EUT:n Soulier Doke -ratkaisu ja sopimuslisenssi

1/2017 7.3.2017
(Photo: istockphoto.com/monticelllo)
EUT:n Soulier & Doke -ratkaisu rajautui kysymykseen, onko Ranskan tekijänoikeuslaissa mainittu järjestely yhteisölainsäädännön mukainen. Se poikkeaa olennaisesti Suomen ja muiden pohjoismaiden sopimuslisenssijärjestelmästä.

Tekijänoikeusasiamies Maria Rehbinder esitti IPRInfo-lehdessä joulukuussa julkaistussa artikkelissa näkemyksiään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) 16.11.2016 antamasta ratkaisusta (C-301/15) ”Soulier ja Doke” ja sen soveltuvuudesta Suomen tekijänoikeuslain sopimuslisenssisäännöksiin sekä eräisiin Kopioston lupajärjestelyihin.

Soulier & Doke -ratkaisussa EUT otti kantaa Ranskan tekijänoikeuslain säännökseen, joka koski oikeutta valmistaa digitaalisia kappaleita kirjoista, jotka eivät ole saatavilla. Kyseisistä teoksista saa Ranskan lainsäädännön nojalla valmistaa digitaalisia kappaleita tekijänoikeuksia kollektiivisesti hallinnoivan järjestön antamalla luvalla, ellei kirjan tekijä ilmaise vastustavansa kirjan julkaisua kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun kirja on lisätty julkiseen ei-saatavilla olevien teosten luetteloon. Tekijä voi kieltää teoksensa digitaalisen kappaleen valmistamisen ja välittämisen myöhemminkin edellyttäen, että tekijä esittää näyttöä siitä, että hän on oikeuksien ainoa haltija.

EUT katsoi ratkaisussaan, että arvioinnin kohteena olleen Ranskan lainsäännöksen edellyttämät erityispiirteet olivat tietoyhteiskuntadirektiivin vastaisia.

Sopimuslisenssi ei ole rajoitus             

Maria Rehbinder arvioi artikkelissaan pohjoismaista sopimuslisenssijärjestelmää EU- tuomioistuimen kyseisen tapauksen ratkaisemisessa käyttämien argumenttien valossa. Tässä yhteydessä on aihetta korostaa, että kyseinen EUT:n ratkaisu rajautuu kysymykseen, onko Ranskan tekijänoikeuslakiin sisältyvä mainittu järjestely yhteisölainsäädännön mukainen. Tuomioistuimen arvioinnin kohteena oleva ranskalainen järjestely poikkeaa olennaisesti Suomen ja muiden pohjoismaiden sopimuslisenssijärjestelmästä. Kyseinen tuomioistuimen ratkaisu ei laajene koskemaan yhteisön tasollakin moneen kertaan vahvistettua pohjoismaista sopimuslisenssiä sillä perusteella, että oikeudellisissa järjestelyissä sattuu olemaan joitakin samankaltaisia piirteitä.

Suomessa sopimuslisenssi on tekijänoikeuslaissa säädetty oikeudellinen järjestely, joka helpottaa lupien järjestämistä laissa yksilöidyissä teosten massakäyttötilanteissa. Se mahdollistaa sopimisen teosten käytöstä tekijöitä laajasti edustavan ja opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymän järjestön kanssa siten, että järjestön antama lupa käyttää teoksia koskee myös järjestön ulkopuolisia oikeudenhaltijoita.

Sopimuslisenssi ei siirrä automaattisesti oikeuksia järjestölle, vaan vain laajentaa teosten käyttäjän ja sopimuslisenssijärjestön välisen sopimuksen sovellusaluetta.  Kyseessä on oikeudenhaltijoiden kollektiiviseen tahdonmuodostukseen liittyvä laajennus, ei lainsäätäjän yleinen kokonaista julkaisulajia – kuten Ranskan tapauksessa ei-saatavilla olevia kirjoja – koskeva suoraviivainen oikeuksien siirto. Sopimuslisenssin käyttöolosuhteet poikkeavat tämän sopimuselementin vuoksi merkittävällä tavalla Ranskassa voimassa olleesta järjestelystä.

Toisin kuin Rehbinder esittää, sopimuslisenssi ei ole tietoyhteiskuntadirektiivin 5 artiklan 2 kohdan tarkoittama rajoitus. Direktiivin johdannossa todetaan nimenomaisesti, että direktiivi ei vaikuta oikeuksien hallinnointia koskeviin jäsenvaltioiden järjestelyihin, kuten laajennettuihin kollektiivisiin lupiin, joilla tarkoitetaan sopimuslisenssiä (johdanto, kohta 18). Kun tietoyhteiskuntadirektiivi implementoitiin Suomen lainsäädäntöön, lain esitöissä (HE 28/2004) todettiin tämän mukaisesti, että tekijänoikeuslain 13 § ja 14 § ovat direktiivin sallimia oikeuksien hallinnointia koskevia lainsäädäntöratkaisuja, eivät rajoituksia tai poikkeuksia. Tässä yhteydessä laajennettiin mainittua TekL 14 §:n sopimuslisenssisäännöstä sekä säädettiin eräistä uusista sopimuslisensseistä (TekL 13 a §, 16 d §, 25 a §, 25 f § 2 mom. 25 g §).

Todettakoon, että sopimuslisenssi on sittemmin hyväksytty myös myöhemmissä direktiiveissä, kuten orpoteosdirektiivissä (johdanto, kohta 24) ja yhteishallinnointidirektiivissä (johdanto, kohta 12).

Saattaa olla, että Rehbinder sekoittaa keskieurooppalaiset, reprografisen kopioinnin mahdollistavat järjestelyt ja niitä koskevan EU-lainsäädännön sekä teosten valokopiointia koskevan sopimuslisenssin ja sen oikeudellisen perustan. Tietoyhteiskuntadirektiivin johdantolause 37 sekä sen 5 artiklan 2 kohdan a alakohta koskevat Keski-Euroopassa (mm. Saksa, Puola, Itävalta) teosten valokopioinnin (”reprography”) mahdollistavaa menettelyä. Näiden maiden valokopiointia koskeva tekijänoikeusratkaisu perustuu täyteen rajoitukseen tai pakkolisenssiin ja teosten kopioinnista maksettavaan korvaukseen, joka kertyy lähinnä kopiointilaitteille määrätyistä maksuista. Kyseinen direktiivin rajoitussäännös turvaa tämän menettelyn. Se sallii laajasti teosten valokopioinnin lupaa kysymättä, mutta määrää, että tekijöiden tulee saada korvaus (5 artiklan 2 kohdan a alakohta ”sopiva hyvitys”). Kyseinen artikla ei lainkaan koske sopimuslisenssiä, joka ei ole tekijänoikeuden rajoitus. Mainittuun keskieurooppalaiseen reprografian hallinnointiin ei sopimusvapaus kuulu – joka taas on keskeinen elementti sopimuslisenssiä. 

Kopioston myöntämä kopiointilupa ei perustu mihinkään tekijänoikeuden rajoitussäännökseen tai tekijänoikeutta koskevaan poikkeukseen, kuten Rehbinder väittää. Kopiointilupa on käyttölupa, jonka luvansaaja on saanut tekijöitä ja kustantajia edustavalta järjestöltä.

Kielto-oikeus on ilmoitettava

Suomen sopimuslisenssisäännöksiin sisältyy, muutamaa poikkeusta (13 § ja 25 l §) lukuun ottamatta, tekijän kielto-oikeus. Tekijällä tai muulla oikeudenhaltijalla, joka ei ole nimenomaisesti valtuuttanut järjestöä, on oikeus kieltää järjestöä lisensioimasta teoksensa käyttöä. Rehbinder tulkitsee Soulier & Doke -ratkaisua siten, että kielto-oikeuden käytölle ei myöskään sopimuslisenssiympäristössä saisi asettaa mitään muotovaatimusta, kuten kiellon ilmoittamista Kopiostoon.

Lain esitöissä (HE 28/2004) todetaan kielto-oikeuden osalta, että ”Tekijän tulee ilmoittaa kieltonsa sopimusosapuolena olevalle tekijöitä edustavalle järjestölle, jonka puolestaan on saatettava tämä kielto sopimusosapuolena olevan käyttäjän tietoon.” Kopioston luvassa ei aseteta mitään muotomääräyksiä tai määräaikoja kielto-oikeuden käytölle. Kopiosto ylläpitää verkkosivuillaan luetteloa oikeudenhaltijoista, jotka ovat kieltäneet teostensa lisensioinnin. Teosten käyttölupia hankkivien kannalta on luonnollisesti tärkeää, että käyttölupa on kattava, ja että sitä rajoittavat kiellot ovat hyvin kontrolloituja ja selkeästi identifioitavissa.

Kopioston kopiointilupa

Kopioston kopiointilupa perustuu tekijöiltä ja kustantajilta saatuihin valtuuksiin, ulkomaisten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa tehtyihin vastavuoroisuussopimuksiin sekä opetus- ja kulttuuriministeriön tekijänoikeuslain 26 §:n nojalla antamiin hyväksymispäätöksiin. Yli 50 000 kotimaista tekijää ja kustantajaa on antanut Kopiostolle valtuuden myöntää lupia teostensa kopiointiin ja digitaaliseen käyttöön. Sopimukset ulkomaisten sisarjärjestöjen kanssa moninkertaistavat Kopioston edustavuuden. Tämän lisäksi tekijänoikeuslain 13, 13a, 14 ja 26 §:t ulottavat Kopioston luvat koskemaan – opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymispäätöksessään täsmentämin ehdoin – myös muita kuin jäsentekijöitä ja -kustantajia.

Kopioston edustavuus rajoittuu yhtäältä niihin suoriin valtuuksiin, joita Kopiosto on saanut tekijöiltä, kustantajilta ja ulkomaisilta sisarjärjestöiltään, toisaalta opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymispäätökseen, jossa vahvistetaan, millä alueilla, millä ehdoin ja mitä oikeudenhaltijaryhmiä koskien Kopiosto voi toimia sopimuslisenssijärjestönä. On selvää, että tämä toimintavaltuus ei ole yleinen eikä koske kaikkia oikeudenhaltijoita kaikilta aloilta, kuten Rehbinder esittää artikkelissaan.

Kopiointi korkeakouluissa

Maria Rehbinder viittaa artikkelissaan Kopioston, Ammattikorkeakoulujen tietohallintojohtajien verkoston (AAPA), Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston ARENEn, Suomalaisten yliopistojen IT-johtajien verkosto FUCIOn ja Suomen yliopistot UNIFIn vuosina 2015—2016 yhteistyössä toteuttamaan selvitykseen, jossa käytiin läpi korkeakoulujen kurssialustoilla opiskelijoille jakamia kurssimateriaaleja. Kopiointikorvaus perustuu yhdessä toteutettuun selvitykseen sekä sopimukseen kopiointioikeuden laajuudesta ja sopimuksen piirissä olevista aineistoista. Kaikki kopiointiselvityksen osoittama kopiointi ei siten ole sopimuksen ja korvauksen piirissä olevaa kopiointia. 

Artikkelissa Maria Rehbinder esittää myös näkemyksen, että jos korkeakoulujen opetusmateriaalien laatimisessa siirryttäisiin ilmoittamaan lähteet ja tekijät aina silloin, kun esitystä havainnollistetaan kuvalla, tarve käyttää aineistoa Kopioston kopiointiluvalla vähenisi. Selvityksen perusteella korkeakoulujen kurssimateriaaleissa on käytetty runsaasti kuvia ja muuta aineistoa muulla kuin sitaattioikeuden sallimalla tavalla. Kuvia ja muuta aineistoa käytetään kurssialustoilla jaetuissa materiaaleissa sellaisenaan. Tällainen käyttö ei sisällä sallitun sitaatin edellyttämää asiallisen yhteyden vaatimusta ja edellyttää tekijänoikeudenhaltijan lupaa. Tällaisen käytön Kopioston kopiointilupa juuri mahdollistaa.  

Jukka-Pekka Timonen
varatoimitusjohtaja

Johanna Haapiainen-Makkonen
avustava lakimies

Kopiosto