Individuaalia kollektivismia?

(IPRinfo 2/2004)

On ollut mukava huomata, että artikkelini “Yksilöllinen tekijänoikeus ja kollektiivilisenssit” (IPRinfo 1/2004) on herättänyt mielenkiintoa. Vastaan tässä Vappu Verroselle ja samalla jatkan ja tarkennan hieman argumentaatiotani.

Eurooppalaisen tekijänoikeudellisen käsityksen on perinteisesti katsottu perustuvan luonnonoikeudellisille arvoille ja korostavan yksilönvapautta – individuaalisen tekijän vapautta määrätä omaisuutensa käytöstä. Kollektiivilisensointi on käytännön syistä syntynyt omanlaisensa järjestelmä lisensointikysymyksen ratkaisemiseksi. Sen soveltamisesta aiheutuvat ongelmat kohdistuvat tekijän näkökulmasta kolmeen tekijäryhmään: tekijänoikeusjärjestöön liittyneisiin, järjestäytymättömiin ja muun alan tekijöihin.

Tekijänoikeusjärjestöön liittyneiden ongelmat ovat seuraavat. Lienee selvää, että ajatus tekijäpersoonaan sidotun individualismin toteutumisesta kymmeniä tuhansia, jopa miljoonia, oikeudenhaltijoita edustavan kollektiivihallinnoinnin kautta, on vähintäänkin erikoinen. Järjestöjen sisäiset korvaustenjakoperusteet eivät ole yksiselitteisiä.

Esimerkkinä taas yksilöiden näkemyseroista ns. Babitzin-tapauksessa (TN 1998:15) edesmenneen artistin poika ja veli ovat olleet vastakkaista mieltä teoksen hyväksyttävästä käytöstä. Toisaalta jos katsotaan, ettei yksittäisiä tekijöitä enää niinkään kiinnosta henkilökohtainen oikeuksiensa käytöstä määrääminen, herää tietysti kysymys, miksi heille tekijänoikeus tulee alunperin myöntää – vain luovutettavaksi järjestölle? Tekijän näkökulmasta kollektiivilisensoinnissa lienee siis kyse myös vaihtoehtojen puutteesta.

Toki kollektiivilisensseistä on myös taloudellista hyötyä niiden piiriin kuuluville tekijöille – muutoinhan niitä tuskin koskaan olisi syntynyt. (En siis väitä, että ne olisivat vain käyttäjien toiminnan hyödyttämiseksi, kuten Verronen näyttää minua tulkitsevan, vaan kyseenalaistan tämän yksipuolisen tavan, jolla niitä tavataan perustella.)

Peruste tekijöitä hyödyttävästä vaikutuksesta menettää tosin merkityksensä, jos järjestö kieltäytyy sopimuksesta: ei muodostu korvauksia joita tilittää eivätkä tekijät voi esittää teoksiaan. Yksilöllisen sopimisen salliminen sopimuksettomassa tilanteessa ei poistaisi ongelmaa. Massasopimista perustellaan juuri yksilöllisen sopimisen mahdottomuudella.

Kielto- ja korvausoikeus ei poista ongelmia

Järjestäytymättömien oikeudenhaltijoiden osalta sopimuslisenssin luoman ns. pakkolisenssivaikutuksen aiheuttamat ongelmat ovat vielä ilmeisempiä. Kielto- ja korvausoikeus eivät voi näitä poistaa. Jos yksilöllinen teosten käytön kieltäminen olisi aina mahdollista (mitä se ei ole), täytyisi kaiketi myös yksittäisen sopimisenkin olla mahdollista – jos voit kieltää mikset voi myös sopia?

Järjestäytymättömän oikeudenhaltijan kohdalla kyse on siis tosiasiallisesti pakkolisenssistä. Verronen esittää kieltojen vähäisen määrän kertovan järjestelmän toimivuudesta. Tällöin palaamme kuitenkin edellä esitettyyn problematiikkaan: jos yksittäiset tekijät eivät pidä oikeuksiensa henkilökohtaista käyttöä tarpeellisena, miksi heille tulee yksinoikeus siihen myöntää?

Järjestäytymättömän oikeudenhaltijan kielto- ja korvausoikeus ovat individuaalisen tekijänoikeusjärjestelmän vähimmäisedellytyksiä, eivät “parempaan” asemaan johtavia tekijöitä: jos niitä ei olisi, ei individuaalisen tekijän yksinoikeudesta olisi lainkaan mielekästä puhua. Lain kuolleilla kirjaimilla tarkoitan juuri järjestäytymättömän oikeudenhaltijan vaikeutta valvoa ja kerätä korvauksia oikeuksiensa käytöstä. En siis puhu järjestäytyneen asemasta, minkä kuvan Verrosen kirjoituksesta saa.

Kielto-oikeuden rajaaminen vain “ensisijaisiin” käyttömuotoihin on myös ongelmallista. Emme voi mistään tietää milloin tekijäpersoona haluaa kieltää oikeutensa käytön – ehkä juuri “toissijaisen” käytön kohdalla. Mihin siis ensi- ja toissijaisen käytön välinen raja perustuu?

Muun alan tekijöiden osalta kyse on edellisessä kirjoituksessa esittämäni perusoikeusproblematiikan jatkamisesta. Jos esimerkiksi Teosto kieltäytyisi sopimuksesta Yleisradion kanssa, ei YLE voisi käytännössä esittää myöskään elokuvia (niiden taustalla soi musiikki): toteutuisiko tällöin elokuvan ohjaajan, käsikirjoittajan ja elokuvan muiden oikeudenhaltijoiden tekijänoikeus tai oikeus sanan-/ilmaisunvapauteen? Tämä viimeisin ongelma syntyy siis järjestöjen hallinnoinnin rajoittuessa vain tiettyyn taiteen alaan.

Tekijänoikeutta vai korvausten jakoa?

Hallituksen esityksen (HE 28/2004 vp) 2 luvun otsikon tekstin mukaan sopimuslisenssi näyttää erkaantuvan rajoitussäännöksistä. Muutosta voi lähestyä monin yksinkertaisin kysymyksin: Onko ylipäätään mahdollista, että tosiasiallisilta vaikutuksiltaan saman järjestelmän oikeuksia rajoittava vaikutus poistuu (“musta muuttuu valkoiseksi”) vain jos johonkin lakiin niin kirjoitetaan? Tuomioistuinten on ollut tapana tulkita rajoitussäännöksiä oikeudenhaltijoille myönteisesti. Tuleeko tätä tulkintasäännöstä järjestöjen toiminnan osalta enää soveltaa, jos kyse ei olekaan oikeuden rajoituksesta? Milloin tekijänoikeudellisen lain valmistelussa jokin asia nähdään periaatteellisesti merkittäväksi ja milloin ei?

Kun sivistysvaliokunta nimenomaisesti 18.2.2003 lausunnossaan opetusministeriölle edellytti sopimuslisenssin periaatteellisten ongelmien ratkaisemista, mutta sen soveltaminen aiheuttaa edelleen mainittuja ongelmia, voi tilannetta pitää arveluttavana. Mahdollisesti tekijöille ei ole enää niin merkityksellistä yksilöllisesti määrätä oikeuksiensa käytöstä – tärkeintä on saada korvaus. Tällöin kuitenkin palataan yllä esitettyyn kysymyksenasetteluun: Miksi tekijälle yksinoikeus myönnetään?

Mikäli hyväksytään, että kollektiivilisensoinnissa onkin kysymys vain eräänlaisesta korvausten jakomekanismista, palataan keskusteluun vaihtoehtoisten järjestelmien rakentamisesta tekijöiden taloudellisten etujen turvaamiseksi.
Tällöin olisi kaiketi rationaalista tarkastella tilannetta vapaan kilpailun näkökulmasta. Kun kollektiivilisenssin myöntävä tekijänoikeusjärjestö on tosiasiallisessa määräävässä markkina-asemassa, voimme esimerkiksi kysyä, onko keinotekoisten monopolien suosiminen vapaan kilpailun näkökulmasta tervettä? Voisiko sisältömarkkinat vapauttaa esimerkiksi sähköisen lisensoinnin avulla?

Kilpailevia järjestöjä vain teoriassa

Pakkolisenssin on taas esitetty vähentävän transaktiokustannuksia tekijöiden ollessa yhä oikeutettuja korvauksen. Väite siitä, että jokainen voi perustaa vaikkapa kilpailevan tekijänoikeusjärjestön, jääpuhtaaksi teoriaksi. Hallituksen esityksen (28/2004, s. 95) mukaan sopimuslisenssiä soveltavan järjestön tulee olla opetusministeriön hyväksymä. Tällä on haluttu välttää se, että “useat kotimaiset ja ulkomaiset järjestöt esittäisivät käyttäjiä vastaan erilaisia, erisuuruisia ja eriaikaisia neuvottelu- ja korvausvaatimuksia” (kursiivi minun).

Eikö tässä nimenomaisesti estetä kilpailu järjestöjen välillä? Lisäksi tosiasialliset mahdollisuudet tietyn taiteenalan valtakirjojen keräämisestä tekijänoikeusjärjestön perustamiseksi ovat mitättömät.

Lain säännös pakollisesta välimies- tai käräjäoikeusmenettelystä omalla tavallaan sinetöi kollektiivilisensoinnin ongelmat. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa turvataan jokaiselle oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa ja riippumattomassa tuomioistuimessa.
Verrosen mukaan tosin pakollista välimiesmenettelyä koskevasta säännöksestä tulisi luopua. Itse en pidä oikeudenmukaisena ajattelua, jossa joltain osapuolelta riistettäisiin mahdollisuus haastaa hänen oikeuksiaan uhkaava taho tuomioistuimeen. Jos kulttuurin ja sivistyksen vaalimisesta halutaan puhua, voidaan tämän säännöksen soveltuvuutta pitää vähimmäisedellytyksenä.

Olli Vilanka
Tutkija, Svenska handelshögskolan

Creative Commons Lisenssi

Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons lisenssi.

http://creativecommons.org/characteristic/by?lang=en

Creative Commons Lisenssi

Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons lisenssi

http://creativecommons.org/characteristic/nd?lang=en