KKO 2026:30 Dracula ja taloudellinen argumentointi

1. Aluksi

Lienee yleisesti tunnustettu, että teollisoikeudet – kuten nimikin indikoi – ovat osa liiketoimintaa. Ne ovat siten kauppaoikeutta, tai liikejuridiikkaa.  Esimerkiksi tavaramerkillä yritys pyrkii erottautumaan ja luomaan itselleen kilpailuetua. Samaten malli- ja patenttioikeus ovat omiaan luomaan taloudellista etua haltijalleen ja keksijälleen. Tänä päivänä myös tekijänoikeus, joka ei perinteisesti eli oikeussystemaattisesti kuulu teollisoikeuksiin, toimii tärkeänä taloudellisena kannustimena ja suojana monenlaisessa yritystoiminnassa.

Taloudellisesti argumentoiden immateriaalioikeuksien suojaamisen tarkoituksena on luoda kannustimet innovatiiviselle ja luovalle toiminnalle ja työlle yhteiskunnassa.[1] Antamalla lakiin perustuvan yksinoikeuden keksijälle tai taiteilijalle valtiovalta antaa samalla myös keinot niiden suojaamiselle kilpailijoilta. Näin oikeudenhaltija pystyy estämään kilpailijoita hyödyntämästä keksintöään tai tekijänoikeudellisesti suojattua teostaan. Taloudellisesti tarkasteltuna hän saa tietyn laajuisen ja -kestoisen monopolin keksinnölleen, teokselleen, mallilleen tai tavaramerkilleen.

Edellisestä huolimatta taloudellinen argumentointi loistaa poissaolollaan tuomioistuinten liikejuridiikkaa koskevissa ratkaisuissa. Tästä on hyvänä esimerkkinä korkeimman oikeuden hiljattain tekemä ratkaisu KKO 2026:30.

Alla käsittelen kursorisesti mainittua ratkaisua, jonka jälkeen lähestyn sitä taloudellisesti. Lopulta pohdin syitä taloudellisen argumentoinnin puuttumiseen käsillä olevassa tapauksessa ja yleisemminkin. Esitän myös kysymyksen, olisiko syytä täydentää muodollisjuridista eli oikeusdogmaattista lähestymistapaa taloudellisin argumentein, ainakin kauppaoikeudellisessa yhteydessä ja etenkin kun olemme tekemisissä taloudellisesti merkittävien immateriaalioikeuksien kanssa.

2. KKO 2026:30

2.1 Tapauksen tausta[2]

Oy Lunapark Scandinavia Ltd (”Lunapark”) on tuonut makeisia Suomeen ja myynyt niitä täällä Dracula tunnusta käyttäen. Yhtiö on 29.8.2003 hakenut rekisteröintiä tavaramerkille DRACULA. Yksinoikeus tavaramerkille on myönnetty 14.8.2009. Rekisteröinti kattaa muun muassa makeisia.

Karkkimies Oy – Candyman Ltd (”Candyman”) on ainakin vuodesta 1984 tuonut makeisia Suomeen ja myynyt niitä Suomessa. Makeisten pakkauksissa on käytetty sanaa ”dracula” ja Dracula-aiheisia kuviomerkkejä (yhdessä Dracula-tunnukset), jotka viittaavat Bram Stokerin kyseistä nimeä kantavaan vuonna 1897 julkaistuun kirjalliseen teokseen. Candyman oli myös myynyt näitä makeisia Hardeco Finland Oy:lle (Hardeco), joka oli myynyt niitä edelleen.

Lokakuun 31 päivänä 2019 Candyman möi koko liiketoimintansa Hardecolle, joka jatkoi Dracula-tunnuksin varustettujen makeisten tuomista Suomeen. Tähän Hardecolla ei ollut Lunaparkin suostumusta.

2.2 Lunaparkin kanne ja Hardecon vastine

Lunapark on vaatinut, että tuomioistuin vahvistaa, että Hardeco on loukannut Lunaparkin yksinoikeutta tavaramerkkiin DRACULA. Lunapark on edelleen vaatinut, että tuomioistuin kieltää Hardecoa jatkamasta loukkausta sekä, että se suorittaa hyvitystä Lunaparkille.

Lunapark toteaa, ettei se ole passiivisuutensa takia menettänyt oikeuttaan esittää vaatimuksensa tavaramerkkiloukkauksesta Hardecoa vastaan. Tavaramerkkilain 15 § säätää tavaramerkin haltijan passivisuuden seurauksista, että se koskee vain tilanteita, joissa jälkimmäinen tunnus on hyvässä uskossa rekisteröity tai vakiinnutettu myöhemmin. Tästä ei nyt ollut kysymys. Ei voitu myöskään yleisten yksityisoikeudellisten periaatteiden nojalla katsoa, että Lunapark passiivisuutensa johdosta olisi menettänyt yksinoikeuttaan. Lunapark oli edelleen sitä mieltä, ettei sen mahdollinen oikeudenmenetys ja Candymanin suoja loukkauskannetta vastaan olisi liiketoiminnan siirtymisen myötä koitunut Hardecon hyväksi.

Hardeco esitti puolestaan, että kanne hylättäisiin, koska sekoittumisvaaraa DRACULA tavaramerkin ja sen käyttämien tunnusten välillä ei ollut. Lunapark oli joka tapauksessa yleisten yksityisoikeudellisten periaatteiden perusteella passiivisuutensa takia menettänyt oikeutensa esittää vaatimuksia Hardecoa vastaan. Lunapark oli ollut tietoinen Candymanin tuonnista ja myynnistä 1980 luvulta lähtien. Kohtuullinen aika esittää vaatimuksia DRACULA tavaramerkkiin perustuen oli umpeutunut. Koska Hardecon toiminta oli vain Candymanin liiketoiminnan jatkamista, Lunapark oli myös menettänyt oikeutensa esittää vaatimuksia Hardecoa kohtaan.

2.3 Markkinaoikeuden (MAO) ratkaisu

Markkinaoikeus katsoi tavaramerkkilain 5 §:n perusteella, että Hardecon Dracula-tunnusten käyttö eräiltä osin loukkasi DRACULA-tavaramerkkiä. Kysymys oli sekä identtisistä tunnuksista ja tavaroista 1 kohdan perusteella (ns. ”double identity”), että sekoittumisvaarasta 2 kohdan nojalla (”risk of confusion”). Lähtökohtaisesti Lunaparkilla oli siten oikeus kieltää Hardecoa käyttämästä Dracula-tunnuksia.

Lisäksi MAO oli sitä mieltä, että koska Hardecon käyttämiä tunnuksia ei ollut rekisteröity eikä vakiinnutettu tavaramerkkeinä tavaramerkkilain 15 §:n mukaisesti passiviteettisäännöstä ei voitu soveltaa.

Koska Lunapark ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kieltänyt Candymania käyttämästä Dracula-tunnuksia, vaikka se oli ollut tietoinen tästä hyvinkin pitkään, tilannetta ei voitu sivuuttaa. Lunapark oli siten yleisten yksityisoikeudellisten periaatteiden nojalla menettänyt kielto-oikeutensa. Markkinaoikeus arvioi myös, että Candymanin oikeus suojautua Lunaparkin vaatimuksilta liiketoiminnan myötä oli siirtynyt Hardecolle. MAO hylkäsi siten Lunaparkin kanteen, jolloin myöskään kielto tai hyvitys ei tullut kysymykseen.

2.4 Korkeimman oikeuden tuomio

Korkein oikeus myönsi Lunaparkille valitusoikeuden kysymykseen siitä, oliko Lunapark passiviteettinsa takia menettänyt yksinoikeutensa esittää vaatimuksia Hardecoa vastaan perustuen Lunaparkin DRACULA-tavaramerkin loukkaukseen ottaen huomioon, että Hardeco oli tuonut Suomeen ja myynyt kanteessa mainittuja Dracula-tuotteita.

Korkein oikeus on pyytänyt asiasta ennakkoratkaisua EU-tuomioistuimelta. Osapuolet ovat lausuneet sekä ennakkopyynnöstä että EU-tuomioistuimen ratkaisusta.

EU-tuomioistuin on ollut sitä mieltä, että koska tavaramerkkilain nyt käsillä olevat säännöt perustuvat tavaramerkkidirektiivin 9 artiklaan ja 18 artikkan 1 kohtaan, ne ovat tyhjentäviä. Kansallinen tuomioistuin ei siten voi yleisten yksityisoikeudellisten periaatteiden nojalla rajoittaa tavaramerkkioikeutta. Lunapark ei näin ollen ole passivisuutensa nojalla menettänyt oikeuttaan kieltää Candymania käyttämästä Dracula-tunnuksia. Lunaparkin vahvistus- ja kieltokanne tulee toisin sanoen hyväksyä. Hyvityksen osalta asia palautettiin MAO:lle.

3. Taloudellisia näkökohtia

Ratkaisun muodollisuutta kohtaan voidaan esittää oikeudellista kritiikkiä. Ainakin käytännön juristeille painotetaan, että tavaramerkkioikeus on subjektiivinen oikeus eli se edellyttää rekisteröinnin hakua tai vakiinnuttamista, rekisteröinnin uusimista, valvontaa ja puolustamista. Toisin sanoen oikeudenhaltijan on oltava aktiivinen. Oikeus tavaramerkkiin ei pysy voimassa itsestään. Lisäksi käsillä olevassa tapauksessa voidaan kyseenalaistaa, eikö Dracula-tunnuksia todella ollut vakiinnutettu Candymanin toimesta vuosikymmeniä kestäneen käytön aikana. Korkein oikeus on EU-tuomioistuimeen nojaten mitä ilmeisimmin sivuuttanut kohtuullisnäkökohdan. On hyvä havaita, ettei direktiivi mainitse vakiinnuttamista.

Toisaalta voidaan argumentoida, että ratkaisu lisää ennakoitavuutta, kun ei anneta merkitystä yleisille kansallisille yksityisoikeudellisille periaatteille. Ratkaisun myötä rekisteröinnin tarpeellisuus korostuu myös kansallisten merkkien kohdalla. Tähän en kuitenkaan syvenny tämän enempää, vaan keskityn taloudellisiin näkökohtiin.

Olen eri yhteydessä argumentoinut, että oikeuden taustalla toimii ns. oikeustalousteoreettinen argumentointimalli.[3] Sen lähtökohtana ovat markkinat. Markkinoilla toimii rationaalisia oman edun tavoittelijoita, jotka lähestyvät oikeusnormeja kannustimina. Mittarina on tehokkuus- eli kannattavuuslaskelma, johon vaikuttavat ns. transaktiokustannukset, kuten sopimusneuvottelut, sopimuksen solmiminen, sen toteutumisen valvominen, ja niin edelleen.

Jotta markkina toimisi tehokkaasti, sen toimivuuteen ja toimijoihin tulee voida luottaa. Candyman on toisin sanoen luottanut siihen, ettei Lunapark reagoisi myyntiin Hardecolle. Olihan Lunapark antanut Dracula-aiheisten makeisten rinnakkaismyynnin jatkua vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, ja Candymanhan on jo aiemmin myynyt näitä Hardecolle, joka on myynyt niitä edelleen.

Kenties Lunapark oli havahtunut siihen, että Hardeco oli vakavammin otettava kilapilija kuin Candyman ja siten reagoinut liiketoiminnan siirtymiseen Candymanilta Hardecolle. Mutta on myös mahdollista, että Lunapark taloudellisin termein kuvattuna on toiminut opportunistisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että se on antanut Hardecon hyvässä uskossa investoida liiketoiminnan hankkimiseen ja reagoinut vasta sen jälkeen. KKO:n ratkaisu huomioon ottaen huomioon investointi on ollut turha, ja asettanut Hardecon kilpailullisesti huonompaan asemaan.

Tämä on tietysti spekulointia, koska tuskin Candyman ja Hardeco olivat tietoisia Lunaparkin tulevista toimista. Aiemman toiminnan perusteella he todennäköisesti luottivat siihen, että Dracula-aiheisten makeisten myynti saa jatkua. Tämä onkin relevatti taloudellinen argumentti: toisin sanoen, markkinoiden toimijoiden tulisi voida luottaa siihen, ettei muodollinen lain tulkinta suojaa opportunismia ja näin ollen vähennä kilpailua.

Kysymys kuuluukin, miksi tuomioistuin ei ole ottanut huomioon taloudellisia realiteetteja? Yksinkertainen vastaus on, että osapuolet eivät ole riittävässä määrin tai ollenkaan argumentoineet taloudellisesti. Mielestäni asiassa olisi voitu helposti osoittaa osapuolen ainakin hiljaisesti hyväksymään toimintaan, joka on kestänyt näinkin pitkään, ja tähän tulee voida luottaa. Ja näinhän MAO mielestäni aivan oikein päätteli. Lisäksi kilpailun vähentäminen rajoittamalla tunnusten rinnakkaiskäyttöä on kuluttajille epäedullista.

Mielestäni EU-tuomioistuimen ja sittemmin KKO:n tuomiot ovat asettaneet EU-oikeuden toteutumisen kaikessa muodollisuudessaan talouden ja kohtuullisuuden edelle. Voi hyvin kysyä, kenen etua palvelee se, että täysin kansallisessa tapauksessa käytetään näin järeitä ”aseita”.

4. Taloudellisten argumenttien oikeuslähdeopillinen asema

Kuten yleisesti tunnettua, perinteisen oikeuslähdeopin mukaan oikeudelliset lähteet jaetaan vahvasti sitoviin, heikosti sitoviin ja sallittuihin lähteisiin.[4] Tämän jaon mukaan taloudelliset argumentit kuuluvat kolmanteen kategoriaan. Toisin sanoen: ellei laista tai lain esitöistä tai EU-tuomioistuimen tai KKO:n prejudikaateista saada selkeätä vastausta, voidaan turvautua esimerkiksi taloudellisiin argumentteihin.

Tämä tarkoittaa sitä, että juttuja ajavien asianajajien ja muiden juristien tulisi panostaa taloudellisten argumenttien esille tuomiseen tuomioistuimissa, eli ainakin MAO:ssa immateriaalioikeudellisia asioita käsiteltäessä. Jotta tämä puolestaan muodostuisi luontevaksi reitiksi, yliopisto-opetuksessa on kiinnitettävä enemmän huomiota taloudellisiin realiteetteihin immateriaalioikeuksia opetettaessa. En pitäisi myöskään poissuljettuna mahdollisuutta käyttää taloudellista asiantuntemusta käräjöidessä ainakin taustalla, mikäli oikeudellinen edustaja ei tunne taloudellista argumentaatiota omakseen.

5. Päätelmiä

Ei ole tietenkään itseisarvo ”tunkea” taloudellista argumentointia kaikkiin oikeudellisiin ratkaisuihin. Toisaalta on nähdäkseni puute, ettei näin tehdä kauppaoikeudellisissa asioissa yleensä ja immateriaalioikeudellisissa asioissa erityisesti. Näitä oikeuksia kun kuitenkin käytetään nimenomaan taloudellisen toiminnan edistämiseksi taloudellisten toimijoiden toimesta. Kilpailuoikeudessa on jo pitkään käytetty taloudellisia asiantuntijoita – miksei myös immateriaalioikeudessa?

Suomi on markkinatalous. Eikö siten olisi varsin luontevaa antaa sen vaikuttaa sitä ohjaavien liikejuridisten normien tulkintaan?

_______________

[1] Esim. Max Oker-Blom, “Incentive vs access” – lyhyt katsaus immateriaalioikeuden ikuisuuskysymykseen, Lakimies 7-8/2013 s. 1356 – 1363 viittauksineen.

[2] Diaarinro S2023/93. Tuomio annettu 14.4.2026.

[3] Max Oker-Blom, Bakom rätten – En rättsekonomisk argumentationsmodell, Joensuun yliopisto,Joensuu 2002 (akad. avh.)

[4] Tämä jako on kutsuttu Peczenik-Aarnion oikeuslähdeopiksi. Pecenick käytti sanoja ”skall”, ”bör” ja ”får” kuvatessaan oikeuslähteiden sitovuutta. Suomen liityttyä EU:hun 1995 EU-oikeus on otettava huomioon. Tämä näkyy esim. Raimo Siltalan teoksessa, Oikeustieteen tieteenteoria, Vammala 2023, ss. 247–323, erityisesti s. 249.

__________

Kuva: iStock/Banphote Kamolsanei