Yksilöllinen tekijänoikeus ja kollektiivilisenssit

(IPRinfo 1/2004)

“Mutta turha on kieltää, että teknilliset, sosiaaliset ja poliittiset seikat voivat, kun uusia keksintöjä, äänilevyjä, elokuvaa ja radiota on ruvettu yleisesti käyttämään henkisten tuotteiden toisintamiseen, helposti johtaa tekijänoikeuden nykyisen järjestelmän kriisiin.” (T. M. Kivimäki)

Esittäessään ennusteensa vuonna 1948 Kivimäki pohti tekijänoikeudellisen järjestelmän toimivuutta yhteiskunnallisen kehityksen valossa. Hän tuskin tiesi, että kaksi vuotta aiemmin Pennsylvanian yliopistossa oli valmistunut ensimmäinen tietokoneeksi luokiteltava laite. Viimeaikaista tekijänoikeudellista keskustelua seuranneet tietävät, että Kivimäen sanat osuvat naulankantaan.

Tekninen kehitys vaikuttaa levittämiseen

Tietokoneiden ja elektroniikan ala on Kivimäen ajoista edennyt huomattavin harppauksin. Tietoyhteiskunnassa uusi tekniikka mahdollistaa teosten saattamisen helposti digitaaliseen muotoon, jollaisena teos (tai sisältö) on muutamissa sekunneissa siirrettävissä maailmanlaajuisesti ennalta määrittelemättömälle yleisölle. Tietoyhteiskunnan ytimeksi kuvataankin kommunikaatiota ja vuorovaikutusta, joka ei tapahdu kasvoista kasvoihin vaan digitaalisen välineen kautta. Merkitykselliseksi nousee viestintä.

Maatalousyhteiskunnan aikana syntynyt tekijänoikeudellinen teoria perustuu käsitykseen individuaalisesta tekijästä, joka itsenäisesti määrää oikeuksiensa käytöstä. Kuitenkaan ei esimerkiksi Phil Collinsilla ole tänä päivänä minkäänlaisia mahdollisuuksia päättää kuka, missä ja milloin hänen teoksiaan kuuntelee.

Ensimmäisen käyttökelpoisen sähköisen joukkoviestimen eli radion synnyn myötä tekijänoikeuksia onkin siirrytty toteuttamaan kollektiivilisenssein. Kivimäki kuvasi kollektiivijärjestelyjen vaikutusta seuraavasti:
“Tahtomatta kiistää sitä, että tekijän taloudelliset intressit voivat tulla pakkolupa- ja osapalkkiosysteemin mukaan kohtuullisesti huomioonotetuiksi, ei voida tunnustaa, että sanottujen tai niitä vastaavien järjestelmien voimaansaattamisen jälkeen tekijä, jonka teos voidaan vastoin hänen tahtoaan toisintaa, enää olisi teoksensa valtias, jolle Bernin konventio perustuu.”

Koska koko tekijänoikeuslainsäädännön katsotaan nojaavan Bernin konventioon, on helppo ymmärtää, mitä Kivimäki tarkoitti tekijänoikeudellisen järjestelmän kriisillä. Kollektiivisopimusten soveltamisalaa on ehdotettu kuitenkin tekijänoikeuslain viimeisimmän uudistamisen yhteydessä (KM 2002:5 ja HE 177/2002) huomattavasti laajennettavaksi.

Pakko- ja sopimuslisenssi

Ensimmäiset pakko- ja sopimuslisenssisäännökset otettiin käytännön syistä tekijänoikeuslakiin vuonna 1961. Vaikka lisenssin myöntäviin järjestöihin kuuluu tuhansia oikeudenhaltijoita, muodollisesti kyse on aina individuaalisen tekijän tai lähioikeuden haltijan oikeuden toteuttamisesta.

Pakkolisenssi syntyi alun perin juuri käytännön mahdottomuudesta hankkia erillisiä lupia yksittäisiltä oikeudenhaltijoilta. Se on poikkeus oikeudenhaltijan yksinoikeudesta ja oikeuttaa suojatun oikeuden käyttöön ilman oikeudenhaltijan lupaa. Siksi sitä kuvataan usein pitkälle meneväksi toimenpiteeksi, jonka käyttö edellyttää erittäin painavia syitä. Oikeudenhaltija on oikeutettu saamaan käytöstä korvauksen.

Sopimuslisenssitilanteissa oikeuksien käytön ehdoista sovitaan käyttäjän ja oikeudenhaltijoita edustavan järjestön välillä ennen käytön aloittamista. Sopimuksen myötä käyttäjä saa käyttää kaikkia järjestön alaan kuuluvia teoksia. Erityisen merkityksellistä on siis se, että lupa oikeuttaa käyttämään myös järjestöön liittymättömien oikeudenhaltijoiden oikeuksia. Tätä kutsutaan sopimuslisenssin pakkolisenssivaikutukseksi. Sopimuslisenssi muodostaa “kieltämättä periaatteellisesti tärkeän poikkeamisen tekijänoikeuden sisällyksestä” (HE 23/1960, s. 3-4).

Pakko- ja sopimuslisenssin tosiasiallinen ero on käytännössä siinä, että sopimuslisenssin käyttö edellyttää etukäteistä lupaa, mutta pakkolisenssi sallii käyttämisen myöhemmin maksettavaa korvausta vastaan. Tosin myös pakkolisenssitilanteissa voidaan käytännössä päätyä sopimuslisenssin luvasta kieltäytymistä vastaavaan sopimuksettomaan tilanteeseen (pitkän aikaa esim. nettiradiot). Kun edelleenlähetystilanteissa kaikkien oikeuksien käytöstä sovitaan samalla sopimuksella, korostuu kysymys lisenssimallien erottelun merkityksestä.

Järjestön ulkopuolisen oikeudenhaltijan asema on pyritty turvaamaan antamalla tälle oikeus vaatia luvan myöntäneeltä järjestöltä korvauksia oikeuksiensa käytöstä. Käytännössä säännös jää kuolleeksi kirjaimeksi. Aina ei ole edes mahdollista yksilöidä sitä, keiden tekijöiden teoksia on käytetty.

Yksittäisille oikeudenhaltijoille on pyritty myös jättämään mahdollisuus kieltää oikeuksiensa käyttö, mutta tämä jää tosiasiallisesti merkityksettömäksi. Esimerkiksi TekijäL 25f §:n (radio- ja televisiolähetykset) mukaista kielto-oikeutta käytti vuosina 1980 – 1990 kymmenkunta henkilöä (KM 1990:31). Käytännössä kiellon toteuttaminen nykyisen järjestelmän vallitessa lienee myös mahdotonta tiedonvälityksen globalisoiduttua. Kuinka esimerkiksi kieltää, saati valvoa, jossain päin maailmaa tapahtuvaa tietyn sävelteoksen julkista käyttöä? Ns. edelleenlähetystilanteissa yksilöllistä kielto-oikeutta ei ilmeisesti ole käytännössä edes mahdollista toteuttaa.

Tuomioistuin määrää riitatilanteessa käytön ehdot

Kollektiivilisenssejä tutkittaessa tulee myös ottaa huomioon tekijänoikeuslain 54 §:n säännös pakollisesta välimies- tai käräjäoikeusmenettelystä. Säännös johtuu Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta, jonka mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisessa ajassa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa tuomioistuimessa.

Monet käyttäjät ovat riippuvaisia suojattujen oikeuksien käytöstä. Esimerkiksi yleisradioyritysten toiminta on nykyään käytännössä mahdotonta ilman oikeutta soittaa musiikkia. Tekijänoikeuslain 54 § on siis käytännössä käyttäjien ja järjestöjen välisten sopimusriitojen ratkaisumekanismi: erimielisyystilanteessa tuomioistuin määrää oikeuksien käytön ehdot. Samalla se muodostaa sopimuslisenssistä eräänlaisen naamioidun pakkolisenssin (Karnell), mikä jälleen korostaa kysymystä lisenssimallien erottelun mielekkyydestä.

Kollektiivilisenssit – vain käyttäjien toiminnan helpottamiseksi?

Kollektiivisopimuksia perustellaan nykyään lähinnä niiden käyttäjille tuomalla helpotuksella: he saavat kerralla tarvittavat käyttöluvat. Maininta järjestön (“tekijän”) monopoliasemasta sekä käyttäjien mahdollisesta riippuvuussuhteesta jää merkillisen usein mainitsematta. Myöskään niitä merkittäviä poikkeamia, joita kollektiivilisenssit individuaalisen tekijänoikeusteorian valossa muodostavat, ei juurikaan tuoda esiin.

Kollektiivisopimuksiin on niiden poikkeuksellisuuden vuoksi aina suhtauduttu varsin varauksellisesti. Pirkko-Liisa Haarmann on esimerkiksi katsonut (Haarmann s. 167), että eduskunnan II lakivaliokunta vain epäröiden rohkeni hyväksyä hallituksen ehdotuksen valokopioinnin hyväksi säädetystä sopimuslisenssistä. Mietinnössä (II LaVM 13/1980) todetaan mm., että “toistaiseksi ei ole voitu esittää toimivampaa ratkaisumallia kuin ehdotettu sopimuslisenssijärjestelmä.”

Kriittisyys sopimuslisenssijärjestelmää kohtaan on jatkunut myöhemminkin. Markku Tyynilä ja Matti Anderzen edellyttivät eriävässä mielipiteessään (KM 1990:31), että ennen sopimuslisenssin käytön laajentamista tulisi tutkia, kuinka periaatteelliset sopimuslisenssin käyttöön liittyvät ongelmat olisi ratkaistava.

Periaatteellisista ongelmista huolimatta myös tekijänoikeuslain muuttamiseen liittyvässä viimeisimmässä hallituksen esityksessä ehdotettiin merkittäviä laajennuksia sopimuslisenssin käyttöön (HE 177/2002: 13a §, 16c §, 25a §:n 2 momentti ja 25f §:n 2 momentti). Kun hallituksen esityksessä lisäksi vielä todettiin, että järjestön ulkopuolisen oikeudenhaltijan mahdollisuus vaatia korvausta järjestöltä “vahvistaa järjestön ulkopuolisen tekijän asemaa sopimuslisenssijärjestelyssä ja takaa hänelle järjestön edustamaa tekijää paremman aseman”, voidaan ehdotusta perustellusti ihmetellä.

Toteutuuko kollektiivilisensoinnin tarkoitus lainkaan, jos oikeudenhaltijan asema on parempi hänen pysyessään järjestelyn ulkopuolella? Ikään kuin ehdotettuja laajennuksia perusteltaisiin niiden omalla toimimattomuudella.

Perusoikeuksien toteutuminen kyseenalaista

Erikoista on myös HE 177/2002:n nimenomainen maininta siitä, ettei oikeuksia hallinnoivalla järjestöllä ole sopimuspakkoa. Mikäli järjestö kieltäytyisi sopimuksesta, herättäisi se useita kysymyksiä eri perusoikeuksien toteutumisesta.

Toteutuisiko sopimuksettomassa tilassa yksittäisen oikeudenhaltijan perustuslailla turvattu oikeus elinkeinon harjoittamiseen tai sananvapauteen (esim. sävelteoksen sanoituksen muodossa)? Edelleen, toteutuisiko oikeuksien käytöstä riippuvaisen käyttäjän (esim. yleisradioyhtiön) oikeus elinkeinon harjoittamiseen tai sananvapauteen? Lopulta, kun sananvapauteen sisältyy oikeus vastaanottaa viesti, voi kysyä toteutuisiko kuluttajan oikeus sananvapauteen? Nämä ongelmat syntyvät tietoyhteiskunnassa silloin, kun oikeuksia hallinnoidaan kollektiivisopimuksin ja sisällön välittäjä määritellään sen käyttäjäksi.

Pakkolisenssiä voidaankin kollektiivisopimisen osalta pitää perustellumpana kuin sopimuslisenssiä. Kivimäki katsoi vuonna 1948, että järjestöllä on velvollisuus sopimiseen. Edelleenlähetystilanteessa “tekijän” oikeus ei parhaimmillaankaan voi tosiasiallisesti olla muuta kuin oikeus korvaukseen. Myöhemmässä lainsäädännössä on ns. must carry -periaatteen myötä myös nähtävissä, että kuluttajan ja viestinnän intressit menevät tekijänoikeudellisen suojan edelle.

Must carry -periaatteen mukaisesti kaapelitelevisioyhtiöt ovat velvollisia lähettämään tietyt lähetykset edelleen. Tätä perustellaan sananvapauden toteutumisella. Tällöin myös tekijänoikeudellisen suojan tulee väistyä lähetysvelvollisuuden toteuttamiseksi. Pakkolisenssin käytölle on siis jo luotu uudet perusteet: “kulttuuripoliittiset syyt ja ohjelmasisältöjen tuotannon ja tehostuvan jakelun välinen tasapaino” (HE 16/1986). Sananvapaus näyttää näin ohittavan tekijänoikeudellisen suojan.

Sopimuslisenssin laajentamisen perusteet jäävät epäselviksi

Antti Hautamäen toimittamassa SITRAn tutkimuksessa “Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa” tietoyhteiskunnan kehityksen edellytykseksi katsottiin mm. etujärjestöjen uudistaminen ja kansalaisten näkeminen korostuneesti itsenäisinä ja omatoimisina toimijoina. Samoin alkuperäisen tekijänoikeuslainsäädännön tarkoitus on vaalia yksilöllisyyttä ja tekijän persoonaa.

Tekijänoikeuslain muutoksen valmistelussa (KM 2002:5 ja HE 177/2002) kuitenkin ehdotettiin mitä merkittävimpiä etujärjestöjen hyväksi tulevia kollektiivilisenssien laajennuksia edes tarkemmin tutkimatta, kuinka individualismi muutosten jälkeen toteutuu.

Voi perustellusti kysyä, mihin ehdotetut sopimuslisenssilaajennukset lopulta perustuvat ja miksei kattavaa tutkimusta oikeuksien sähköisestä hallinnoinnista ole tehty, vaikka sitä opetusministeriön muistiossa “Tekijänoikeudet informaatioyhteiskunnassa” edellytettiin? Yksittäisten tekijöiden määräysvallan toteuttaminen ei aiheuta perustuslaillisia ongelmia, ja se olisi sekä tekijänoikeuslain hengen että myös tietoyhteiskunnan intressien mukaista.

Olli Vilanka
OTK, tutkija
Svenska handelshögskolan

Kirjallisuutta

  • Kivimäki, T.M.: Tekijänoikeus – Tutkimus kirjailijan, taiteilijan ja tiedemiehen oikeudesta teokseensa. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 27. Suomalainen lakimiesyhdistys, 1948.
  • Haarmann, Pirkko-Liisa: Tekijänoikeus & lähioikeudet. Lakimiesliiton kustannus / Kauppakaari Oyj. 2. uud.p. 1999.
  • Hautamäki, Antti (toim.): Suomi ja teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa: tietoyhteiskunnan sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset. Sitra 154. Helsinki 1996.
  • KM 1953:5, Ehdotus laiksi tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin. Helsinki 1953.
  • Vuoden 1976 tekijänoikeuskomitean I osamietintö: Yksityinen käyttö, valokopiointi ja nauhoitus opetustoiminnassa (1980). KM 1980:12
  • Tekijänoikeuskomitean II osamietintö: Korvaus yksityisestä ääni- ja kuvanauhoitustoiminnasta. Tekijänoikeudellinen välimiesmenettely. (1982). KM 1982:63
  • Tekijänoikeuskomitean III osamietintö: Esittävien taiteilijoiden, äänitteiden tuottajien sekä radio- ja televisioyritysten oikeudet. Oikeus valokuvaan. Tekijänoikeus työ- ja virkasuhteissa. (1987). KM 1987:7
  • Tietotekniikka ja tekijänoikeus. Tekijänoikeuskomitean IV mietintö: Teosten luominen ja käyttö tietokoneen avulla. Tietokoneohjelmien, tiedostojen ja tietokantojen sekä integroitujen piirien suoja (1987). KM 1987:8.
  • Äänitteiden ja audiovisuaalisten teosten kopiointi ja levitys. Tekijänoikeuskomitean V mietintö (1990). KM 1990:31
  • Kuvataide ja tekijänoikeus. Tekijänoikeuskomitean VI mietintö: Kuvataiteen ja kuvataiteilijoiden asema. Tekijänoikeuslain soveltaminen, ongelmat, ehdotukset. (1991). KM 1991:33
  • Tekijänoikeuden kehitys 1970-1991 ja tulevaisuuden näkymät. Tekijänoikeuskomitean VII mietintö: Päätöskirjelmä. Liitteet: Tekijänoikeuden asema oikeusjärjestyksessä. Asiakirjajulkisuus ja teosten käyttö oikeudenhoidon ja yleisen turvallisuuden vaatiessa. (1991). KM 1992:4
  • Tekijänoikeudet informaatioyhteiskunnassa. Tekijänoikeustoimikunnan väliraportti 30.5.1995. Opetusministeriön työryhmien muistioita 13:1995.
  • Tekijänoikeustoimikunnan mietintö: Tekijänoikeudet tietoyhteiskunnassa: Ehdotukset tietoyhteiskuntadirektiivin edellyttämiksi lainsäädännön muutoksiksi. Muut tekijänoikeuslain muutosehdotukset (2002). KM 2002:5.
  • HE 177/2002 vp. Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi tekijänoikeuslain ja rikoslain 49 luvun muuttamisesta.
  • Uusi hallituksen esitys: HE 28/2004 vp. Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi tekijänoikeuslain ja rikoslain 49 luvun muuttamisesta.