Tavaramerkkioikeuden subjektiivisuus

ECTA:n vuosittainen konferenssi ”Designing the Future” pidettiin tänä vuonna 15-18.6. Kööpenhaminassa. Konferenssin viimeinen osio keskittyi tuoreisiin oikeustapauksiin. Siinä EU:n yleisen tuomioistuimen (General Court) tuomari Vesna Tomljenovic päätti katsauksena toteamalla, että tavaramerkkitapaukset, tai tarkemmin ratkaisut, riippuvat tuomarin persoonallisuudesta (”Trademark cases depend on judges´ personality.”)

Paneelikeskustelun päätyttyä edessäni istuva tuttu IPR-juristi kääntyi puoleeni ja kysyi ”saako tuomari sanoa noin?”.

Ottamatta kantaa siihen mitä tuomari saa tai ei saa sanoa on perusteltua pohtia tavaramerkkioikeuden subjektiivisuutta. Missä määrin tuomarin henkilöllä on merkitystä tavaramerkkioikeusratkaisun lopputulemaan, vai onko sillä?

Subjektiivisuuden monta puolta

On selvää, että minkä tahansa oikeusriidan ratkaiseminen ainakin jossain määrin on riippuvainen tuomarin arvoista ja kokemuksesta olkoonkin, että hänen velvollisuutenaan on pyrkiä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen. Ei ole kuitenkaan mitään syytä mennä yhtä pitkälle kuin amerikkalainen realistinen koulukunta, jonka jotkut edustajat, tai ainakin kriitikot, väittivät, että jopa tuomarin nauttima aamuateria vaikutti päivän päätöksiin. Siitä nimitys ”breakfast jurisprudence”.

Käsite subjektiivisuus esiintyy kuitenkin monella tavalla tavaramerkkioikeuden yhteydessä. Ensinnäkin on väitetty, että tavaramerkkioikeus on siinä mielessä subjektiivinen, että sen voimassaolo riippuu tavaramerkkioikeuden haltijan aktiivisuudesta. Rekisteröintiä on ensin haettava, sitten merkkiä on tietyn ajan kuluttua rekisteröinnistä käytettävä, jotta se pysyisi voimassa ja lopuksi sitä on tarvittaessa puolustettava mahdollisia loukkauksia vastaan. Haltijan on siis itse huolehdittava voimassaolosta ja suojaamisesta. Valtiovallan pitäisi näin ollen tämän käsityksen mukaan puuttua siihen mahdollisimman vähän.

Subjektiivisuus tulee myös esille, kun puhumme tavaramerkin funktioista. Ajattelen erityisesti niin sanottua mainosfunktiota. Tavaramerkin tarkoituksena on toki indikoida alkuperä (alkuperäfunktio) ja erottaa sen haltijan tavarat tai palvelut muista kilpailevista tavaroista tai palveluista (erottamisfunktio), mutta myös vedota kuluttajan tunteisiin, jotta hän palaisi tuotteeseen tai palveluun kerta toisensa jälkeen.

On kuluttajia, jotka mielellään ostavat tavaran, jossa sen valmistajaa mainostetaan, osoittaakseen kuuluvansa tiettyyn ryhmään. Mieleeni tulee muun muassa katukuvassa usein näkyvä kangaskassi, jossa isoin kirjaimin lukee MARIMEKKO. Tai miesten LA COSTE paitoja, ja niin edelleen.

Tavaramerkin ”luonne”

Luonnonoikeuden tai käsitelainopin mukaan tavaramerkin käsitteellä voi olla tietty sisältö, josta vedetään erilaisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi että oikeus on subjektiivinen, kuten edellä on todettu. Modernimpi analyyttinen suuntaus on kuitenkin osoittanut, ettei oikeudellisillakaan käsitteillä voi olla muuta sisältöä, kuin mitä niille annetaan. Oikeudet ja käsitteet eivät elä omaa elämäänsä, vaan ne on nähtävä ja tulkittava siinä yhteydessä, missä niitä käytetään. Tämä ei tietystikään ole mitään uutta.

Ei siis pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, mikä nimitys jollekin käsitteelle annetaan tai miten se luokitellaan. Tavaramerkkioikeus ei siis ole sen subjektiivisempi tai objektiivisempi kuin mikään muukaan oikeus. Se on toki olemassa objektiivisena tosiasiana siinä mielessä, että siitä säädetään laissa, mutta sen laajuus kaikkine tulkintaongelmineen määrittyy kulloinkin voimassa olevan lainsäädännön sille antamasta sisällöstä.

Päätelmiä

Arvioitaessa sitä onko tavaramerkki erottamiskykyinen vai loukkaako tietty tavaramerkki toista, niin voi hyvin kuvitella, että yksi tuomari asettaa kynnyksen korkeammalle kuin toinen. Ensin mainitussa tapauksessa on vaikeampaa saada merkki rekisteröidyksi ja jälkimmäisessä sallitaan kovempi kilpailu. Siinä mielessä tietyn tuomarin peruslähtökohta voi poiketa toisen lähtökohdasta. Voi toki ajatella, että sallimalla toisiaan muistuttavien tavaramerkkien rekisteröiminen, eli madaltamalla kynnystä, edistetään kilpailua.

Oli miten oli, on vaikeata (ainakin juristille) kuvitella, että lainsäädäntöön, vaikkakin tulkinnalliseen, ja oikeuskäytäntöön sidottu tuomari olisi vapaa toteuttamaan persoonallisuuttaan ratkoessaan tavaramerkkioikeudellisia tapauksia, olipa jokin merkki, kuinka tunteisiin vetoava tahansa. Oikeuskäytäntöä voidaan mielestäni osuvasti kuvata hallitusti pienin askelin etenevänä jatkokertomuksena (”chain novel”), kuten tunnettu amerikkalainen oikeustieteilijä Ronald Dworkin asian kerran ilmaisi.

Tästä huolimatta oli sääli, ettei tarjoutunut tilaisuutta käydä tarkempaa keskustelua tuomari Vesna Tomljenovicin kanssa. Se olisi aivan varmasti ollut hyvinkin mielenkiintoinen ja kenties avannut uuden näkökulman tavaramerkkioikeuden hahmottamiseen.

Lähteet:

Ronald Dworkin, Law´s Empire, Oxford 1998, s. 228 ss.

Kuva: iStock/AndreyPopov