Digitaalinen muoti tekijänoikeuden silmin

Digitaalisten vaatteiden ja asusteiden vallankumous alkoi pandemian tuoksinnassa, kun ihmiset tapasivat toisiaan lähinnä ruutujen välityksellä. Miltä digitaalinen muoti näyttää tekijänoikeuden perspektiivistä?

 Tekijänoikeuden ja käyttötaiteen tuotteiden suhde on ollut myrskyisä lähes koko nykyisenkaltaisen tekijänoikeuden olemassaolon ajan. Kitkaa ovat aiheuttaneet etenkin käyttötaiteen funktionaalisuudesta johtuvat mahdolliset rajoitteet vapaalle luovuudelle. On ajateltu, että funktionaalisen käyttötarkoituksen omaavan luomuksen voi olla vaikea olla tekijänoikeudellisessa mielessä omaperäinen, sillä tekniset seikat, säännöt ja rajoitteet voivat dominoida tekijän luomisprosessia liian hallitsevasti. Tämä problematiikka saa täysin uusia sävyjä, kun käyttötaiteen tuotteet, kuten vaikkapa vaatteet ja asusteet, siirtyvät joko osaksi tai kokonaan ”Metaversumiin”. Koskevatko digitaalista muotia samat tekijänoikeudelliset ongelmakohdat kuin fyysisiä vaatteita ja asusteita?

Digitaalinen muoti ja oikeustiede

Digitaalinen muoti on viimeisen kolmen vuoden aikana kukoistanut niin muotimediassa kuin muodin oppilaitoksissakin. Tämä uusi ja kiehtova luovuuden ilmiö haastaa monet muotimaailman vakiintuneet normit myös tekijänoikeudellisesti kiinnostavalla tavalla.

Tutkimme yhdessä taiteen tohtori Natalia Särmäkarin kanssa digitaalisen muodin tekijyyttä ja omaperäisyyttä hiljattain julkaistussa artikkelissamme ”Copyright and digital fashion designers: the democratization of authorship?” (Journal of Intellectual Property Law & Practice, vol. 18, nro 1). Monitieteinen tutkimuksemme perustuu osaksi Särmäkarin tohtorinväitöskirjaansa varten keräämäänsä empiiriseen tutkimusaineistoon. Aineisto koostuu haastattelu- ja kyselydatasta, joihin vastanneet ovat niin kutsuttuja ”digitaalisia vaatesuunnittelijoita”. Heidän suunnittelutyönsä keskittyy pääasiassa taikka ainoastaan digitaalisten vaatteiden luomiseen, eikä heidän luomuksistaan siten välttämättä valmisteta lainkaan kappaleita fyysiseen maailmaan. Näin ollen ne argumentit, joilla on aikoinaan (enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi) perusteltu muotituotteiden jättämistä tekijänoikeussuojan ulkopuolelle, eivät enää välttämättä päde. Särmäkarin keräämä aineisto näyttäytyykin oikeustieteilijälle valtavan mielenkiintoisena.

EU:n omaperäisyyssrandardi digitaalisen muodin kontekstissa

Kysely- ja haastatteluaineisto antoi minulle ja Natalia Särmäkarille aiheen tarkastella eurooppalaista omaperäisyysstandardia digitaalisen muodin perspektiivistä. Havaitsimme, että digitaalisella muotisuunnittelulla on tiettyjä erityispiirteitä, joilla on merkitystä tämän standardin täyttymisen suhteen.

Vaikka EU:n omaperäisyysstandardi on kaikille teostyypeille sama ”tekijänsä henkinen luomus” (C-5/08 Infopaq ja C-683/17 Cofemel), tämä ei tarkoita, että tekijänoikeuden ovet olisivat aina avoinna kaikenlaisille luovuuden ilmentymille. Omaperäisyyskynnys (tai kotimainen vastinparinsa teoskynnys) on kaikesta huolimatta kynnys: sen täytyy ylittyä, jotta voidaan puhua tekijänoikeudella suojatusta teoksesta. Haasteita kynnyksen ylittymiselle asettavat tilanteet, joissa luovaa prosessia ohjailevat tekijän persoonallisen ilmaisun ulkopuolelta tulevat vaatimukset, kuten fysiikan lait, funktionaalisuus tai kaupallisuuden vaatimukset. Nämä voivat nimittäin uhata tekijän vapaita luovia valintoja, jotka kertovat teoksen olevan tekijänsä henkinen luomus (C-145/10 Painer). Digitaalisessa muodissa juuri nämä vapaat ja luovat valinnat korostuivat. Haastattelu- ja kyselyaineistomme perusteella kävi selväksi, että juuri vapaus ja luovuuden ”rajattomuus” ohjaavat digitaalisia muotisuunnittelijoita. Nämä ovat heille tärkeitä arvoja jo sinänsä. Lisäksi digitaaliset muotisuunnittelijat korostavat työnsä taiteellisuutta: muodin kaupalliset vaatimukset ovat heille useimmiten sivuseikkoja. Kun ulkopuolelta tulevat rajoitteet ja vaatimukset on suunnittelutyössä minimoitu, voidaan ajatella, että mahdollisuudet omaperäisyysstandardin täyttymiseen kasvavat.

Digitaalisen vaatesuunnittelun vapaiden ja luovien valintojen runsautta edesauttaa myös se, että ainoastaan digitaalisessa maailmassa olemassa olevan vaatteen ei tarvitse noudattaa esimerkiksi fysiikan lakeja taikka piitata materiaalien hinnoista tai saatavuudesta. Näin ollen jo digitaalisen muodin luomisympäristö antaa suunnittelijalle vapaammat kädet toteuttaa itseään.

Ottaen huomioon, että (i) digitaalinen muoti antaa suunnittelijoille fyysistä muotia suuremmat mahdollisuudet luovuuden vapaudelle, ja (ii) suunnittelijat myös toden teolla arvostavat ja hyödyntävät tätä uudenlaisen teknologian tuomaa vapautta, voimme todeta, että digitaaliset muotiluomukset ylittänevät omaperäisyyskynnyksen todennäköisemmin kuin fyysiset vaatteet ja asusteet. Tämä johtuu kuitenkin nimenomaan digitaalisen muodin aineettomasta luonteesta sekä suunnittelijoiden luomistavoista; ei siitä, että omaperäisyyskynnys olisi digitaalisille teoksille millään tapaa matalammalla kuin fyysisille teoksille. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä EU:n omaperäisyysstandardissa eri teostyyppien väliset raja-aidat ovat jo kauan sitten kaatuneet.

Digitaalinen muoti osana laajempaa IPR-trendiä

Digitaalinen muoti ja sen piirissä esiin nousevat tekijänoikeuskysymykset ovat osa samaa immateriaalioikeuden digitaalista vallankumousta, joka on herättänyt keskustelua myös muiden luovuuden alojen, kuten musiikin osalta. Kun teokset siirtyvät fyysisestä maailmasta Metaversumiin ja suunnittelijana / taiteilijana toimii ihmisen sijasta tekoäly, ollaan immateriaalioikeudellisesti jännittävien kysymysten äärellä. Muodin osalta digitaalinen vallankumous on erityisen herkullinen tutkimusaihe, sillä vaatteiden valmistuksessa yllättävän harva asia on muuttunut sitten ompelukoneen keksimisen. Selvää on myös se, että digitalisaatio ja datavetoinen kulttuuri antavat aivan uusia sävyjä kansainvälisestikin aktiiviselle ”fashion law” -keskustelulle. Nämä muodin uudet tuulet tarjoavat siksi oikeustietelijöille runsaasti pureskeltavaa.

Olisi ilahduttavaa nähdä kirjoituksia digitaalisesta muodista myös muilta immateriaalioikeuden alueilta, kuten tavaramerkki- ja mallioikeusperspektiiveistä. Sen vuoksi toivonkin, että tutkimuksemme toimisi keskustelunavauksena digitaaliseen vallankumoukseen käyttötaiteen kontekstissa.

Lopuksi

Tutkimuslöydöksemme digitaalisesta muodista eivät rajoitu pelkästään omaperäisyysstandardia koskeviin havaintoihin. Monitieteisen projektimme pyörteissä kävi selväksi, että tekijänoikeudellisesta avainkäsitteestä eli tekijästä ajatellaan muodin ja oikeustieteen piirissä hyvin poikkeavin tavoin. Tämä teema ansaitsee kuitenkin täysin oman kirjoituksensa IPRinfo-lehteen, joten pysy kuulolla!

Kirjoitus perustuu vertaisarvioituun tutkimukseen, ja on osa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamaa Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa (IDA) -hanketta.

Kuva: iStock/scyther5