Tavaramerkki – positiivinen vai negatiivinen oikeus?

6/2021 17.12.2021
thumbs up and down

Eduskunnan käsiteltävänä oleva hallituksen esitys tupakkalain muuttamisesta (HE 141/2021) nostaa esille kysymyksen tavaramerkkioikeuden luonteesta. Siinä ehdotetaan muun muassa, että tupakkatuotteiden vähittäismyyntipakkaukset eivät saisi merkinnöiltään tai muulta ulkoasultaan erottua muiden vastaavien tuotteiden vähittäismyyntipakkauksista. Tarkoitus on yhdenmukaistaa ne ja samalla kieltää vähittäismyyntipakkauksissa olevat logot, kuviot ja houkuttelevat värit, joilla tuotteen myyntiä on edistetty. Tarkoitus on saattaa nämä muutokset voimaan vuoden 2023 alussa.

Keskustelu siitä, onko tavaramerkki positiivinen vai negatiivinen oikeus kävi kiivaimmillaan 2010-luvun tienoilla uuden tupakkadirektiivin säätämisen aikoihin, mutta laantui selvästi, kun Maailman kauppajärjestö WTO hyväksyi paneeli- ja valituselimensä ratkaisujen myötä 2018 ja 2020 Australiassa 2011 voimaan tulleen pelkistettyjä pakkauksia koskevan lainsäädännön.

Jos tavaramerkki luokitellaan positiiviseksi oikeudeksi, on kynnys puuttua siihen erilaisin rajoituksin korkeampi. Voitaisiin ajatella, että se olisi verrattavissa omaisuuteen, johon voitaisiin käydä käsiksi ilman tavaramerkinhaltijan suostumusta vain pakkolunastamalla se yleisen edun nimissä, kohtuullista korvausta vastaan. Jos merkki kuitenkin katsotaan kielto-oikeudeksi, erilaiset rajoitteet on arvioitu mahdollisiksi ilman haltijan suostumusta.

Kansainvälisiä sopimuksia tarkasteltaessa (esimerkiksi Teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista tehtyä sopimusta, TRIPS:iä) huomio on kiinnitetty sanamuotoihin eli kirjaimelliseen tulkintaan. On pidetty epätodennäköisenä, että valtio liittyisi sopimukseen, ellei siihen sisältyviä oikeuksia ja velvoitteita ole selvästi mainittu. Käsitystä siitä, että TRIPS sisältäisi tavaramerkin käyttöoikeuden, koska se olisi osa sen tarkoitusta, on pidetty virheellisenä.

WTO:n paneeliratkaisussa eräässä aiemmassa tapauksessa (EC-Trademarks and Geographical indications) todetaan muun muassa, ”if the drafters had intended to grant a positive right, they would have used positive language … The right to use a trademark is a right that Members may provide under national law.” Vuonna 1956 Lissabonissa yritystä tehdä seuraava lisäys 7 artiklaan “The exclusive right of the owner or right holder to use a mark thus registered or renewed cannot be prohibited or limited when the sale to which it applies is legal.” ei hyväksytty. Tätä seikkaa on myös pidetty argumenttina käyttöoikeutta vastaan.

Kansainvälisiä sopimuksia tulkittaessa sanamuodolle annetaan suurempaa painoa kuin kansallisia säännöksiä tulkittaessa. Merkittävään rooliin voi nousta säännöksen tarkoitus tai tavoite, jos sanamuoto on epäselvä. On mielenkiitoista panna merkille, että vaikka juuri Australian 1995 tavaramerkkilaki sisältää maininnan käyttöoikeudesta, se ei ole estänyt lainsäätäjää sisällyttämästä rajoittavia, pelkistettyjä pakkauksia koskevia määräyksiä lakiin.

Jos haluaa välttää tavaramerkin kumoamista, on yhtenä argumenttina tavaramerkin käyttöoikeuden puolesta pidetty näyttöä tosiasiallisesta käytöstä. Esimerkiksi EU:n tavaramerkkiasetuksen 58 artikla säätää, että EU-tavaramerkinhaltija julistetaan menettäneen oikeutensa virastolle tehdyllä vaatimuksella tai loukkauskanteeseen kohdistuvalla vastakanteella, jos viiden vuoden yhtäjaksoisen jakson kuluessa tavaramerkkiä ei ole unionissa otettu tosiasialliseen käyttöön tavaroille tai palveluille, joita varten se on rekisteröity, eikä käyttämättä jättämiselle ole pätevää syytä. Vastaavanlainen säännös löytyy Suomen tavaramerkkilain 46 §:n 1 momentista.

Toisaalta se, että käyttämättömyydellä voi olla pätevä syy, on katsottu puhuvan kielto-oikeuden puolesta positiivista eli käyttöoikeutta vastaan. Esimerkkinä tästä on yhdenmukaistettuja pakkauksia koskeva lainsäädäntö, joka nimenomaan suojaa menettämistä vastaan käyttämättömyystilanteissa.

Vaikka tavaramerkinhaltijalla on oikeutettu intressi säilyttää merkkinsä erottamiskykyä edistämällä sen mainosfunktiota, on pidetty hankalana argumentoida sen puolesta, että tavaramerkinhaltijalla olisi legitiimi oikeus edistää vahingoittavia tuotteita. Yleistä kansanterveyttä koskeva politiikka puhuu tätä vastaan. Voi täten olla vaikea tässä yhteydessä erottaa tavaramerkki tuotteen vahingollisuudesta.

On myös esitetty sellainen ajatus, että kysymys ei ole varsinaisesta käyttöoikeudesta, vaan tietynlaisesta privilegiosta eli oikeutta lievemmästä muodosta, jonka valtio myöntää ja voi myös rajoittaa.

Tämän lyhyen katsauksen valossa näyttäisi siltä, että kansainvälisessä katsannossa tavaramerkkioikeus olisi kielto-oikeus, mutta kansallisella tasolla se voi myös olla käyttöoikeus kulloinkin voimassa olevasta tavaramerkkilaista riippuen. Perinteinen näkemys on toki, että teollisoikeudet, kuten tavaramerkkioikeus, ovat kielto-oikeuksia eli niiden avulla voidaan pitää kilpailijat loitolla.

On selvää, että tavaramerkkioikeudet eivät ole metafyysisiä oikeuksia, vaan saavat sisältönsä voimassa olevista normeista.

Tupakkatavaramerkkien osalta tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että samalla kun valtiovalta terveydellisistä syistä ei halua edistää tupakkatuotteiden myyntiä, se ei myöskään halua täysin, ainakaan vielä, kieltää niitä. Tupakan valmistevero on merkittävä tulonlähde. Lisäksi voi olla järkevämpää sallia myynti kontrolloidussa muodossa kuin tehdä siitä haluttu kiellettynä. Kieltolakihan on hyvä esimerkki siitä, miten voi käydä.

Ottaen huomioon, että tupakkaan liittyviin sairauksiin, kuten keuhkosyöpään, kuolee Suomessa noin 4000 ihmistä vuosittain, kysymys on toki vaikeasta tasapainoilusta, eikä pelkästään tavaramerkkioikeuden tulkinnasta.

Aiheet: Tavaramerkit

Kirjoittajat

Share: