Kirja-arvio: Some-lait yksissä kansissa
Pirkko Pesonen: Sosiaalisen median lait. Lakimiesliiton kustannus, 2013. ISBN 978-952-246-206-0. 268 s.
Sosiaalisen median nousu ei varmaankaan ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Alan juridiikallekin on yhä enenevissä määrin kysyntää, kun yritykset vahvistavat sosiaalisen median näkyvyyttään ja panostavat erilaisiin kuluttajaosallistuviin markkinointikampanjoihin. Monet yritykset ovat myös – jolleivät sitä jo ole tehneet – laatimassa omia ohjeistuksiaan työntekijöidensä toiminnasta sosiaalisessa mediassa sekä työ- että vapaa-aikana.
Teoksessaan Sosiaalisen median lait Pirkko Pesonen ansiokkaasti pyrkii selostamaan alaa koskevan lainsäädännön yksissä kansissa. Kyseessä ei Pesosen mukaan ole akateeminen tutkimus vaan käytännönläheisiä näkökohtia painottava teos. Alan käytännöllinen yleisesitys lieneekin hyödyllinen juristien lisäksi myös mainostajille, journalisteille, HR-vastaaville ja elinkeinoelämälle yleensä.
Pesonen selostaa muun muassa henkilötietojen keräämistä, sosiaalisen median käyttöä työelämässä sekä markkinointia koskevia sääntöjä. Kirjassa esitellään sosiaalisen median toimintatapoja ja kiinnostavia ulkomaisia esimerkkitapauksia. Eri osa-alueita esitellessään Pesonen pitää hyvin mielessä kysymyksen Suomen lain soveltuvuudesta. Tämä onkin kansainvälisten palveluiden osalta vaikea. Tilannetta ei helpota se, että eri laeilla on usein hyvinkin erilainen kansainvälinen soveltuvuus.
Ehkä vähemmän käytännöllisestä näkökulmasta Pesonen kertoo suhteellisen laajasti perus- ja ihmisoikeuksien soveltuvuudesta sekä esittelee näihin liittyvää oikeuskäytäntöä. Tässä piileekin yksi kirjan ongelma: siinä esitellään soveltuvaa lainsääntöä varsin epätasapainoisesti. Perus- ja ihmisoikeuksia sekä sananvapaussääntelyä esitellään laajasti, kun taas esimerkiksi markkinointi- ja kuluttajansuojaa hyvinkin pintapuolisesti.
Käytännön elämässä kuitenkin juuri jälkimmäiset kysymykset usein saavat korostuneen aseman. Vaikka perusoikeudet ovat saaneet yhä keskeisemmän aseman oikeusjärjestyksessämme, toivoisi kuitenkin käsikirjalta paikoitellen konkreettisempaa otetta ja suurempaa keskittymistä jokapäiväisiin ongelmakohtiin ja niihin liittyviin sääntöihin.
Teoksessa on valitettavasti myös joitakin suoranaisia asiavirheitä sekä tulkintakannanottoja, joihin on syytä suhtautua varauksellisesti. Kun teoksessa on käsikirjoille ominaiseen tapaan käytetty varsin säästeliäästi alaviitteitä, on esitettyjen tulkintakannanottojen oikeellisuuden arviointi myös paikoitellen hieman vaikeaa. Nämä seikat vähentävät teoksen luotettavuutta ja käytettävyyttä sosiaalisen median kanssa tekemisissä olevan jokapäiväisenä luottotyökaluna ja viiteteoksena.
Pesonen kuitenkin kokoaa ansiokkaasti sosiaalisen median lainsäädännön yhteen teokseen. Teos lienee varsinkin sosiaalisen median juridista sääntelykehikkoa tuntemattomalle hyvä johdanto aihealueeseen. Se ei kuitenkaan vielä tällaisenaan käy sosiaalisen median oikeuden tyhjentäväksi esitykseksi. Jäämme innolla odottamaan teoksen toista painosta, josta yllä viitatut lastentaudit on korjattu.
Kim Parviainen
Associate, Asianajotoimisto Castrén & Snellman Oy
Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia.
