Tekijänoikeus biotaiteen ”teoksissa”: haasteena eurooppalainen kaksivaihetesti

Biotaide on luovaa toimintaa, joka ei kuitenkaan vaikeuksitta mukaudu tekijänoikeuden vaatimuksiin. Uusi tutkimus analysoi biotaiteen tuotoksia ja toteaa, että tätä taidemuotoa koskevat osin samat haasteet, kuin tekoälyn luomia ”teoksia”.

”Biotaiteella” tarkoitetaan taiteen ja luonnontieteen välistä luovaa dialogia, jossa ”teosten” raaka-aineena käytetään orgaanisia materiaaleja ja jossa valmistus perustuu elollisten organismien, kuten bakteerien, hiivan tai sienien toiminnalle. Biotaide on luovaa toimintaa ja sen tekijät tyypillisesti pitävät itseään taiteilijoina. Tekijänoikeuden tarkoitus on suojata (kirjallisia ja) taiteellisia teoksia, mutta biotaiteen kohdalla suojan saaminen ei ole lähellekään itsestään selvää.

Uusi monitieteinen tutkimusjulkaisumme ”Nature’s Own Intellectual Creation: Copyright in Creative Expressions of Bioart” (Nuart journal, Vol. 4, N:o 2, 2023, open access) syventyy biotaiteen ilmaisujen tekijänoikeudellisiin ongelmakohtiin. Tämä kirjoitus tiivistää allekirjoittaneen, professori Rosa Ballardinin (Lapin yliopisto), professori Heidi Pietarisen (Lapin yliopisto) ja professori Melanie Sarantoun (Kyushun yliopisto) muodostaman monitieteiden tutkimusryhmän biotaidetta koskevat havainnot. Pietarinen ja Sarantou ovat paitsi taiteen tutkijoita, myös biotaitelijoita.

Lähtökohtana biotaiteen tapaustutkimukset

Hyödynsimme tutkimuksessamme oikeusdogmatiikan lisäksi kahta biotaiteen tapaustutkimusta. Pietarinen ja Sarantou dokumentoivat biotaideprojektejaan narratiivein, joita me oikeustieteilijät analysoimme EU:n tekijänoikeuslainsäädännön ja oikeuskäytännön näkökulmasta.

Tapaustutkimuksessa nro 1 tekstiilialan professori ja biotaiteilija Heidi Pietarinen ”maalasi tuulella” hyödyntäen välineenään koivun oksia. Pietarinen loi tällä menetelmällä useita teoksia Pyhätunturilla kesällä 2021. Tuulimaalauksessaan Pietarinen kiinnitti riippuvaan, taipuisaan koivunoksaan siveltimen, jonka hän kastoi musteeseen. Oksan alle Pietarinen asetteli paperin, johon sivellin ylettyi. Kun tuuli tarttui sivellintä pitelevään oksaan, paperille alkoi muodostua kuvioita. Pietarinen havainnoi ja seurasi koivun maalausprosessia vaihtaen välillä alustapaperia, kun päätti kulloisenkin teoksen olevan valmis. Pietarisen kuvailun mukaan prosessi oli ”kuin olisi maalannut maalaamatta itse”.  Prosessista syntynyt teossarja ”Pyhä I-IV” (paperi ja muste, 40×50cm) oli esillä ”Growth, Death and Decay – Kasvu, kuolema ja hajoaminen” -näyttelyssä marras-joulukuussa 2021 Hämärä Galleriassa, BioARTech Laboratoriossa, Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa Rovaniemellä. Kuvia prosessista ja koivun maalauksista on nähtävillä artikkelimme sivulla 102.

Tapauksessa nro 2 sosiaalisen muotoilun professori ja biotaiteilija Melanie Sarantou yhdisti biotaideprojektissaan huovutusta ja kasvien itämisprojektia. Hän kylvi villaan siemeniä, joiden nopea itäminen yllätti itse taiteilijankin. Siemenet alkoivat itää jopa pahvin läpi. Sarantou jatkoi koettaan kerrostamalla villaa, siemeniä, laatikoita, vettä ja paperia. Taideinstallaatio kasvoi biotaidelaboratoriossa, jossa Sarantou seurasi itämisprosessia ja havainnoi, mihin kaikkeen idut kykenevät. Mitä kaikkea idut läpäisevät, miten ne liikkuvat, millaisia punoksia ja verkostoja ne muodostavat? Jossain vaiheessa Sarantou huomasi, ettei hän enää kontrolloi kasvuprosessia itse. Hän luonnehti prosessia seuraavasti:

”[B]ioart may be the performances, or the outcomes of skillful labour that may be (partly) non-human. Bioart, which may be a performance or an outcome, an end of a process. As humans, our roles as makers are often only partial.”

^{Tapaustutkimus 2. Kuva: © Melanie Sarantou.}

Näiden kahden biotaideprojektin seuraaminen herätti meissä oikeustietelijöissä runsaasti kysymyksiä koskien EU:n tekijänoikeuden suojan saamisen kriteereitä. Tapaustutkimukset/narratiivit havainnollistivat, kuinka biotaiteen tuotoksilla voi olla vaikeuksia täyttää niin sanotun kaksivaihetestin vaatimukset. EUT:n oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että minkä tahansa ilmaisun on tekijänoikeussuojaa saadakseen täytettävä seuraavat kaksi kumulatiivista osatekijää:

• Teos on pystyttävä identifioimaan riittävän tarkasti ja objektiivisesti; ja
• Teoksen on oltava omaperäinen siinä mielessä, että se on tekijänsä henkinen luomus (ns. Infopaq-standardi).

Biotaide ja ”teoksen” määritelmä

EU:n tekijänoikeus ei sinänsä tunnista amerikkalaistyyppistä ”fikseerausvaatimusta”. Teoksen ei tarvitse olla pysyvä saadakseen tekijänoikeuden suojaa (ks. C-310/17 Levola Hengelo, perustelukpl 40). Teoksen käsite kuitenkin edellyttää välttämättä suojan kohteelta sellaista ilmaisua, joka avulla se voidaan tunnistaa riittävän tarkasti ja objektiivisesti. Tämä on tärkeää jo oikeusvarmuudenkin kannalta: täytyy tietää, mitä suojataan.

Monet biotaideteokset on valmistettu elävistä, alituiseen muuttuvista raaka-aineista. Siten ne tyypillisesti muuttavat muotoaan lakkaamatta. Tällainen taideteos voi esimerkiksi itää, kasvaa, lakastua, homehtua, mädäntyä ja lopulta kuolla pois. Kysymys kuuluukin, miten tällainen taideteos voidaan tunnistaa riittävän tarkasti ja objektiivisesti? Milloin teos saavuttaa lopullisen muotonsa, ts. on ”valmis”? Tapaustutkimuksessamme nro 2 biotaiteen ilmaisulla oli useita erilaisia muotoja, kuten yllä olevista kuvista näkyy. On vaikea määritellä täsmällisesti, mikä näistä muodoista olisi tekijänoikeuden tarkoittamassa mielessä ”teos”.

Sen sijaan luonnon ja/tai elävien organismien käyttäminen ”työvälineinä” ei aiheuta yhtä perustavanlaatuisia haasteita. Tapaustutkimuksessamme nro 1 biotaiteilija käytti koivun oksia maalaamisen apuvälineinä. Prosessin lopputuloksena paperille syntyi maalauksia, jotka ovat luonteeltaan yhtä pysyviä kuin ihmisen maalaukset. Tällaisen biotaiteen tuotoksen kohdalla ei tarvitse arvuutella teoksen muotoa ja ulottuvuuksia, vaan se voidaan tunnistaa tarkasti ja objektiivisesti.

Biotaide ja omaperäisyysvaatimus

Tekijänoikeuden suojan kohteen on oltava omaperäinen siinä mielessä, että se on tekijänsä henkinen luomus (C-5/08 Infopaq). Teos on tekijänsä henkinen luomus, mikäli tekijä on teosta valmistaessaan tehnyt vapaita luovia valintoja (C-10/145 Painer). Juuri vapaat luovat valinnat voidaan monien biotaiteen ilmaisujen kohdalla asettaa kyseenalaisiksi. Kenen (tai minkä) tekemien valintojen johdosta teos saavuttaa lopullisen muotonsa? Tekeekö nämä valinnat ihminen vai luonto? Vain ihmisen tekemät vapaat luovat valinnat voivat johtaa omaperäisyysedellytyksen täyttymiseen. Esimerkiksi luonto, eläin tai tekoäly ei tällaisia valintoja voi tehdä.

Mikäli ihmistekijän kontribuutio rajoittuu siihen, että hän lähinnä luo biotaideteokselle edellytykset muotoutua ja seuraa tätä luonnon luomisprosessia itse sivusta, on vaikea argumentoida, että kyseinen ihminen tekisi tekijänoikeuteen oikeuttavia vapaita luovia valintoja. Omaperäisyyden kannalta avainasemassa on tekijän kontrolli biotaiteen tuotokseen. Mikäli ihmistekijä järjestelee, ohjaa ja puuttuu elävien organismien luonnolliseen prosessiin tavalla, joka vaikuttaa taideteoksen lopputulokseen, voi omaperäisyysedellytys täyttyä.

Tapaustutkimuksessamme nro 1 ihmistaiteilija loi koivun oksille edellytykset ja tilaisuuden maalata. Hän valitsi koivut, maalausmateriaalit, sopivan sään sekä otollisen maalauspaikan ja -ajan. Hän kontrolloi koivun maalausprosessia esimerkiksi aloittamalla maalauksen, vaihtamalla alustaa ja päättämällä, milloin maalaukset olivat valmiita. Ihmistaiteilijan rooli on näin ollen varsin aktiivinen, vaikkei hän itse sivellintä käytäkään. Voidaan ajatella, että tässä tapauksessa biotaiteilija käyttää koivua lähinnä työvälineenä. Tapaukseen voidaan hakea analogiaa tilanteista, joissa valokuvaaja sommittelee ja järjestelee valokuvan kohteen taiteellista visiotaan seuraten, mutta hänen itsensä sijaan laukaisinta painaakin hänen assistenttinsa. Näissä tilanteissa tekijänoikeus syntyy valokuvataiteilijalle, eikä hänen assistentilleen. Vastaavasti koivun ja ihmisen yhteistyönä syntyneiden maalausten voidaan katsoa olevan tekijänoikeudella suojattuja teoksia, ja tekijänoikeus kuuluisi kyseiselle biotaiteilijalle. Erona edelliseen skenaarioon on kuitenkin se, ettei edes teoriassa voitaisi katsoa, että tekijänoikeus syntyisi koivulle.

Tapaustutkimuksemme nro 2 on kuitenkin omaperäisyyden kannalta kimurantimpi. Vaikka tässäkin tapauksessa biotaiteilija luo eläville organismeille mahdollisuudet kasvaa ja muotoutua, hän ei kuitenkaan kajoa tai puutu luonnon omaan prosessiin. Tässä tapauksessa ihmistaiteilija kontrolloi biotaideteosta olennaisesti vähemmän kuin tapauksessa nro 1. Biotaiteilijan rooliksi jää tehdä luonnon omasta taideprojektista havaintoja seuraamalla sitä sivusta. Hänen roolinsa on siten varsin passiivinen. Kyseisen biotaiteen ilmaisun materiaalinen ulkomuoto ei siten ole seurausta ihmisen vapaista luovista valinnoista. Näin ollen tämä biotaiteen ilmentymä ei olisi tekijänoikeudella suojattu teos.

On kuitenkin selvää, että myös tapauksessa nro 2 taitelijan ottamat kuvat biotaideprojektistaan ovat tekijänoikeudella suojattuja. Tämä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, sillä valokuvan ottaminen ei ole vaatinut taiteilijalta kuin napin painalluksen. Biotaideinstallaation luominen on vaatinut häneltä hyvin todennäköisesti huomattavasti enemmän aikaa, vaivaa ja vision toteuttamista. Eurooppalainen tekijänoikeus ei kuitenkaan tunne ”skill, labour and judgement” -ajattelua (toisin kuin vaikkapa englantilainen tekijänoikeustraditio). Näin ollen taiteeseen panostettu vaivannäkö ei itsessään kerro mitään luomuksen mahdollisesta omaperäisyydestä.

Johtopäätöksiä

Biotaiteen tekijänoikeuskysymyksissä ollaan pohjimmiltaan saman problematiikan äärellä, kuin ajankohtaisessa tekijänoikeus ja tekoäly -keskustelussa. Koska mannermaisen tekijänoikeuden normatiivinen oikeutus perustuu niin vahvasti tekijän persoonan suojaamiselle, ei tätä suojamuotoa voida ilman huomattavia vaikeuksia ulottaa sellaisiin kohteisiin, jotka eivät ole nimenomaan ihmisen luovuuden tuloksia. Siksi tekoälyn tai elävien organismien valmistamat ”teokset” jäävät suojan ulkopuolelle, mikäli ihminen ei ole antanut näille ilmaisuille riittävän suurta luovaa panostaan.

Kaiken kaikkiaan tutkimusprojektimme oli oikeustieteilijälle inspiroiva sukellus taiteen maailmaan. Taideprojektien seuraaminen läheltä mahdollisti huomattavasti tarkemman omaperäisyysanalyysin verrattuna tyypilliseen tilanteeseen, jossa oikeustieteilijällä on arvioitavanaan vain luovan työn lopputulos ilman juurikaan tietoa sen syntyprosessista.