Kirja-arvio: Yhteistyö tekijänoikeudessa

OTT, VTM Tuomas Mattilan väitöskirja YHTEISTYÖ TEKIJÄNOIKEUDESSA, Tutkimus alkuperäisestä tekijänoikeuden haltijasta yhteistyöhön ja yhteisöllisyyteen perustuvissa luovissa prosesseissa, X-XII, ss. 1-288, julkaistiin tänä keväänä. Idea aiheeksi syntyi Mattilan mukaan eräänä maaliskuun aamuna kuusi vuotta aiemmin hänen kävellessään yhdessä ohjaajansa professori Rainer Oeschin kanssa kohti Max Planck-instituuttia Munchenissä.

Rakenne

Väitöskirja koostuu yhdeksästä luvusta. Ensimmäisessä luvussa perustellaan, miksi on tärkeätä tutkia luovaa yhteistyötä tekijänoikeudessa. Toisessa määritellään tutkimuskysymykset, aineisto ja käytettyä metodia. Kolmannessa ja neljännessä paikannetaan luovan työn tekijänoikeudellisia tunnusmerkkejä ja alkuperäistä haltijaa. Viidennessä valaistaan yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä luovassa työssä neljän esimerkin eli kulttuuriperinnön, tieteellisen tutkimustyön, muraalitaiteen ja kirjallisen kuratoinnin kautta. Kuudennessa Mattila tutkii tekijänoikeuslain 6 §:n määritelmää yhteistekijyydestä.   Seitsemännessä keskiössä on tuntemattomien tekijöiden tekijänoikeuden edustaminen ja kahdeksannessa Mattila pohtii yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä luovan työn edistäjinä. Viimeisessä eli yhdeksännessä luvussa on johtopäätösten vuoro.

Pääkysymys

Tutkimuksen pääkysymys on, keitä on pidettävä yhteistyön tuloksena aikaansaadun teoksen tekijänoikeuden alkuperäisinä tekijöinä? Keskiössä ovat Suomen tekijänoikeuslain (TekijäL) 1 ja 6 §§. Tutkimus on siis ensi kädessä Suomen voimassa olevan oikeuden selvittäminen analyyttistä metodia käyttäen. Mattila kuitenkin tarkentaa lähestymistapaansa toteamalla, ettei tekijän ja luovuuden käsitteen aineiston systematisointi ja tulkinta koske oikeusnormin soveltamisen tutkimista sinänsä, vaan oikeusnormin sovellettavuutta tietyissä luovan työn yhteistyötilanteissa (s. 17, kursivointi Mattilan).

Suomessa tekijänoikeudellista luovuutta määriteltäessä on käytetty erilaisia apukäsitteitä, koska laki ei tarjoa tarkempaa määritelmää. Tällaisia ovat uusi, itsenäinen, alkuperäinen ja omaperäinen. Nämä eivät Mattilan mielestä kuitenkaan paikanna käsitteen sisältöä kovin tarkasti, mutta antavat joustoa ja liikkumavaraa lain tulkitsijalle.

EU-oikeudessa käytetään käsitettä ”tekijän henkinen luomus” tarkoittaen lähinnä, että teos on syntynyt tekijänsä vapaiden ja luovien valintojen tuloksena. Ottaen huomioon, että EU-oikeus on ensisijaista voisi ajatella, että Suomessa käytettävän ”omaperäisyyden” ja EU:n ”vapaiden ja luovien valintojen” välillä olisi eroavuuksia, jotka pakottaisivat Suomea mukautumaan. Mattila toteaa kuitenkin, että jälkimmäinen toimii lähinnä tulkintaa ohjaavana suhteessa ensin mainittuun (s. 33).

Tutkimuksessa tekijä paikantuu lähinnä tekijyyteen liitettävien toimintojen, esimerkiksi nimeen kasautuvan kunnian ja markkina-arvon, kautta.

Tapausesimerkkejä

Noin kolmanneksen väitöskirjan sivumäärästä muodostavat edellä mainitut tapausesimerkit. Näiden avulla tarkentuu yhteistyö ja yhteisöllisyys luovassa työssä. Nämä ovatkin ansiokkaan väitöskirjan ehkä mielenkiintoisinta antia.

Lukija saa tutustua kulttuuriperintöön esimerkiksi saamenpukujen muodossa. Valokuvat puvuista Enontekiön alueelta löytyvät sivulta 110. Mattilan toteamus, että ”Vaikka kansainvälisesti onkin todettu, että tekijänoikeuslakien sisältämät yhteistekijyyden ja teosten muunnelmien käsitteet eivät sovellu perinteisen luovan prosessin tulosten suojaamiseen muun muassa juuri puuttuvan yksilöllisen tekijän takia, on tilanne suomalaisen tekijänoikeuden näkökulmasta sallivampi.” on mielenkiintoinen ja merkillepantava.

Toisessa tapausesimerkissä korostetaan tieteen tekijän ja tekijänoikeuteen perustuvan tekijyyden erilaisuutta. Tieteelliseen teokseen ei voi piiloutua anonyymi tekijä, koska tiede perustuu avoimuuteen ja luotettavuuteen. Kaikki tekijät on julkistettava ja jokainen heistä kantaa vastuuta tutkimuksesta. Tekijänoikeudellinen tekijä voi sitä vastoin olla kollektiivi. Ero kärjistyy tavallaan Mattilan toteamukseen, ettei tieteen eettisten ohjeiden noudattamatta jättäminen ole tekijänoikeusrikkomus (s. 154).

Kolmanteen tapausesimerkkiin eli muraalitaiteeseen yhdistetään usein anonyymin taiteilijan Banksyn nimi. Äkkiseltään mieleen tulee symbolinen seinämaalaus Ukrainasta, jossa pieni poika judo-otteella heittää ison miehen maahan. Mikäli Banksy on yksittäinen henkilö tai kollektiivi tai hänen tyyliään kopioidaan, on vaikeata sanoa, selvää on kuitenkin, että muraalitaide usein syntyy kollektiivin luomana, jolloin yksittäinen tekijä voi jäädä anonyymiksi, mutta teos kuitenkin saada tekijänoikeudellista suojaa.

Neljännessä tapausesimerkissä Mattila selvittää mitä kirjallisella kuratoinnilla tarkoitetaan ja miten se liittyy tekijänoikeuteen. Kalevauva.fi eli Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen trubaduuriyhtye saa edustaa tätä ilmiötä. Heidän nettisivultaan lauluun ” Kuorsaava kissa. Ei tätä kestä” kerätyt anonyymit puheenvuorot kertoo mainiolla tavalla mitä kuratoinnilla tarkoitetaan ja miten laulu voi saada tekijänoikeudellista suojaa vaikkeivät yksittäiset lausahdukset välttämättä sellaista saa. Tosin yksittäinen lause tässä nettikeskustelussa saattaisi ylittää teoskynnyksen, kuten ”Jos kissa syö lajin mukaista ruokaa se ei kuorsaa” tai erityisesti ”Nyt alkoi kiinnostaa. Kerrotko tarkemmin, niin syötän miehenikin oikein”. Viimeksi mainittua lausetta on tosin nähtävä edellä käytyä sananvaihtoa vasten.

Johtopäätöksiä

Yhdeksännessä luvussa eli johtopäätösosiossa Mattila toteaa muun muassa, että ”Perinteisen kulttuuri-ilmaisun aikaansaamisessa koko yhteisön panos voi olla oleellisessa osassa, tieteelliseen tutkimukseen voidaan taas osallistua kirjoitustyön ohella myös suunnittelun ja varsinaisen tutkimustyön kautta. Yhteisöllisessä maalaustaiteessa sen sijaan teoksen valmistelu, materiaalien valinta ja valmistus sekä työn ohjaaminen voivat vaikuttaa teoksen muotoon, ja yhteisöllisessä kirjoittamisessa myös pienistä teoskynnystä ylittämättömistä panoksista sekä valmiita tekstejä käyttämällä voidaan luoda uusia teoksia.” (s. 245)

Hän tuo myös esille tapauskohtaisen harkinnan tarpeellisuutta ja lisää, että kategorisia käsitteellisiä rajanvetoja on vältettävä. Lisäksi eri aloilla saattaa vallita eriasteisia käsityksiä tekijyydestä. TekijäL:n 3 §:n 1 momenttia muokkaamalla voitaisiin Mattilan mukaan paremmin ottaa huomioon yhteisöllisyyttä. Hänen ehdotuksensa mukaan (kursivoitu teksti) momenttiin sisältyvää säännöstä voitaisiin muuttaa kuulumaan: ” Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijän nimi sekä teoksen luomisessa tärkeällä henkisellä panoksella avustaneen henkilön nimi ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Jos teos on yhteisöllisen luovan työn tulosta, on mainittava myös yhteisön nimi.”

Päätelmiä

Mattilan väitöskirjaa voidaan pitää tärkeänä puheenvuorona yhteisöllisen luovuuden ja yhteistekijyyden puolesta yksilökeskeisen tekijänoikeuden täydentäjänä. Systemaattinen analyysi tekijänoikeuslain relevanteista säännöistä osoittaa, että niiden sovellettavuus myös nykytilanteessa on mahdollinen luovan työn yhteistyötilanteissa, kuten kulttuuriperinnön, tieteellisen työn, muraalitaiteen ja kirjalliseen kuratoinnin osalta – kenties hieman relevantteja sääntöjä joltain osin venyttäen.

Tässä lyhyessä kirjaesittelyssä ei kuitenkaan olla pystytty ottamaan huomioon väitöskirjassa suoritettua kiitettävää, hyvin perusteltua ja seikkaperäistä analyysia eikä ajatuksia anonyymien tekijöiden edustamisesta ole kommentoitu, mutta toivottavasti esittely herättää immateriaalioikeuksien piirissä toimivien mielenkiinnon tutustua teokseen tarkemmin.