Radikalismi tarpeen
Opetus- ja kulttuuriministeriössä mietitään parhaillaan, mitä elementtejä tulisi sisällyttää tekijänoikeuspolitiikan linjauksiin.
Tekijänoikeusjärjestelmästä järjestettyyn kuulemiskierrokseen saatiin 85 lausuntoa, joissa ehdotuksia korjattaviksi kohteiksi ehdotettiin laidasta laitaan. Aiheesta keskustellaan vielä tekijänoikeusfoorumissa, jonka jälkeen on poliittisen valinnan paikka – kaikkia osapuolia ei voi saada mitenkään tyytyväisiksi. Viiteryhmät ovat yksimielisiä vain siitä, että muutokselle on tarve.
Tekijänoikeusjärjestelmää kuvataan joissain esityksissä teknologianeutraaliksi lainsäädännöksi. Lakitekstiin hiukankaan tarkemmin tutustuneet henkilöt tietävät tämän väitteen puhtaaksi fiktioksi. Lainsäädännössä erottuvat selvästi eri aikakausien teknisiä realiteetteja kuvaavat kerrostumat, joissa heijastuvat muutosajankohtien viiteryhmien poliittiset voimasuhteet. Viimeisin näistä kerrostumista syntyi 1990-luvun loppupuolella, jolloin Netscape oli verkkoselain ja tieto etsittiin Altavistalla. Nykyisiä alan jättiläisiä Amazon.com:ia (1995), Googlea (1998), Wikipediaa (2001) ja Facebookia (2004) oltiin vasta perustamassa. Nokia ei ollut esitellyt vielä edes aikanaan legendaarista N-Gage -puhelintaan (2003).
Tämän aikakauden kv-regulaatiossa, erityisesti WIPOn tekijänoikeussopimuksessa (WIPO Copyright Treaty, WCT) ja esitys- ja äänitesopimuksessa (WIPO Performances and Phonograms Treaty, WPPT), näkyy sisältöteollisuuden naiivi usko tekijänoikeuden teknisiin suojakeinoihin, jotka toteutettiin 2000-luvulla kansallisiin lainsäädäntöihin. Tosiasiallista merkitystä teknisillä suojakeinoilla ei juuri ole ollut. Esimerkiksi musiikissa niistä luovuttiin käytännössä niin sanotun Sony Rootkit-fiaskon jälkeen. Mutta ne loivat ainakin hetkeksi alan sisälle illuusion, ettei liiketoimintamalleja tarvitsisi lähteä muuttamaan.
Samaan aikaan vertaisverkot ja tallennuskapasiteetin hinnan lasku ovat osoittautuneet radikaaleiksi muutosvoimiksi, joihin nykyisessä lainsäädännössä ei ole vielä kyetty löytämään vastauksia. Tekijänoikeusjärjestelmän tulisi kuitenkin toimia maailmassa, jossa kuluttajalla on käytössään enemmän tallennuskapasiteettia, mitä hän kykenee elinaikanaan käyttämään. Tiedonsiirtonopeudetkin mahdollistavat aineiston siirtämisen kuluttajien yksityisissä kommunikaatiokanavissa. Kirjojen tallennuskapasiteetti on jo rajaton, musiikissa ollaan hyvin lähellä, HD-videossa menee ehkä vielä 5–10 vuotta.
Lainsäädännön vastattava moraalia
Jotta tekijänoikeutta voitaisiin jatkossa valvoa, tulisi kontrollin tapahtua puuttumalla ihmisten keskinäiseen, yksityiseen kommunikaatioon. Tämä on teknisesti mahdollista, mutta näin radikaalin askeleen ottaminen kohti täydellistä valvontayhteiskuntaa ei ole helppoa. Viimeksi ACTA-sopimuksen yhteydessä nähtiin, että nykyään ”viides valtiomahti” pystyy organisoitumaan ad hoc -pohjalta ja pysäyttämään hankkeet, joiden koetaan olevan radikaaleja uhkia verkon vapaudelle.
Jotta vaikeasti valvottavaa lainsäädäntöä noudatettaisiin, tulee sen olla ihmisten moraalikäsityksen kanssa samassa linjassa. Haluammeko tekijänoikeuden toimivan maailmassa, jossa kaikki koskaan tehdyt teokset on tallennettu muutaman gramman painoiseen DNA-tallentimeen, jonka kopioiminen on niin helppoa kuin se DNA:n kyseessä ollen on? Silloin lainsäädännön tulee olla sellaista, että kansalaiset kokevat sen noudattamisen olevan moraalinen velvollisuus, ei oikeudellinen ja väkivaltakoneiston toimeenpanema pakko. Tämän tulee olla myös Suomen tekijänoikeusjärjestelmän uudistamisen periaate.
Joustavuutta lisättävä
Sen sijaan, että koetetaan lisätä valvontaa ja rangaistuksia tasolta, joka jo valmiiksi koetaan laajasti epäoikeudenmukaiseksi, pitäisi keskittyä tekemään joustava ja arvopohjaltaan kestävä järjestelmä.
Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kriminalisointien rajaamista takaisin kaupallisiin väärinkäytöksiin. Samoin tekijänoikeuslain 57 §:n hyvityksen edes jonkinlainen yhteys todellisuudessa toiminnasta aiheutuviin vahinkoihin tulisi palauttaa. Rangaistukselliset vahingonkorvaukset eivät kuulu suomalaiseen oikeusjärjestelmään, eikä niillä tulla saavuttamaan toivottua lopputulosta.
Tekijänoikeuspolitiikan kuuma peruna, yksityisen käytön hyvitys, tulisi myös nähdä keinona järjestelmän joustavuuden lisäämiseen. Yksityisen käytön laajuuden määritteleminen kuuluu alueeseen, jossa ei ole varsinaista kansainvälistä harmonisointia. Tämä mahdollistaisi Suomelle hyvin helpon keinon leikata lisensointiin tällä hetkellä liittyvät kohtuuttomat transaktiokustannukset pois häiritsemästä omien innovatiivisten ja käyttäjälähtöisten palveluiden kehittämistä. Järkevästi toteutetulla hyvitysmaksulla kyettäisiin toisaalta samalla varmistamaan, että sisältösektorille tulee kohtuullinen siivu generoituvista uusista tulovirroista.
Ville Oksanen
Tutkijatohtori
Aalto-yliopisto
