Paljon rahaa vai paljon töitä?

Uusimmassa tekijänoikeuslain suuruudistuksessa 2000-luvun alussa kiivaaksi keskustelun aiheeksi nousi jumalanpalveluksen asema. Osapuolet jakautuivat lähes puhtaasti kahteen leiriin: toiset kannattivat korvausten maksamista säveltäjille, joiden musiikkia esitetään jumalanpalveluksissa ja toiset vastustivat sitä.

Mutta miltä asia näyttikään lausuntoaan kapitulille valmistelevassa maalaisseurakunnassa? Saarnoista pitää saada korvaus, tokaisivat papit ensi töikseen, jos kanttorit saisivat korvauksen musisoinnista! Heitä loukkasi, ettei hallituksen perusteluissa puhuttu muista kuin säveltäjistä. Tekijänoikeushan kuitenkin kattoi kaiken teoskynnyksen ylittävän lajista riippumatta. Ei pelkkä kutsumus tuonut leipää heidänkään pöytiinsä. Kanttori taas pohti, pitäisikö liittyä Teostoon, tulisihan hänestäkin uuden lain myötä vähintään esittäjäkorvaukseen oikeutettu.

Oikeastaan kanttoria huvitti koko ajatus uudesta jumalanpalvelusmusiikista ja säveltäjien kannustamisesta lain avulla. Pakko oli hyvä kannustin ja viime tippa paras motivaattori.

Eikä Bachia tai muita vanhoja mestareitakaan ollut lailla kannustettu.

Uudet teokset olivat usein myös niin vaikeita ja isoja kokoonpanoja vaativia, ettei niistä selvittäisi mitenkään. Hän muisti elävästi sovittamisen haasteet, kun kuorossa oli vain kaksi miestä ja nuorimmatkin laulajat nähneet jo 70 kesää. Eikä pikku paikassa voinut keskittyä vain yhtä sunnuntaita ja sen tekstejä varten tehtyyn lauluun, ellei se ollut joululaulu.

Musiikin piti olla monikäyttöistä. Markkinat olisivat siis hatarat uudelle jumalan-palvelusmusiikille eikä siitä kielen vuoksi tulisi vientituotettakaan. Voisihan uudesta musiikista silti helmiäkin löytyä, kuten kansan rakastama Nikkolan uusi messusävelmistö. Pitäisiköhän senkin käytöstä jatkossa maksaa?

Kotiseurat, ehätti nuoriso-ohjaaja kysymään, jumalanpalveluksia vai ei. Tai kasteet, häät ja hautajaiset, jatkoi kappalainen, yksityisiä varmaakin, vaikka ne oli käsikirjauudistuksessa juuri määritelty jumalanpalveluksiksi. Mutta entä jokaiselle avoimet lehtikutsuhautajaiset, ”täten ystävällisenä kutsuna kaikille ilmoitetaan”? Kukaan ei ollut varma, mihin kastiin ne luettaisiin. Onneksi heidän ei sentään tarvinnut pohtia muitten uskonnollisten yhdyskuntien, rekisteröinnillä tai ilman, tilaisuuksien asemaa. Päitä pudisteltiin huokauksien kera, niin olivat monenmuotoisia olleet tilaisuudet, joihin heitä oli vieraiksi kutsuttu.

Entä seurakunta ja seurakuntalaiset, pitäisikö heillekin maksaa veisuusta ja olisiko meillä veisattu suvivirsi eri teos kuin naapuriseurakunnassa veisattu vai olisivatko ne molemmat kopioita alkuperäisestä. Kanttori muistutti, että jumalanpalvelus oli yhdessä tekemistä, ei esitystä, kuten koulutuksessa oli vasta sanottu. Esittämisen käsite tuntui yhtäkkiä karkaavan kauas pois. Sellaisia ne juristit olivat, kaikki väännetään ja käännetään. Korkeimpaan oikeuteen oli menossa Kauneimpien joululaulujenkin tapaus.

Niin tai näin, diakonissat kieltäytyivät yksin tein merkitsemästä muistiin omien tilaisuuksiensa yhteislauluja. Tulkoon kanttori itse paikalle, jos halusi tietää. Kukaan muukaan ei suostunut kirjuriksi eikä kanttorin aika riittäisi joka kissan ristiäisiin.

Palkkaakaan ei ollut luvassa yhtään ropoa lisää, vaikka töitä tarjottiin: jokaisen alkusoiton, rukouksen, puheen ja laulun tietojen metsästäminen veisi aikaa, saati erilaisten laulunpätkien, joita rukouksissa suosittiin. Ei tiennyt, olivatko ne edes teoksia, tai saarna, jos sitä ei ollut kirjoitettu sanasta sanaan, miten saisi luotettavaa tietoa ja miten tai kuka kaiken ilmoittaisi tai tilittäisi, edes sinnepäin.

Minä olen muusikko en kynänpyörittäjä, tuskaili kanttori. Taidanpa jättää väliin kaikki ylimääräiset musiikit tulevina vuosina, menen ensi vuonna improvisaatio- tai psalmilaulukurssille, niitä kun ei jostain syystä ilmeisesti lueta suojatuiksi teoksiksi, päätti kanttori ja hymyili, ehkä tästä sittenkin selvitään. Samalla sinetöitiin kielteinen vastaus jumalanpalvelukseen osallistumista havitelleille tanssijoille, niitten teoksien ilmoittamisesta ei ottaisi selvää pakkanenkaan.

Mistä tässä oli oikeasti kyse, kanttorilta tivattiin. Eihän opetuksestakaan tarvinnut maksaa, miksi siis kirkossakäynnistä. Virsikirjalla kanttori on kinkereillä opettanut tämän kansan lukemaan. Jos kerran radio taksissa oli julkista esittämistä niin kuinka sitten kouluopetus ei olisi, heitti paikallisen taksiyrittäjän rouva päiväkerhotädin pitkällä kokemuksella. Tekijänoikeus pyrkii kannustamaan luovaan työhön, antamaan omistusoikeuden, yksinoikeuden, korvaamaan tehdyn työn. Eräällä tavalla tekemään näkyväksi näkymättömän, aineellistamaan aineettoman, kanttori tapaili. Tuulihattuja, tokaisi joku, kuori ilman päällä.

Ja olihan jumalanpalveluksia paljon, noin 70 000 vuodessa. Jos saisi omaa musiikkia jokaiseen niistä, joka seurakunnassa. Se tietäisi tuloja. Utopiaa. Silti jokainen tiesi, ettei konserttien yrttipuskilla lapsia vaatetettu eikä lämmin käsi jumalanpalveluksen jälkeen täyttänyt mahaa. Työmies oli palkkansa ansainnut, tietenkin.

Eikä ilmaiseksi työtään ollut tehnyt yksikään uuden kirkon rakentajista, designia muuten katosta lattiaan koko kirkko. Pitikin ottaa selvää, tulisiko lähetyskynttelikön tai kirkkotekstiilit tehneelle taiteilijalle maksaa korvauksia, olihan kyseessä lakiuudistuksen mukainen tekijänoikeussuojatun teoksen käyttö. Makeimmin naurettiin kuitenkin ajatukselle korvauksista penkit veistäneelle puusepälle niillä istumisesta. Silti, jotain oli tehtävä, oikeudenmukaisuus oli tärkeää. Uudistusvaatimus tuntui oikeutetulta ja silti niin vaikealta.

Mikään ei muuttunut

Me tiedämme, ettei laki muuttunut. Eduskunnan täysistunto säilytti sen entisellään. Perustuslakivaliokunnan näkemystä seuraten se hylkäsi sivistysvaliokunnan ja asiantuntijalausuntojen enemmistön kannan. Silti uudistus, sen kirvoittamat lausunnot ja keskustelut kertovat tekijänoikeuslain kasuistisuudesta, monista yhtymäkohdista muihin säännöksiin ja yllättävistäkin vaikutuksista arkeen, tekijänoikeuden monitasoisuudesta ja -mutkaisuudesta sekä sen käsitteiden epämääräisyydestä. Eivätkä nämä, tekijänoikeuden omat vieteriukot, jääneet menneisyyteen, vaan pomppivat esiin jatkuvasti.

Nopeasti kehittyvällä alalla ydinongelmat ovat siis varsin vakaita. Yksi suurimmista tekijänoikeuden ongelmista voikin olla jatkuva ja varsin nopea laajeneminen uusien suojakohteiden kautta yhdistettynä alunperinkin jossain määrin epämääräisiin käsitteisiin ja verotusta muistuttavaan kasuistiseen sääntelyyn. Toisaalta ehkä juuri tämän vuoksi tekijänoikeudesta on tullut roskakori, johon kaikki haluavat.

Suoja on helppo saada, kestää pitkään ja takaa varmat tulot. Tekijänoikeudella on siis luotu markkinat sinne, missä niitä ei oikeastaan ole ollut. Monen tason monopolimarkkinat, joilla vahvimmassa asemassa vaikuttaisivat olevan suuret, jopa globaalit, toimijat eivätkä hengen tuotteitaan markkinoille tarjoavat luovan työn tekijät lain suomasta monopolista huolimatta. Kuluttajat loppukäyttäjinä taas lienevät alivuokralaisen asemassa. Kestopulmana onkin, miten jakaa oikeudenmukaisesti oikeudet ja velvoitteet itse kullekin säädylle, tasapainottaa yksityinen ja yhteinen hyvä, kannustaa ja rajoittaa.

Alati laajeneva tekijänoikeustalo vaatii kunnon perustukset, käsitteet ja yleiset opit, vahvat ja sopeutuvat. Internet- ja digiajan tekijänoikeuspulmien ratkaisut saattaisivatkin löytyä tekijänoikeuden vanhimmasta ja kovimmasta ytimestä, missä ne kristallisoituvat siirtokelpoisiksi. Vaikka Kivimäen, 1948 kirjoittaman alan perusteoksen, näkemys taloudellisten oikeuksien toissijaisuudesta on osoittautunut vääräksi, pohjaa tekijänoikeuden luovuttamattomalle ytimelle voisi silti hakea moraalisista oikeuksista ja menneisyydestä, esimerkiksi muusikoiden ja muiden taiteilijoiden vuosisatoja hioutuneesta hyvästä tavasta, kansainvälisestä maantavasta, itsesääntelystä, joka eli ja voi hyvin jo kauan ennen kuin itse käsite oli edes syntynyt.

Marianne Ahmaoja
Itä-Suomen yliopisto

Marianne Ahmaoja voitti keväällä 2014 IPR University Centerin järjestämän tekijänoikeusaiheisen kirjoituskilpailun, joka toteutettiin opetus- ja kulttuuriministeriön tuella Maailman henkisen omaisuuden päivän yhteydessä.