen että edelleen lähettämisen osalta, valokopioinnin, ja myöhemmin muiden käyttömuotojen osalta: Internetissä tapahtuvan valokopioinnin osalta käytiin sama debatti vuonna 1996. Taustalla oli tosiasiallinen tekninen mahdottomuus sopia yksilöllisesti.

Ruotsi yhdistää teorian ja käytännön?
1960-luvun alussa kehitettiin Ruotsissa ajatus sopimuslisenssisääntelystä, jossa järjestö neuvottelee kollektiivisen sopimuksen käyttäjien kanssa. Kolmansia sitova elementti tuli kuvaan vasta 1970-luvun puolella.

Tähänkin ratkaisuun oli jälleen kerran omat, sangen käytännönläheiset syynsä. Puhdas yksinoikeus ei tule kyseeseen, kun käyttötapahtumia on paljon. Käyttäjä joutuu pahaan liemeen, kun ei pysty juoksemaan lupia kokoon. Tekijän kannalta ongelmaksi voivat nousta sellaiset kollegat, jotka eivät anna lupaa yhteisteoksen esittämiseen, vaikka itse siihen suostuisi.
”Laajennettu sopimuslisenssi” on melkoinen käsitehirviö eikä logiikaltaan moitteeton, mutta jälleen kerran sillä saatiin ratkaistua nippu käytännön ongelmia, jotka oli pakko ratkaista. Teoreettiselta kannalta voisi ainakin yrittää väittää, että teoriaa tuotiin lähemmäs käytäntöä; lisättiin yksinoikeuselementti de facto pakkolisenssisääntelyyn.

Kielto-oikeus: paluu vuoteen 1886?
Miten tähän kaikkeen soveltuu yksittäisen oikeudenhaltijan kielto-oikeus? Ensi näkemältä sangen huonosti. Koko sopimuslisenssijärjestelyähän ei alun perin ole luotu sellaiseen tilanteeseen, jossa kielto-oikeuden toteuttaminen olisi ylipäätään mahdollista. Tällainenhan olisi järjestettävissä yksilöllisellä sopimisella.

Jos yksi tekijänoikeuden haltija käyttää kielto-oikeuttaan, ja hänen teoksensa on osa esimerkiksi jotakin audiovisuaalista kokonaisuutta, ovat kaikki muut oikeudenhaltijat ja käyttäjä juuri siinä samassa liisterissä, mistä koko 1900-luvun pyrkivät pois. Yksi henkilö voi käyttää kielto-oikeutta ’kaikkien puolesta’. Juuri tältä on haluttu aiemmalla sääntelyllä välttyä. Palattaisiin siis alkupisteeseen, mistä kaikki lähti: Bernin konvention yksinoikeusmoodiin vuodelta 1886.
Toisella silmäyksellä osuu katse P. Bernt Hugenholtzin (”Copyright and Freedom of Expression in Europe”, teoksessa ”Innovation Policy in an Information Age”, Oxford 2000) analyysiin tekijänoikeuden ja sananvapauden mahdollisesta ristiriidasta, tai ”jännitteisestä suhteesta”, kuten asian on sattuvasti ilmaissut Kaarlo Tuori.

Myöntäen, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on liian suppea kovin pitkälle meneviin johtopäätöksiin, Hugenholtz uskoo kuitenkin ensinnäkin, että mahdollisessa konfliktitilanteessa painoa annetaan sille, onko kyseessä poliittisluontoinen vai taloudellisluontoinen riita. Tekijänoikeudelliset vaateet tuskin voivat estää poliittista viestintää.

Toiseksi Hugenholtz toteaa, että niin kauan kuin tekijänoikeudellisia lisenssejä saa kohtuullisen ehdoin, tai pakkolisenssillä (ibid). ss. 15-16, kurs. MH), ristiriitaa Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan kanssa ei syntyne.

Olisiko pakkolisenssi eräissä tapauksissa rehabilitoitava?
Näin ollen, tosin jo hieman teoreettisemmalla tasolla, pakkolisenssille saattaa löytyä puolustajansa hieman yllättävältä taholta. Kun yksittäistä kielto-oikeutta on puolustettu muun muassa perusoikeussyillä, pitää myös ottaa huomioon, että perusoikeuskonflikti saattaa niinikään syntyä yksittäisen oikeudenhaltijan määräysvallan kohtuuttomasta käytöstä.
Tällaista perusoikeuspuntarointia ovat viime aikoina peräänkuuluttaneet esimerkiksi Stanfordin yliopiston oikeustieteen professori Lawrence Lessig ja Suomessa muun muassa Tuomas Mylly.

Kielto-oikeutta käytetään uskoakseni harvoin periaatteellis-moraalisista syistä, jolloin ihmisoikeusnäkökohdat olisivat ehkä puolustettavissa. Kokemus viittaa siihen, että kielto-oikeudesta muodostuu käytännössä yksi lisäelementti taloudellisessa neuvottelussa.

Summa summarum: teorian – sekä tekijänoikeus- että talousteorian – kannalta näyttää hieman epäkeskolta, että kielto-oikeuden yhdistämistä laajennettuun (ts. kolmansiin vaikuttavaan) sopimuslisenssiin pidetään toimivana ratkaisuna. Nimittäin se, että yksilölliset poikkeukset ovat mahdollisia, päin vastoin indikoisi, että yksilöllinen sopiminen on ylipäätään toimivaa, eikä sopimuslisenssiä tarvita.

Korostan kuitenkin, että uskon, että Verrosen ja varmasti Teostonkin huoli taitelijan kielto-oikeudesta on aito, eikä tätä kysymystä nähdä ensisijaisesti mahdollisuutena parantaa taloudellista neuvotteluasemaa.

Pakkolisenssillä (jonka kehittyneempänä muotona laajennettua sopimuslisenssiä voi eräässä mielessä pitää) on siis puolensa ja perusteensa.

Ellei sitten ole taasen kyse asiasta, joka toimii käytännössä, vaikkakaan ei teoriassa.

Mikko Huuskonen
Tutkija
IPR University Center

Lisätietoa:
Olli Vilangan artikkeli ”Yksilöllinen tekijänoikeus ja kollektiivilisenssit” on julkaisut IPRinfo lehden numerossa 1/2004.

ja Vappu Verrosen (”Musiikin massakäytössä sopimuslisenssi toimii”) ja Olli Vilangan (”Individuaalia kollektivismia?”) jatkokeskustelu aiheesta IPRinfo lehden numerossa 2/2004.

Sananen Bernin konvention ”vähäisistä poikkeuksista” ja kirkkomusiikista:
Edellä mainittu Brennan on käsitellyt kirjassaan Bernin konventioon liittyvää ”vähäisten poikkeamien” doktriinia, joka on peräisin vuoden 1948 Brysselin konferenssista. Koska kyseistä doktriinia on sovellettu WTO -paneelin kaupallisia kiistoja koskevassa riidanratkaisussa, se on varsin keskeisessä asemassa.

Brennan osoittaa, että doktriinin synty johtaa kuin johtaakin Pohjoismaihin, jotka esittivät 1948 ”vähäisiä poikkeamia” mahdolliseksi, jotta mahdollistettaisiin tekijänoikeudellisesti suojatun musiikin käyttö ”jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnolliseen kasvatukseen liittyvissä tapahtumissa, mikäli pääsymaksua ei peritä” (ibid. s. 86).

Jos jotain voi päätellä tekijänoikeuslain muutoksen yhteydessä käydyistä keskusteluista, tämä Bernin konvention ”vähäisten poikkeamien” periaatteen vahvistamiseen johtanut uroteko ei taida nykyisin enää nauttia Pohjoismaissa yhtä suurta kannatusta.