Tekijänoikeudellinen näkökulma muotoiluun statussymbolina

Design-esineet nauttivat kulttuurista arvostusta ja niillä voi olla arvoa statussymboleina. Mutta vaikuttavatko nämä seikat niiden tekijänoikeussuojaan?

Helsingin Sanomat kirjoitti sunnuntaina 8.10.2023 suomalaisissa kodeissa tavattavista statussymboleista ja niiden merkityksestä. Artikkelissa mainittiin runsaasti kotimaisia ja pohjoismaisia design-esineitä ja -brändejä, kuten Artekin huonekalut ja valaisimet, String-hyllyt, Oiva Toikan lasitaide ja Yrjö Kukkapuron tuolit. Iittalan Aalto-maljakko sen sijaan mainitaan statussymboli-asemansa menettäneenä esineenä, sillä sellainen löytyy jo liian monelta – statussymboleita kun ei voi HS:n haastattelemien tutkijoiden mukaan ostaa Prismasta.

Sen kummemmin kantaa ottamatta suomalaisen (ylemmän) keskiluokan statussymboli-hierarkioihin tai -makuihin, HS:n artikkeli herätti muutamia immateriaalioikeudellisia ajatuksia. Artikkelissa listatut ”statussymbolit” kuuluvat nimittäin tekijänoikeuden selkeästi kiistellyimpään teoskategoriaan, käyttötaiteeseen, jonka suoja ei ole aina ollut samanlainen itsestäänselvyys kuin perinteisempien taidemuotojen (joista käytetään usein nimitystä ”puhdas taide”). Käyttötaiteen tuotteet kuten huonekalut, valaisimet ja muut design-esineet yhdistävät (usein skandinaavisen minimalistista) estetiikkaa funktionaalisuuteen.

Statussymboleina pidetyillä design-esineillä on myös tietty asema kulttuurisessa hierarkiassa ja niiden suunnittelijoita pidetään merkittävinä muotoilun uudistajina. Ikeaa ei HS:n statussymbolilistauksessa näy. Tässä kirjoituksessa käsitelläänkin sitä, voiko taiteen ja muotoilun statuksella ja kulttuurihistoriallisella arvolla olla merkitystä tekijänoikeussuojan saamiseen.

Muotoilun merkkiteokset ja tekijänoikeusneuvoston lausuntokäytäntö

HS:n esiin nostama pohjoismaisen muotoilun asema statussymbolina ja kulttuurisessa kaanonissa toi mieleen minimaalista estetiikkaa käsittelevän vanhahkon tekijänoikeusneuvoston (TN) lausunnon 2013:15 astioiden tekijänoikeussuoja. Asiassa oli kyse Kaj Franckin Arabialle ja Nuutajärvelle (myöh. Iittala Group) suunnittelemien Kilta-, Kartio- ja Teema-astiasarjojen tekijänoikeussuojasta. Lausuntoa TN:ltä pyysi teollisuustaiteen liitto Ornamo-säätiö, jolle Kaj Franck oli oikeutensa testamentannut.

Tekijänoikeusneuvosto totesi käsillä olevien astiasarjojen olevan itsenäisiä ja omaperäisiä luovan työn tuloksia, ts. tekijänoikeudella suojattuja teoksia. Kyseinen lausunto on mielenkiintoinen muun muassa siksi, että se poikkeaa TN:n käyttötaiteen tekijänoikeussuojaan pääosin kriittisesti suhtautuvasta lausuntolinjasta (kuten lausuntoon jätetty Pekka Pulkkisen eriävä mielipide huomauttaa).

Käsittelimme tätä vanhaa tapausta hiljattain eräällä Hankenin IPR-maisteriohjelmaan kuuluvalla luennolla, jonka teemana oli EU:n omaperäissyysstandardi (ts. tekijänoikeussuojan saamisen kriteerit). Kerrattakoon, että EU-tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännössä harmonisoitu omaperäissyysstandardi kaikille teostyypeille on vuodesta 2009 lähtien ollut ”tekijänsä henkinen luomus” (C-5/08 Infopaq), joka tarkoittaa sitä, että teos on seurausta tekijänsä vapaista luovista ratkaisuista ja heijastaa tekijänsä persoonaa (C-145/10 Painer, 2010). Jäsenvaltioiden on tullut noudattaa kaikkien teostyyppien osalta Infopaq-ratkaisussa linjattua (ja sittemmin Painer-tapauksessa täsmennettyä) omaperäissyysstandardia ”tekijänsä henkinen luomus” kaikkiin teostyyppeihin, myös käyttötaiteeseen (Rosati 2013). Kaikki jäsenvaltiot eivät kuitenkaan heti sisäistäneet tätä, ja osa niistä sooloilikin kansallisten omaperäisyysstandardiensa kanssa vielä vuoteen 2019 asti, jolloin ratkaisu C-683/17 Cofemel löi viimeisen naulan kansallisten käyttötaidetta syrjivien traditioiden arkkuun.

Kertomatta etukäteen TN:n lausunnon lopputulosta, näytin opiskelijoille kuvia Kartio-, Teema- ja Kilta-astioista ja pyysin esittämään perusteltuja näkemyksiä siitä, ovatko ko. astiat tekijänoikeudella suojattuja teoksia. Vastaukset eivät sinänsä yllättäneet: opiskelijat arvioivat, että sinänsä yksinkertaisen muotoiset ja näköiset Kaj Franckin suunnittelemat astiat ovat varmaankin suojattuja, koska ne ovat niin tunnettuja, niitä pidetään kulttuurisesti arvokkaina ja näiden astiasarjojen osia löytyy lähes kaikista kodeista. Opiskelijoista kukaan ei aluksi kiinnittänyt huomiota siihen, ovatko astiat tekijänsä henkisen luomistyön tuloksia, ts. astioiden mahdollisesti sisältämiin vapaisiin ja luoviin valintoihin.

Opiskelijoiden intuitiivinen reaktio Kartio-, Teema- ja Kilta-astioiden mahdolliseen tekijänoikeussuojaan oli mielenkiintoinen, koska sen voidaan ajatella heijastavan laajemminkin yhteiskunnassamme ilmenevää taipumusta pitää kulttuurihistoriallisesti arvokasta muotoilua ikään kuin automaattisesti tekijänoikeudella suojattuna. Tällaisen muotoilun (sekä peräti statussymboli-asemaan kohonneiden design-esineiden) kopioiminen saattaa tuntua väärältä. Kopioinnin tekijänoikeudellinen ja moraalinen puoli eivät kuitenkaan välttämättä kulje käsi kädessä. Kun tarkastellaan kysymystä muotoilun tekijänoikeussuojasta, on palattava tekijänoikeuden alkulähteille eli omaperäisyysstandardiin ja sen ylittymisen edellytyksiin. Seuraavassa kappaleessa käsitelläänkin tätä tematiikkaa tarkemmin tapausesimerkin avulla, Kaj Franckin suunnittelemien muotoilun merkkiteosten (sic) kontekstissa.

Omaperäisyys TN:n lausunnossa vs. omaperäisyys EUT:n ratkaisuissa

Astioiden tekijänoikeussuoja -lausunnossa kulttuurillisesti kieltämättä arvokkaiden Kilta-, Teema- ja Kartio-astiasarjojen katsottiin yltävän myös immateriaalioikeudellisesti merkittävään statukseen: tekijänoikeusneuvosto katsoi niiden ylittävän ”teoskynnyksen” eli olevan ”itsenäisiä ja omaperäisiä luovan työn tuloksia” ja siten tekijänoikeudella suojattuja (teoskynnys on vanha suomalainen kriteeri; nykyään tekijänoikeussuojan saamisen kriteerin tulisi määrittyä puhtaasti EU-oikeudellisesti, jolloin oikeampi termi on ”omaperäisyys”). Perusteluiksi tekijänoikeusneuvosto lausui muun ohella seuraavaa:

• Kilta-, Teema- ja Kartio-astiasarjat ovat olleet luomishetkellään muotoilultaan käänteentekeviä.
• astiasarjat ovat sittemmin saaneet kulttuurihistoriallisesti merkittävää suosiota.
• Astioiden mittasuhteet ovat visuaalisesti harmoniset ja suhteutetut käytettyyn materiaaliin ja sen edellyttämään valmistustekniikkaan.
• Geometrisiä muotoja on hyödynnetty hallitulla ja yksilöllisellä tavalla.
• Astiat on suunniteltu suhteessa sarjan muihin esineisiin siten, että ne ovat ilmiasultaan luovasti sarjaa täydentäviä, sekä tunnistettavissa sarjan osana.

Näissä perusteissa voidaan havaita joitain elementtejä, jotka ovat etenkin eurooppalaistuneen tekijänoikeuden ja harmonisoidun omaperäisyysstandardin kannalta ongelmallisia. Muotoilun ”käänteentekevyys” ei sinällään kerro omaperäisyydestä, sillä omaperäisyysstandardin täyttymisessä tulee arvioida nimenomaan tekijän ja teosten välistä suhdetta, ei teoksen suhdetta muihin teoksiin tai tuotteisiin: ”prior art” ei ole tekijänoikeuden kannalta merkityksellistä (Derclaye 2020, s. 12). Lisäksi Pulkkisen jättämä eriävä mielipide asettaa ylipäätään ko. astiasarjojen käänteentekevyyden kyseenalaiseksi. Kulttuurihistoriallisesti merkittävä suosio puolestaan ei kerro omaperäisyydestä mitään (tähän liittyen TN on jättänyt lausuntoon eräänlaisen ”varauman” (s. 5), jota käsitellään myöhemmin). Maininta yksittäisten astioiden tunnistettavuudesta sarjan osana puolestaan tuo kaikuja tavaramerkkioikeudesta. On kuitenkin vaikeaa nähdä sen olevan kovin olennaista omaperäisyyden kannalta.

Yllä esiin nostettujen seikkojen myötävaikutus EU:n harmonisoidun omaperäisyysstandardin täyttymiseen (”tekijänsä henkinen luomus”, joka on seurausta ”vapaista ja luovista valinnoista”, tekijän ”persoonaa heijastaen”) jää epäselväksi.  On mielenkiintoista, että vaikka Ornamo-säätiö on lausuntopyynnössään maininnut, että Franckin suunnittelemat astiat heijastavat hänen ihanteitaan, kokemustaan ja henkilöhistoriaansa (rakkautta luontoon, ekologisia periaatteita ja Japanin matkoilta tarttunutta inspiraatiota) (s. 1), ei tätä Franckin persoonaan liittyvää aspektia ole lausunnossa käsitelty. Näistä Ornamon esiin tuomista seikoista olisi hyvinkin voinut ammentaa yhtäläisyyksiä EUT:n Painer-tapauksessa täsmennettyihin omaperäisyysstandardin elementteihin ja näin ollen argumentoida käsillä olevien astioiden omaperäisyyden puolesta.

On tietenkin muistutettava, että ko. tekijänoikeusneuvoston lausunto on tätä artikkelia kirjoittaessa jo 10 vuotta vanha. Lausunnon antamisen jälkeen EU-tuomioistuimelta on tullut runsaasti käyttötaiteen omaperäisyysarvioinnille relevanttia oikeuskäytäntöä. Siksi ei ole suurikaan ihme, että lausunnon perustelut näyttäytyvät nykytiedon valossa jotakuinkin erikoisilta.

Eri reitti, sama määränpää

En kuitenkaan väitä, että tekijänoikeusneuvosto olisi ollut väärässä katsoessaan, että Kilta-, Teema- ja Kartio-astiasarjat ovat tekijänoikeudella suojattuja teoksia. Koska käyttötaiteelta vaadittava omaperäisyyden taso on tismalleen sama, mitä puhtaalta taiteelta vaaditaan (ja näin on ollut jo Infopaq-ratkaisusta vuodesta 2009 asti (ks. Rosati 2013)), olisi tähän samaan lopputulokseen voitu perustellusti päätyä jo ennen Cofemel- ja Brompton­-tapauksia, jotka ratkoivat viimeisetkin epäselvyydet koskien käyttötaiteen tekijänoikeussuojan kriteereitä. Lausunnossa TN 2013:15 onkin erityisen hienoa se, että se niin selvästi tunnistaa käyttötaiteen tuotteiden ja minimalistisen muotoilun teostasoon yltämisen potentiaalin.

Sen sijaan katson, että tähän johtopäätökseen vieneet perustelut ovat kulkeneet ainakin osaksi väärää, tekijänoikeudellisessa mielessä kyseenalaista, reittiä pitkin. Astioiden omaperäisyyden arvioinnissa käsitellään seikkoja, joilla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä. Nämä seikat liittyvät juurikin arvioinnin kohteena olevien esineiden statukseen kulttuurisessa hierarkiassa ja kotimaisen muotoilun historiassa. Tekijänoikeusneuvosto sinänsä toteaa (s. 5), ettei astioiden kulttuurihistoriallisella statuksella tai taiteellisella laadulla ole ”sellaisenaan merkitystä” teoskynnyksen ylittymisen arvioinnissa. Käsillä olevien astioiden kulttuurihistoriallista statusta ja taiteellista laatua on kuitenkin varsin perusteellisesti käsitelty ko. lausunnossa. Herääkin kysymys, miksi näin on tehty, mikäli ko. seikoilla ei ole ollut arvioinnissa merkitystä. Tässä suhteessa lausuntoon jätetty eriävä mielipide (jäsen Pekka Pulkkinen) nostaa esiin hyvän huomion: lausunnon 2013:15 käyttötaiteen esineille asettama teoskynnys poikkeaa huomattavasti tekijänoikeusneuvoston aiemmasta lausuntokäytännöstä. TN:n lausuntokäytäntö onkin sekä ennen tapausta 2013:15 että sen jälkeen syrjinyt käyttötaidetta monin eri tavoin asettaen sen selvästi eri asemaan verrattuna puhtaan taiteen teoksiin (Härkönen 2020). Lausunnon TN 2013:15 poikkeaminen näin selvästi TN:n aiemmasta lausuntokäytännöstä onkin omiaan vihjaamaan, että käyttötaiteen tuotteen tunnettuus ja kulttuurihistoriallinen arvo voisi avittaa tällaisen tuotteen mieltämistä teokseksi. Tällainen suhtautuminen puolestaan näyttäytyy EU-oikeuden valossa erityisen ongelmallisena (kuten Portugalin kansallinen lainsäädäntö sai Cofemel-tapauksessa kokea) (ks. myös Härkönen 2018, s. 914). Näiden syiden vuoksi katsonkin, että käyttötaiteen tekijänoikeussuojaan yllättävän suopeasti suhtautuva TN 2023:15 on lausuntona poikkeuksellinen, ja siksi erityisen kiinnostava jopa 10 vuotta lausunnon antamisen jälkeen.

Lopuksi

Käyttötaiteen tuotteilla – olivat ne teoksia tai eivät – voi olla paljon piilotettuja merkityksiä ja viestejä, joita ne kertovat omistajastaan. Monilla tällaisilla tuotteilla on kiistatta merkittävää kulttuurihistoriallista arvoa, ja muotoilu voi olla kansallinen ylpeydenaihe. Helsingin Sanomissa käsitellyn statussymboli-asemaan nousseen muotoilun ja muidenkin design-esineiden yhteydessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että ”omaperäisyys” ei ole mikään palkinto ansiokkaasta muotoilusta (Schovsbo 2020). Kyseessä on demokraattinen käsite, jota sovelletaan samoin edellytyksin niin tuntemattoman käsityöläisyrittäjän tuotoksiin kuin kulttuuriseen kaanoniin yltäneisiin design-esineisiin, joilla ylempi keskiluokka viestittää statustaan ja (väitetysti) hyvää makuaan. Statussymboleiden kopiointiin liittyvä problematiikka saattaakin toisinaan olla lähinnä moraalista, muttei niinkään tekijänoikeudellista.

Selvyyden vuoksi todettakoon vielä, etteivät juuri nämä tekijänoikeusneuvoston analysoimat Kaj Franckin suunnittelemat astiat selvästikään ole statussymboleita: niitä kun pystyy ostamaan Prismasta.