Esittävän taiteilijan suojasta ja esittäjästä

Tekijänoikeusneuvoston lausunto 2023:1 nosti esiin kysymyksen esittävän taiteilijan määritelmästä.

Tekijänoikeusneuvosto otti lausunnossaan 2023:1 kantaa klassikkoaiheeseen. Kirjallisen tai taiteellisen teoksen taikka kansanperinteen esitystä ei saa tallentaa esittävän taiteilijan suostumuksetta, mutta kuka on esittävä taiteilija? Luennoitsija lähtökohtaisesti pitää yleisölleen omaperäisen suullisen esityksen, ja hänellä on tuon suullisen esityksen tekijänä oikeuksia. Herää kuitenkin kysymys, onko luennoitsijalla myös esittävän taiteilijan oikeudet, koska hän ”esittää kirjallisen teoksen”. Varhaisimmat kansainväliset keskustelut aiheesta ovat jo lähes sadan vuoden takaa, ja pohjoismaalaisissakin kirjoituksissa kysymys luennoitsijasta ja taiteellisuusvaatimuksesta on puhuttanut useamman vuosikymmenen. Pyrin tässä artikkelissa alustamaan kysymystä avaamalla asian historiallista kontekstia ja mahdollisia tulkintoja.

Kansainvälistä historiaa ja tulkintaa

Kansainvälisellä tasolla esittävän taiteilijan suojan historia voidaan ulottaa vuonna 1925 järjestettyyn kongressiin (Premier congrès juridique international de T. S. F.), jossa pyrittiin sopimaan muun muassa radiolähetyksiin liittyvistä tekijänoikeudellisista kysymyksistä. Teknologian kehittyminen oli tuonut omat haasteensa taiteilijoiden lisäksi myös luennoitsijoille ja puhujille, ja heidän suojatarpeitaan lähdettiin tyydyttämään tekijänoikeuslain tekijälle kuuluvien oikeuksien kautta. Bernin yleissopimuksen teosluetteloon lisättiin nimenomainen maininta luennoista ja muista suullisista esityksistä vuonna 1928. Vuosikymmeniä kestänyt prosessi, joka lopulta johti 1961 Rooman yleissopimukseen, oli esitysten suojan osalta seurausta esittävien taiteilijoiden tarpeista. Muun muassa Paul Olagnier puolusti kuitenkin laajemminkin puhujien oikeuksia (ks. Troisième Congrès… s. 147 ja myöhemmin Olagnier 1937 s. 40 moraalisista oikeuksista). Myös Rooman kokouksen pöytäkirjoista on löydettävissä puheenvuoro, jossa käytetään esimerkkinä luentoa (ks. Records… s. 148). Vaikka Rooman yleisopimusta edeltävissä ehdotuksissa on merkittäviä eroavaisuuksia, ainakin yksi selkeä yhtäläisyys kaikista löytyy: esittävää taiteilijaa ei ollut määritelty.

Rooman yleissopimusta edeltävissä ehdotuksissa suoja oli muodossa ”esittävän taiteilijan teoksen esitystä ei saa…”. Esittävää taiteilijaa ei ollut määritelty, mutta ”esityksen” katsottiin sisältävän käsitteet ”la récitation”, ”la représentation” ja ”l’exécution”. Esitys-sanalla on eri kielissä erilaisia merkityksiä ja oli tarpeellista selventää, että “esitys” tulee ymmärtää käsitteen laajassa merkityksessä. Ei ole itsestään selvää kaikissa kielissä, että samalla sanalla kyetään kuvailemaan esimerkiksi puhe-esityksiä, näyttelijöiden tulkintoja ja muusikoiden suorituksia. Lisäksi se, millä termillä kuvaillaan yleisesti esittävän taiteen esitystä ja millä siinä esiintyvän henkilön suoritetta, saattaa vaihdella. Suomessa kuitenkin esitys-sanan merkityssisältö on laaja, joten tätä ongelmaa ei ole.

Edetessä kohti Rooman sopimusta taiteilijan alettiin katsoa tarkoittavan laajassa mielessä kaikkia esittäviä taiteilijoita, eikä ainoastaan esimerkiksi solistien suojaaminen ollut enää välttämättä hyväksyttävää. Siihen, miksi esittävän taiteilijan suoja sidottiin nimenomaan teoksen esitykseen, on löydettävissä erilaisia selityksiä. On kuitenkin nähtävillä ajatus, että siten oikeutettiin teoreettisesti suojan tekijänoikeudellinen yhteys sekä tiputettiin pois urheilijat ja muut viihdyttäjät, joiden ei katsottu ansaitsevan taiteilijan erityisasemaa (ks. esim. Straschnov et al 1958 s. 88). Muun sääntelyn katsottiin riittävän muille.

Tässä yhteydessä olisi tosin syytä muistaa ainakin, että monessa maassa 1950-luvulla sovellettu teoskäsite ei ole yhtenevä modernin tekijänoikeusajattelun kanssa. Lisäksi asian käytännön merkitys oli erinäisistä syistä 1900-luvun puolessa välissä vähäinen, ja esimerkiksi erilaisissa televisiosopimuksissa esittäjien oikeudet myönnettiin myös viihdetaiteilijoille. Voidaan siten sanoa, että 1950-luvulla Pohjoismaiden esittävän taiteilijan suojaa säädettäessä on pidetty mielessä traditionaalista taiteilijakäsitettä, vaikkakin lakitekstin ”esittävä taiteilija” oli yleiskielen mukainen. Rooman yleissopimuksen ratifioinnin, esitys- ja äänitesopimuksen (jäljempänä WPPT-sopimus) ja EU-jäsenyyden jälkeen yksittäiset sanavalinnat Pohjoismaiden 1950-luvun esitöissä tarjoavat kuitenkin enää lähinnä historiallista kontekstia. Tekijänoikeusneuvoston todetessa lausunnossaan, että kotimaisessa kirjallisuudessa on päädytty käsitykseen, jonka mukaan esitykseltä vaaditaan taiteellista luonnetta, neuvoston tarkastelu kohdistuu varsin suppeaan otantaan tekijänoikeuskirjallisuutta. Samalla lausunnossa tosiasiallisesti viitataan norjalaisen Birger Stuevold Lassenin 1980-luvulla tekemään tutkimukseen, jossa hän nimenomaan tarkasteli pääasiassa 1950-luvun esitöiden sanavalintoja ja johti niiden pohjalta oman tulkintaehdotuksensa.

Pohjoismaista tulkintaa

Lassenin tutkimus ”Kvalitetskrav som vilkår for vern for utøvende kunstneres prestasjoner” oli kieltämättä merkittävä 1980-luvulla. Lukemalla 1960-luvulla voimaan tulleiden pohjoismaisten tekijänoikeuslakien esityöt voi helposti päätyä lopputulokseen, että esittävää taiteilijaa ei ollut ajan tapaan erityisemmin määritelty. Ajatuksena oli kuitenkin suojella kaikkia, jotka ”taiteensa kautta” esittävät teoksia. Tältä osin Lassenin päätelmät onkin helppo hyväksyä, mutta pari asiaa nostaisin kuitenkin esille. Lassen sitoi ajatuksensa vahvasti siihen, että Ruotsin mietinnössä viitataan esittäviin taiteilijoihin toteamalla ”den som tolkar och levandegör verket”. Tanskan mietinnössä och-sanan tilalla on puolestaan eller. Norjan vastaavan tekijänoikeuslain esitöissä sanotaan ”som gjennom sin kunst fremfører”. Suomen mietinnöistä vastaavanlaiset toimintaa kuvailevat verbit puuttuvat.

Tanskan ensimmäisessä mietinnössä käytetään sanayhdistelmää ”gengiver eller ’tolker’”, jossa gengiver sisältää hyvin laaja-alaisen ”toistamiseen” viittaavan sisällön. Se vaikuttaisikin olevan käännös ranskalaisista teksteistä, joissa kielellisistä syistä viitataan erikseen tulkitsijoihin ja esittäjiin sanomalla ”personnes qui interprètent ou exécutent des œuvres littéraires ou artistiques”. Aikoinaan yksi oikeutus esittäjien suojalle oli, että he antavat elämän teoksille tai elävöittävät teokset: ”l’artiste exécutant donne la vie à l’œuvre” (ks. Saporta 1952 s. 46). Huomaa myös ranskan animateur-termi, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”elävöittäjää”, mutta jota käytetään hyvin laajasti kuvainnollisessa mielessä. Se myös sopii hyvin toteamuksiin siitä, että esittäjät ovat tekijöiden ajatusten todelliset elävöittäjät (tai ”toteuttajat”): ”véritables animateurs de la pensée de l’auteur” (ks. Homburg 1930 s. 9). Vaikuttaisikin siltä, että exécuter-verbille on tätä kautta löydetty eläväisempi käännös lopullisen version ollessa ”tolker eller levendegør”. Syitä Ruotsin mietinnön och-sanalle voi hakea puhtaasta käännösvirheestä tai siitä, että skandinaavisessa kielessä molemmat termit kielellisesti sopivat kuvaamaan esimerkiksi näyttelijää tai muusikkoa. Lopulta kyseessä on nähdäkseni varsin ilmeinen sanaväännös ranskasta skandinaaviksi, eikä mitään varsinaisia tasovaatimuksia ole ollut tarkoitus asettaa juridisen merkityksen ollessa ainoastaan ”esittää”.

Taiteellinen luonne

Lassen päätyi siihen lopputulokseen, että henkilön suoritteella tulee olla taiteellinen luonne. Kuitenkaan varsinaisesti taiteellisuutta ei saisi arvioida, vaikka tietynasteinen esteettinen arvio siitä, mikä kuuluu taiteen alaan, olisi hyväksyttävää. Testataan tätä päätelmää. Lassen sanoi esimerkkinä, että erilaisin musiikillisin instrumentein toteutettu esitys olisi vaatimukset täyttävä ja ettei musiikkikriitikon mielipiteille taiteellisuudesta siten tule antaa sijaa. Kyseessä on puhdas lajivaatimus. Tämä laajenee kätevästi siihen, että ihminen voi myös kehonsa avulla soittaa sävellyksen – oikeastaan minkä tahansa ruumiinaukon avulla. Ihmiskehon aukosta päästetyillä äänillä tuskin sellaisenaan on edes taiteellista luonnetta, joten suorituksen nähty ”luonne” vaikuttaisi olevan ainoastaan seurausta siitä, että esitettävänä tuotteena on taiteellinen teos. Voidaan myös ajatella tilannetta, jossa osaksi näytelmää tarvitaan muutamaan kohtaan ääniefekti. Vaikka verhoissa oleva avustaja toteuttaisi tuon ääniefektin symbaaleilla, se tuskin oikeuttaisi hänelle vielä suojaa. Tosin samalla fyysisellä työmäärällä konsertissa hän sen saisi. Näiden pohjalta vaatimus on enemmänkin se, että henkilö fyysisesti suoriutuu esityksestä ja hänen toimintansa on konteksti huomioiden riittävän merkittävää teoksen kannalta. Lassenin johtopäätelmä suorituksen taiteellisesta luonteesta tuntuu osin puutteelliselta.

Kaikessa taiteellisuusajattelussa on uhkana, että se on arvostusperusteista. Lisäksi terminologisesti on usein epäselvää, puhutaanko tuotoksen (ts. potentiaalisen teoksen), esityksen vai henkilön suoritteen taiteellisuudesta vai taiteellisesta luonteesta ja mitä käytetään synonyymeinä. Oikeuttaako vaatimus esittävän taiteen alaan kuulumisesta arvioimaan miltään osin taiteellisuutta (vrt. Harenko et al 2016 s. 434)? Näitä ongelmia tulee nähdäkseni esille Ruotsin mietinnössä SOU 1983:65, jossa pohdittiin muutoksia tekijänoikeuslakiin. Siinä huomattiin, että monet taiteelliset varietee- ja sirkusnumerot ovat teoksia ja muiden, taiteellisia numeroita esittävien taiteilijoiden suojan tarve tulisi tyydyttää tulkitsemalla numerot anteliaasti teoksiksi. Kaikki varietee-esitykset kuuluvat esittävän taiteen alaan, mutta joidenkin varieteenumeroiden taiteellisuutta ei silti tunnistettu. Lassen mietti aikanaan, mitä lakitekstin ”esittävä taiteilija” määrittää, ja Ruotsin mietinnössä puolestaan pohdittiin taiteellista esitystä sellaisenaan suojakohteena. Molemmissa herää kuitenkin kysymys siitä, missä määrin olisi oikeutettua soveltaa esteettistä arvioita ja missä määrin katsoa jotkut asiat luonteensa puolesta taiteellisiksi.

Nukketeatteritaiteilijat on myös tässä yhteydessä nostettava esille. Vaikka näytelmien teosluonteesta ei ole kiistelty, kyseinen ammattiryhmä on kohdannut haasteita vanhoillisten ajattelumallien vuoksi. Heitä on joissain maissa haluttu pitää avustajina eikä esittävinä taiteilijoina. Kun asiaa pysähtyy miettimään, havaitaan, että nukketeatteritaiteilijan teoksen esittäminen nukkejen avulla on rinnastettavissa siihen, että muusikko soittimen avulla esittää teosta. Kukaan ei vaadi basistia laulamaan, jotta hän voisi saada suojaa, vaan ”taiteensa kautta” esittäminen riittää. Epäilen tosin, ettei yksikään kyseiseen tulkintaan päätynyt ole ikinä ollut teatterin taustaverhoissa näkemässä, kuinka radikaalisti nukettajan ja avustajan toiminta eroaa toisistaan.

Suomen nykyinen tekijänoikeuslaki tuli voimaan 1.9.1961. Rooman yleissopimus puolestaan saatiin aikaiseksi saman vuoden lokakuun 26. päivänä. Näin ollen viimeisimmät muutokset jäivät huomiotta Suomen esitöissä. Näistä merkittävin lienee, että Rooman yleissopimuksessa päädyttiin määrittelemään ”esittävä taiteilija”. Määritelmä tehtiin ilman varsinaista vaatimusta taiteellisuudesta. Esityksen määrittelyä ei enää pidetty tarpeellisena, mutta yleisesti hyväksyttiin, että termiä tulee jatkossakin tulkita laajasti. Myöhemmin WPPT-sopimuksen määritelmässä säilytettiin Rooman sopimuksen pohja. Sopimuksessa kuitenkin huomioitiin paremmin ”tulkitsijat” ja laajennettiin suoja myös kansanperinteen esityksiin. WPPT-sopimuksen mukaan “performers” (tai “artistes interprètes ou exécutants”) “are actors, singers, musicians, dancers, and other persons who act, sing, deliver, declaim, play in, interpret, or otherwise perform literary or artistic works or expressions of folklore”. Tähän sisältyvät siten kaikki henkilöt, jotka tulkitsevat tai esittävät teoksia tai kansanperinteen ilmentymiä.

Esiintyjän statuksella ei ole merkitystä

Mitä sitten päädyttiin luomaan kansainvälisellä tasolla? Teoreettisesti vaikuttaisi vallitsevan yksimielisyys kahdesta asiasta. Ensinnäkin titteliin ei saa kiinnittää huomiota, vaan niin tanssitaiteilija, klovni kuin OTT voi olla ”esittävä taiteilija”. Toiseksi käsitteisiin ”kirjallinen tai taiteellinen teos” sisältyy tieto, että esitettävä tuote voi olla mikä tahansa kirjallisuuden, tieteen tai taiteen alaan kuuluva omaperäinen tuotos, kuten luento. Tämän jälkeen aukeaa ainakin kolme tulkintavaihtoehtoa:

1. Jokainen henkilö, joka esimerkiksi pitää omaperäisen suullisen esityksen, saa suojaa. Ratkaisevaa on teoksen olemassaolo.
2. Koska sopimuksissa esittäjän toimintaa kuvataan esimerkein taiteeseen yhdistettävillä verbeillä ”…näyttelevät, laulavat, lausuvat, (tulkitsevat)…”, johdetaan vaatimus taiteellisuudesta.
3. Määritelmissä käytetty terminologia ei sisällä suoraa vaatimusta edes taiteellisesta luonteesta, joten sellaista arviota ei saa tehdä. Henkilön toiminnan tulee kuitenkin olla nimenomaan esittämistä (tai tulkitsemista). Voitaneen katsoa, että esimerkinomaisesti lueteltujen verbien tulkinnallinen apu on jo hyödynnetty siinä, että ”perform” on käännetty esittää-sanaksi.

Mikä sitten on hyväksyttävästi esittämistä? Esimerkiksi ranskalaiset ovat kehittäneet vaatimuksen tulkinnasta, tietynasteisesta persoonallisesta kosketuksesta (kritiikkiä ks. Tafforeau 2006 ja vastine Vivant ja Bruguière 2019). Tulkinta-sanalla on kuitenkin vahva mielleyhtymä yleiskielessä, joten se voi johtaa harhaan. Asiaa voisi lähteä purkamaan sitä kautta, että henkilö, joka toimii omana itsenään tavanomaisesti tai käytännöllistä tarkoitusta toteuttaen, ei sinällään esitä, vaikka hän samalla puhuisi ääneen kirjallisen teoksen. Toiminnan tulee ylittää tietty käytännöllisyyttä palveleva tarkoitus ja tässä mielessä kuulua esittävän taiteen alaan. Vaaditaan esittämissuorite – pelkkä esiintymissuorite ei riitä. Lisäksi voisi huomioida, ettei vaatimus Suomenkaan tekijänoikeuslain esitöiden mukaan ole ollut, että henkilö esittää teoksen tai sen omaperäisen osan. Henkilön tulee vain esittää teosta. Rumpali saa esittävän taiteilijan suojaa, vaikkei rumpukomppi olisi omaperäinen osa teosta, mikäli bändi soittaa omaperäistä sävellystä. Sama pätee yhdenvertaisesti kaikkiin esittäjiin.

Myönnettäköön, että kyseessä on enemmän argumentaatioon vaikuttava yksityiskohta kuin tosiasiallista tilannetta merkittävästi muuttava tulkinta. Esittäminen vaikuttaisi kuitenkin olevan hyvin kontekstisidonnaista. Mikäli osaksi dokumenttielokuvateosta käsikirjoitetaan kertojaääni, tuo ääninäyttelijä voi hyvin olla suojaa saava esittävä taiteilija, vaikka taiteellisen luonteen havaitseminen olisi haasteellista. Tilanteita, joissa kyseessä on ihmisen toteuttama teoksen esitys, mutta kukaan ei ole oikeutettu esittävän taiteilijan suojaan, pitäisi ilmetä vain kirjallisten teosten yhteydessä. Ne eivät itsessään välttämättä sisällä elementtiä, joka vaatii esittämistä. Muut esitettäviksi sopivat teokset tai erityisesti suojellut esitystyypit käytännössä tuntuvat tarvitsevan esittäjän, joka elävöittää ne ja tuo aistein havaittaviksi.

Lopuksi

Laajempi konteksti huomioiden luennoitsijan kohdalla paljon jää sen varaan, kuinka esittää-sanaa tulkitaan. Luennoitsija voi hyvinkin saada esittävän taiteilijan suojaa, mutta vaikuttaa varmemmalta, että useimmiten luennoitsijat joutuvat suojelemaan esityksiään tekijöinä. Tosin mitä enemmän luentoesitykseen liittyy aistein havaittavia elementtejä, jotka eivät ole teosta sellaisenaan tai luennoitsijan persoonaa, sitä perustellumpaa on myöntää esittävän taiteilijan suoja luennoitsijalle. Tekijänoikeusneuvosto päätyi kuitenkin lausunnossaan 2023:1 katsomaan, että esitykseltä vaaditaan nimenomaan taiteellista luonnetta. Lausunnossa oli taitavasti sivuutettu hyödynnetyn suomenkielisen lähdemateriaalin ongelmakohdat ja päästy yhdistelemällä sinällään vakuuttavalta kuulostavaan lopputulokseen. Vaatimusta esityksen taiteellisesta luonteesta ei kuitenkaan ole edes pohjoismaisella tasolla täysin hyväksytty puhumattakaan siitä, voidaanko Suomessa enää muutenkaan antaa painoarvoa Pohjoismaiden esitöiden yksittäisistä sanavalinnoista johdetuille tulkinnoille. Suosittelisinkin ”hienoisen varauksellista” suhtautumista ajatukseen, että esittävän taiteilijan suoja voidaan tänä päivänä juridisesti pätevästi evätä vedoten taiteellisen luonteen puuttumiseen.

Gunnar Karnell varoitteli 1970-luvulla suojaan oikeutettujen esiintyjien piirin rajoittamisesta, koska Rooman yleissopimus suojelee kaikkia, jotka esittävät teoksia. Näin EU-oikeuden aikakaudella on vieläkin perustellumpaa tarkastella kriittisesti historiallisiin syihin pohjautuvia tulkintoja. Taiteellisuusajattelulle voidaan kuitenkin löytää tukea siitä, että jonkinasteista taiteellisuuskriteeriä sovelletaan monessa EU-maassa. Frank Gotzen myös sovelsi sitä 1970-luvulla tutkimuksessa, jolla pyrittiin harmonisoimaan esittävän taitelijan suojaa yhteisössä, jota nykyään EU:ksi kutsumme. Hänen käsityksessään taiteellisuudesta on kuitenkin havaittavissa eroja esimerkiksi ruotsalaisten ajatuksiin. Se on asia, joka herättää varovaisuutta tulkintoihin, joiden on vähänkään vaarana perustua kulttuurisiin arvoihin.

Olitko muuten kiinnostunut siitä melkein sata vuotta vanhasta keskustelusta? Lue ensimmäisessä T. S. F. -kongressissa käyty, sivulta 66 löytyvä keskustelu. Halutessasi voit jatkaa matkaa myöhempinä vuosina käytyihin keskusteluihin luennoitsijoista.

Kuva: iStock / razihusin