Tribunaali

Kolumni 

Ainakaan tässä julkaisussa ei ole väitetty, ettei tekijälle kuuluisi korvausta teoksensa käytöstä. Tekijänoikeuslainsäädäntö on olemassa juuri tuon tavoitteen varmistamiseksi. Lainsäädännön keino on tekijän muut pois sulkeva oikeus määrätä teoksesta. Toisin sanoen tekijä ilmoittaa korvauksen, joka hänelle on maksettava – tai kieltää teoksen käyttämisen ehdotetuin tavoin.

Yhä kasvava ongelma on, miten löytää tekijä.

Sekä yksittäistapauksissa että joukkotoimissa, siis esimerkiksi etsittäessä suhteellisen kauan sitten kuolleen tekijän oikeudenomistajaa, tai kun esimerkiksi kirjasto haluaisi antaa asiakkailleen kopioita hankalasti käsiteltävistä teoskappaleista, seinä voi nousta vastaan hyvinkin pian, ja korkeana.

Eräissä maissa tätä ongelmaa helpotettiin viimeksi suoja-aikaa pidennettäessä (vuoden 1993 ja nyt 2006 direktiivi tekijänoikeuden suoja-ajasta) yleisön edustaja osoitettiin pulmallisissa tilanteissa asioimaan tekijänoikeustribunaalin kanssa.

Meillä ei sellaista ole.

Jos tekijänoikeutta loukataan, edessä on liian usein oikeudenkäynti. Myös hyvitys on käytännössä noussut joskus kovin korkeaksi silloinkin, kun loukkaus on ollut joko tahaton tai viaton. Niinpä – tämä vain esimerkkinä – Suomen itsenäisyyden aikana ilmestyneen sanomalehden sivun julkaiseminen on nyt käytännössä mahdotonta. Tekijöitä ei ole nimetty eikä käytännössä ole keinoa heidän löytämisekseen. Kun nyt ovat suojattuja muun muassa kohta sodan jälkeen kuolleet tekijät, tilanne on myös tekijöiden etujen vastainen.

Suoja-ajan pidentämisen yhteydessä sivuutettiin kovin kevyesti kaikille perustuslaillisesti kuuluva oikeus tiedon saantiin. Systematiikasta voidaan kiistellä, mutta eräässä mielessä yleisöllä on ”oikeus” käyttää vapaita teoksia ja vahvoin perustein yleisöllä pitäisi olla ”oikeus” saada käyttää suojattuja teoksia käypää korvausta vastaan.

Ongelma on ratkaistavissa ainakin kahdella tavalla. Tekijänoikeuslakia olisi muutettava siten, että anteeksi annettavissa olosuhteissa tekijänoikeutta loukannut selviytyisi teostaan järjellisin seuraamuksin – maksamalla joitakin satoja tai pari tuhatta euroa, kun puhe on yksittäisistä, kauan yleisöltä unohduksissa olleista teoksista. Toiseksi ”tribunaali”, esimerkiksi muutettu tekijänoikeusneuvosto, voisi ottaa vastaan maksuja ja myöntää toistaiseksi voimassa olevia kertakäyttöoikeuksia tilittääkseen ne tekijöille, sikäli kuin heitä löytyy. Näin helpotettaisiin vallitsevaa tilannetta.

Meillä on aikoinaan hyvinkin suosittuja ja myytyjä ammattikirjailijoita ja muita tekijöitä, joiden oikeudenomistajia ei löydy kirjoista eikä kansista, vaikka asialla olisi rutinoitunut juristi. (Rudolf Koivu kuoli 1946. Hän oli syntynyt Pietarissa ja kuoli vailla omaisia. Hänen kuollessaan oli voimassa vanha perintökaari, joten valtionperintökään ei ole välttämättä ratkaisu…)