KKO linjasi turvaamistoimien soveltamista patenttiasiassa

(IPRinfo 4/2003)

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2003:118 ottanut kantaa yleisen turvaamistoimen (OK 7:3) soveltamisedellytyksiin patentinloukkausasiassa. Kirjoittaja kommentoi korkeimman oikeuden ongelmallista ratkaisua lähinnä loukkauksen todennäköisyysasteen (eli vaade-edellytyksen näyttökynnyksen) osalta.

Hakija oli vaatinut käräjäoikeudessa, että vastaajia kielletään OK 7 luvun 3 §:n nojalla loukkaamasta hakijan patenttia ja hyödyllisyysmallia. Hakemuksen mukaan vastaajat olivat vuoden 2002 alusta aloittaneet teräksen kuljettamisen Torniosta Hollantiin ja käyttivät aluksissaan kelojen kuljettamismenetelmää ja kelapidintä, jotka loukkasivat hakijalle myönnettyjä patenttia ja hyödyllisyysmallioikeutta. Vastaajat vaativat hakemuksen hylkäämistä vedoten mm. siihen, että heidän laivansa eivät loukkaa em. teollisoikeuksia. Lisäksi he vetosivat siihen, että joka tapauksessa merenkulkua koskevat poikkeussäännökset patenttilain 5 §:ssä ja hyödyllisyysmallilain 4 §:ssä tulevat sovellettaviksi.

Käräjäoikeus hyväksyi hakemuksen ja myönsi turvaamistoimen. Hovioikeus ja korkein oikeus hylkäsivät hakemuksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen (4-1).

”Todennäköiseksi saattaminen” vaikeaa tulkita

Korkein oikeus totesi yksimielisesti, että mainitunlainen patentti- ja hyödyllisyysmalliin perustuva kieltovaatimus on sellainen OK 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu oikeus, jonka turvaamiseksi voidaan sinänsä myöntää turvaamistoimi. Tämä vastaa kirjallisuudessa esitettyä sekä alempien oikeuksien tulkintaa.

Seuraavaksi KKO otti kantaa yleisen turvaamistoimen myöntämisedellytyksiin. KKO lausui, että OK 7 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan hakijan tulee saattaa todennäköiseksi, että hänellä on vastapuoltaan kohtaan vaatimansa oikeus. Tämä ns. vaade-edellytys osoittautui tapauksen ongelmakohdaksi. Erityisesti termin ”saattaa todennäköiseksi” tulkinnan osalta oli eri näkemyksiä.

Ratkaisukäytännössä kaksi tulkintaa

KKO:n ratkaisukäytännössä on kaksi toisistaan poikkeavaa tulkintaa siitä, mitä todennäköiseksi saattaminen merkitsee. Takavarikkoa (OK 7:1) koskeneissa ratkaisuissaan KKO 1994:132 ja 1994:133 KKO katsoi, että todennäköiseksi saattaminen tarkoitti, ettei saamista esitetyn näytön valossa tai oikeudellisesti voitu pitää selvästi perusteettomana.

Yleisen turvaamistoimen (OK 7:3) osalta KKO on ratkaisuissaan KKO 1998:143 ja 2000:94 katsonut, että milloin turvaamistoimen myöntäminen merkitsisi sitä, että hakija saisi jo oikeudenkäynnin ajan nauttia täysimääräisesti sitä oikeutta, jota hän kanteellaan vaatii (ns. etukäteisnautinta), turvaamistoimen myöntämistä harkittaessa on asetettava huomattavasti suuremmat vaatimukset kuin saamisen todennäköisyydelle takavarikkoasiassa.

Enemmistön mukaan kyse etukäteisnautinnasta

KKO:n enemmistö katsoi, että kyseisessä patentinloukkausasiassa oli kyse etukäteisnautinnasta, joten todennäköisyydelle oli asetettava huomattavasti suuremmat vaatimukset kuin takavarikkoasiassa. Enemmistö perusteli kantansa näin:
Se, että turvaamistoimen myöntämiselle etukäteisnautintatilanteissa asetetaan muihin turvaamistoimiin nähden suuremmat vaatimukset, on perusteltua, kun otetaan huomioon, että koko turvaamistoimijärjestelmän lähtökohtana voidaan pitää sitä, että turvaamistoimella hakijalle annetaan ainakin toistaiseksi vähemmän kuin mihin niin sanottu päävaade oikeuttaa.

Esittelijä ehdotti matalampaa näyttökynnystä

Jutun esittelijä piti sitä vastoin korkeaa näyttökynnystä ongelmallisena. Hänen mielestään korkea näyttökynnys on omiaan johtamaan siihen, että asianosaiset ryhtyvät käymään itse pääasiaa koskevaa riitaansa jo turvaamistoimiasian yhteydessä. Korkeasta näyttökynnyksestä saattaa lisäksi aiheutua, ettei turvaamistoimi käytännössä tule lainkaan myönnettäväksi asioissa, jotka ovat oikeudellisesti tai tosiasiakysymyksiltään monimutkaisia.

Esittelijä päätyi ehdottamaan, että takavarikkoasioissa sovellettu näyttökynnys (’ei selvästi perusteeton’) olisi luonnollisempi vaihtoehto ottaen huomioon TRIPs-sopimuksen vaatimuksen tehokkaista sanktioista ja turvaamistoimista sekä sen, että kaikissa OK 7 luvun turvaamistoimisäännöksissä on käytetty samaa termiä todennäköisyyden tason osoittamiseksi. Esittelijä katsoi, että KKO:n aikaisemmassa oikeuskäytännössä esiintyvä viittaus suurempiin vaatimuksiin tulisi huomioida OK 7 luvun 3 §:n 2 momentin intressipunnintasäännöksen kautta.

Eri mieltä todennäköisyyden asteesta

Oikeusneuvos Krogerus oli eri mieltä enemmistön ja esittelijän kanssa vaadittavasta todennäköisyyden asteesta. Hän kyllä katsoi enemmistön tapaan, että kyseessä oli etukäteisnautintatilanne ja että suurempien vaatimusten asettaminen on perusteltua, mutta:
Kun harkitaan, täyttyvätkö hakijan oikeuden todennäköisyydelle asetettavat normaalia suuremmat vaatimukset, on kuitenkin otettava huomioon myös seuraavat näkökohdat. Jos mainittuja vaatimuksia pidetään liian tiukkoina, on vaarana, että turvaamistoimen saaminen saattaa tosiasiassa kokonaan estyä sellaisissa tapauksissa, jotka ovat tosiasiakysymyksiltään tai oikeudellisesti monimutkaisia, koska tällöin turvaamistoimi voidaan katsoa voitavan myöntää ainoastaan samoilla edellytyksillä kuin kanne voidaan hyväksyä. Tästä puolestaan voi seurata, että asianosaiset pyrkivät käymään itse pääasiaa koskevaa riitaa jo turvaamistoimiasian yhteydessä, mikä voi vaarantaa turvaamistoimiasian käsittelyn summaarisuuden.

Materiaalinen harkinta …

Enemmistön kantaa on kirjallisuudessa kutsuttu materiaaliseksi harkinnaksi. Materiaalisen harkinnan logiikka on hämäävän yksinkertaista. Pääasiaprosessissa vahvistetaan oikeuksia ja määrätään seuraamuksista. Turvaamistoimiasiassa turvataan pääasian kohteena olevat oikeudet. Turvaaminen on jo käsitteellisesti jotain vähemmän kuin vahvistaminen. Jos poikkeuksellisesti turvaaminen johtaisi samaan tulokseen kuin pääasiaprosessissa, tulisi näyttökynnyksen olla korkea, koska hakija saisi summaarisessa prosessissa saman kuin pitkän pääasiaprosessin päätteeksi.

Esimerkiksi rahasaamisten turvaamisen osalta ero on selkeä. Sitä vastoin immateriaalioikeuden ongelmana on, että oikeudenhaltijan kielto-oikeutta ei täysin voi turvata muulla tavalla kuin kiellolla. Kun lisäksi otetaan huomioon patentinloukkausten tekninen monimutkaisuus, joudutaan korkeaa näyttökynnystä sovellettaessa tilanteeseen, jossa kieltoja ei myönnetä, koska loukkaus ei ole koskaan tarpeeksi selkeä.

… vai avoin harkinta

Esittelijän kanta myötäilee näkemystä, jota kirjallisuudessa on kutsuttu avoimeksi harkinnaksi. Siinä tuomioistuin suorittaa pintapuolisen loukkausharkinnan, jonka jälkeen harkinnassa siirrytään tutkimaan osapuolille (ja mahdollisesti kolmansille) ratkaisusta aiheutuvia haittoja.

KKO:n vähemmistön näkökanta lienee jonkinlainen yhdistelmä näistä molemmista. Yhtäältä vähemmistö katsoi, että korkea näyttökynnys on lähtökohtaisesti hyväksyttävissä, mutta toisaalta eräitä näyttökynnystä alentavia näkökohtia voidaan kuitenkin ottaa huomioon.

Kirjallisuudessa on esitetty, että harkinnassa tulisi yhdistää materiaalinen ja avoin harkinta. Tätä mallia on sittemmin kutsuttu keinulautamalliksi. Sen mukaan etukäteen ei voida määritellä sovellettavaa näyttökynnystä, vaan ratkaisun seuraukset määräävät, kuinka vahvaa näyttöä edellytetään. Keinulaudan toisessa päässä on loukkauksen todennäköisyys ja toisessa haitat: Mitä enemmän haittaa kiellosta syntyy vastapuolelle, sen vahvempaa näytön tulee olla ja kääntäen.

Mitä ratkaisusta seuraa?

Pelkään pahoin, että vähemmistön ja esittelijän toteamus siitä, että turvaamistoimen saaminen saattaa käytännössä kokonaan estyä sellaisissa tapauksissa, jotka ovat tosiasiakysymyksiltään tai oikeudellisesti monimutkaisia, käy toteen. Se taas tarkoittaisi, että patenttioikeuksia ei voisi tehokkaasti turvata oikeudenkäynnin aikana.

Todennäköisesti ratkaisua tullaan soveltamaan myös muissa immateriaalioikeuksien loukkausjutuissa, mikä johtaa koko immateriaalioikeudellisen sanktiojärjestelmän heikkenemiseen.

Korkein oikeus ei mielestäni riittävässä määrin ottanut huomioon sitä, että immateriaalioikeuksia ei voi turvata muulla keinolla kuin kiellolla. Tämän vuoksi näyttökynnys ei voi lähtökohtaisesti olla korkea. KKO:n esittämä kanta on siis hyvinkin epätyydyttävä.

Pitäisikö lakeja muuttaa?

Nähdäkseni voidaan edetä kahdella tavalla: joko toimitaan voimassa olevan oikeuden rajoissa tai muutetaan lakia.
Voimassa olevan oikeuden rajoissa toimiminen tarkoittaa nähdäkseni sitä, että vähänkin vaikeammissa jutuissa oikeudenhaltijan kannattaa pyrkiä muotoilemaan OK 7 luvun 3§:än perustuva hakemuksensa siten, että siinä vaaditaan vähemmän kuin pääasiassa. Tämä ei välttämättä ole kovin tyydyttävä tilanne, eikä tällaisella turvaamistoimella varmaankaan pystyttäisi turvaamaan yksinoikeutta kokonaisuudessaan. On kuitenkin ajateltavissa, että vaadittaisiin kieltoa, joka kohdistuu vain joihinkin väitetyn loukkaajaan tekoihin. Tällöin tulisi käsittääkseni soveltaa alempaa näyttökynnystä (KKO 1994:132 ja 133), koska tällöin vaadittaisiin ”vähemmän kuin mihin päävaade oikeuttaa”.

Toinen tapa toimia voimassa olevan oikeuden rajoissa on, että siirrytään takaisin erityissäännösten soveltamiseen. Patenttilain 68 §:n ja tavaramerkkilain 48 §:n osalta näyttökynnys on perinteisesti ollut korkea. TRIPs-sopimuksen tehokkuusvaatimuksen valossa tulisi kuitenkin soveltaa alempaa näyttökynnystä. KKO ei ole ottanut kantaa näiden säädösten näyttökynnyksiin.

Jollei kumpikaan näistä vaihtoehdoista johda tyydyttävään tulokseen, on ainoa vaihtoehto lainsäädännön muuttaminen. Tekijänoikeuslaissa ei ole säännöstä väliaikaisesta kiellosta. Vireillä olevaan tekijänoikeuslakiehdotukseen tulisikin lisätä säännös väliaikaisesta kiellosta, jonka sanamuodosta ja perusteluista selvästi käy ilmi näyttökynnyksen taso.

Tavaramerkkityöryhmän mietinnöstä poistettiin säännös väliaikaisesta kiellosta todennäköisesti sen takia, että silloin katsottiin OK:n säännösten antavan oikeudenhaltijalle riittävän suojan. Koska näin ei ole, tulee myös säädettävään tavaramerkkilakiin lisätä säännös väliaikaisesta kiellosta.

Vaikka patenttilain osalta ei ole vastaavia lainsäädäntöhankkeita käynnissä, tulisi myös ja erityisesti patenttien osalta tehdä tarvittava muutos. Samalla voitaisiin muuttaa myös muita teollisoikeuslakeja.
Nähtäväksi jää, mikä etenemismuoto valitaan. Itse kannatan kuitenkin sitä, että väliaikaista kieltoa koskevia säännöksiä muutetaan lainsäädäntöteitse.

Marcus Norrgård
Vt. professori, OTT, VT
Svenska handelshögskolan

Korkeimman oikeuden ratkaisut Finlexissä:
http://www.finlex.fi/oikeus

Ks. turvaamistoimista immateriaalioikeustapauksissa myös Rapinojan ja Lepän artikkeli ”Turvaamistoimenpiteistä ja immateriaalioikeuksista” IPRinfo-lehden numerossa 3/2003.