Standardit, immateriaalioikeus ja kilpailuoikeus: ei standardiratkaisuja

(IPRinfo 2/2002)

Ottaen huomioon standardien suuren käytännön merkityksen niitä on tähän asti tutkittu oikeus- ja talousteteen piirissä hyvin vähän. Myös oikeustapauksia on vähän.

De facto standardiksi muodostuneen käyttöjärjestelmän oikeuksien haltija kieltäytyy paljastamasta sovellusohjelmien valmistajille seuraavan käyttöjärjestelmäversion keskeisiä rajapintoja hyödyttääkseen siten omaa sovellusohjelmien valmistustaan. Tietoliikennestandardiin sisältyvän patentin haltija esittää kilpailijoilleen huomattavia korvausvaatimuksia patentin käytöstä viisi vuotta standardin vahvistamisen jälkeen. Alan keskeiset yritykset valitsevat standardiin teknologisen ratkaisun, joka johtaa standardointimenettelyn ulkopuolelle jätetyn kilpailijan pidemmälle kehitetyn teknologian syrjäytymiseen.

Yllä olevat standardeihin ja standardointiin liittyvät tilannekuvaukset on muokattu todellisten tapausten pohjalta. Esimerkeissä ilmenee tyypillisiä standardeihin ja standardointiin liittyviä kilpailuoikeusongelmia. Vakiintuneita ratkaisumalleja ei ole kuitenkaan juuri muodostunut. Sekä oikeustieteellinen että taloustieteellinen tutkimus on ollut näiltä osin viime aikoihin asti hyvin vähäistä varsinkin aihepiirin käytännön merkittävyyteen nähden. Oikeustapauksiakin on vielä niukanlaisesti.

Monen sortin standardeja

Standardeista puhuttaessa on syytä erottaa tekniset yhteensopivuusstandardit muista, esim. turvallisuus- tai ympäristöstandardeista. Jälkimmäisiin liittyvät oikeudelliset kysymykset ovat pitkälti erilaisia kuin teknisten yhteensopivuusstandardien kohdalla. Tässä artikkelissa keskitytään teknisiin yhteensopivuusstandardeihin liittyviin kilpailuoikeuskysymyksiin. Tekniset yhteensopivuusstandardit saattavat olla markkinoilla muotoutuneita tai erityisessä standardointimenettelyssä sovittuja, lainsäädännössä vahvistettuja tai sopimuksenvaraisia, avoimia tai suljettuja jne. Teknisiä yhteensopivuusstandardejakaan ei ole siten perusteltua käsitellä yhtenä homogeenisenä kohteena, vaan eroavaisuudet on otettava huomioon kilpailuoikeuden soveltamisessa. Standardeista voidaan itse asiassa puhua lähinnä virallisten standardointielimien lopputuotosten ja markkinoilla muodostuneiden de factostandardien yhteydessä. Yritysten muodostamien konsortioiden työn lopputulokset ovat teknisiä määritelmiä (specifications), joista saattaa kyllä muodostua virallisia standardeja (jos määritelmät saatetaan virallisten standardointielimien hyväksyttäväksi) tai de facto standardeja (jos ne saavuttavat markkinoilla riittävän laajan hyväksynnän).

Kilpailuviranomaiset ovat suhtautuneet standardointiin yleensä sallivasti, vaikka sitä koskevaan yhteistyöhön osallistuisi keskenään kilpailevia yrityksiä, mikä onkin käytännössä tavallista. Kilpailullisilta vaikutuksiltaan haitallisten tilanteiden erottaminen hyödyllisestä standardointiyhteistyöstä on usein ongelmallista. Näyttöä ja osapuolten tarkoitusten selvittelyä koskevien käytännön vaikeuksien lisäksi tämä johtuu pitkälti myös siitä, että taloustieteessä ei ole vielä kehitelty kovinkaan sofistikoituneita oppeja kilpailuoikeuden optimaalisesta soveltamisesta standardointiin. Standardiin sisältyvän immateriaalioikeuden käytön arviointi kilpailuoikeuden näkökulmasta on ollut samoista syistä horjuvaa: selkeitä case law -sääntöjä tai vakiintuneita arviointiperiaatteita ei ole taustateorioiden puuttuessa juurikaan päässyt muodostumaan.
Standardoinnilla on yleensä nähty sekä hyödyllisiä että haitallisia seurauksia. Standardointi mahdollistaa kilpailevien tuotteiden paremman vertailtavuuden ja vähentää siten tiedonhankintakustannuksia. Standardointi johtaa usein myös kovempaan hintakilpailuun tuotteiden muodostuessa teknisiltä ominaisuuksiltaan samankaltaisiksi. Standardoinnilla kyetään myös välttämään päällekkäisiä investointeja innovaatioon, joka johtaisi yhteensopimattomiin lopputuloksiin. Standardointi mahdollistaa niin ikään yhteensopivien tuotteiden verkostojen nopeamman muodostumisen, mikä yleensä hyödyttää kuluttajia. Uusien yhteensopivien tuotteiden valmistajien ei myöskään tarvitse vakuuttaa kuluttajia enää koko standardin paremmuudesta suhteessa kilpaileviin standardeihin. Avoin standardi saattaakin alentaa kynnystä investoida tutkimukseen ja tuotekehitykseen, kun standardin omaksuneet kuluttajat hankkivat varmemmin uusia, innovatiivisia tuotteita koko standardin vaihtamiseen liittyvän kustannusriskin puuttuessa. Avoin standardi saattaa siten lisätä innovaatiotoimintaa ja helpottaa alalle pääsyä.

Toisaalta edellä mainittuihin standardoinnin hyödyllisiin piirteisiin sisältyy myös kääntöpuolensa: standardointi supistaa tutkimus- ja tuotekehitysinvestointeja standardin ulkopuoliseen innovaatioon ja vähentää kilpailua tuotteiden ominaisuuksilla. Jos standardi ei ole avoin, se saattaa muodostua alalle pääsyn esteeksi. Mikäli tuotteet ovat hyvin pitkälle standardoituja ja siten ominaisuuksiltaan samankaltaisia, standardia noudattavien kilpailijoiden hinnoittelustrategiatkin muuttuvat läpinäkyvämmiksi, mikä lisää hintayhteistyön riskiä. Yritysten osallistuminen standardointiyhteistyöhön luo käytännön mahdollisuuksia muullekin kilpailevien yritysten väliselle kielletylle yhteistyölle.

Eri muodostumistapoja ja niille tyypillisiä kilpailuoikeusongelmia

Standardeja voidaan muodostaa ensinnäkin perinteisissä ”virallisissa” standardointielimissä, kuten telealalla ITU:ssa (International Telecommunications Union) ja ETSI:ssa (European Telecommunications Standards Institute). Tällaisia toimialakohtaisia standardointielimiä toimii useilla muillakin aloilla. Standardoinnin kansainvälisiä kattojärjestöjä ovat ISO (International Organization for Standardization) ja IEC (International Engineering Consortium). Viralliset standardointielimet ovat yleensä avoimia ja niissä pyritään pääsääntöisesti konsensukseen. Tämä kuitenkin samalla hidastaa niiden toimintaa huomattavasti. (Avoimuus ei tarkoita sitä, että toimintaan saisi osallistua kuka tahansa. Esim. ISO:ssa osallistumisoikeus on maakohtaisilla standardointijärjestöillä (esim. Suomen osalta Suomen Standardisoimisliitto SFS ry:llä).

Teknologisen kehityksen nopeuduttua keskeiseksi standardointimuodoksi ovat nousseet yritysten muodostamat, enemmän tai vähemmän väliaikaiset yhteenliittymät, konsortiot. Ne syöttävät toisinaan omat, kapeampaa teknologista alaa edustavat lopputuloksensa (määritelmät eli tekniset spesifikaatiot) virallisille standardointielimille hyväksyttäviksi. Usein määritelmistä muodostuu de facto standardeja, jos mukana ovat olleet alan keskeiset yritykset. Konsortioiden merkitsemästä suhteellisesta avoimuudesta hyötyvät erityisesti pienemmät yritykset, jotka eivät muuten pääsisi juurikaan vaikuttamaan alalla muodostuvien standardien kehittymiseen. Luonnollisesti konsortioista hyötyvät myös suuremmat yritykset, jotka pyrkivät vaikuttamaan alan standardien muotoutumiseen niille edulliseen suuntaan.

Viimein standardit voivat muodostua markkinoilla ilman virallisten standardointielimien tai konsortioiden myötävaikutusta. Tällainen on esimerkiksi Microsoftin Windows-käyttöjärjestelmä. Markkinoille pääsy ensimmäisenä antaa teknologialle usein hyvät mahdollisuudet kehittyä tällaiseksi de facto standardiksi teknologian suhteellisen hyvyyden, markkinoinnin sekä eräiden muiden tekijöiden ohella. Alan johtavalla yrityksellä on luonnollisesti etulyöntiasema seuraavan de facto teknologiastandardin määrittämisessä. Kehitys kohti yhtä vallitsevaa de facto standardia on tyypillistä erityisesti aloilla, joilla ilmenee ns. verkostovaikutuksia (1). Verkostovaikutukset vaikeuttavat vaihtoehtoisten de facto standardien syntymistä sen jälkeen, kun jokin teknologia on omaksuttu riittävän laajasti markkinoilla ja vaihtaminen toiseen standardiin kävisi olemassaolevaan standardiin sitoutuneille käyttäjille kalliiksi ja vaivalloiseksi (ns. lock-in -vaikutus).

Standardointielinten päätökset yleensä ongelmattomia

Virallisissa standardointielimissä syntyvät standardit ovat yleensä ongelmattomimpia kilpailuoikeuden soveltumisen kannalta, koska sekä menettely että lopputulos ovat yleensä avoimia kaikille halukkaille, ja mukana olevat yritykset joutuvat lisensioimaan standardin täytäntöönpanossa välttämättömät essentiaalipatenttinsa (2) ”on fair, reasonable and non-discriminatory terms” tai vastaavilla ehdoilla.

Lopputuloksen avoimuus on tärkeä seikka arvioitaessa menettelyn kilpailuoikeuden mukaisuutta. Standardointielimien immateriaalioikeuksien lisensiointia koskevat säännöt voivat kuitenkin muodostua kilpailuoikeuden vastaisiksi. Esimerkiksi ETSI joutui muuttamaan 1990-luvun alkupuolella immateriaalioikeuspolitiikkaansa komission kiinnitettyä huomiota sääntöjen eräisiin kilpailuoikeuden kannalta arveluttaviin piirteisiin.(3)

Yritysten välisiin konsortioihin liittyy usein enemmän kilpailuoikeudellisia riskitekijöitä. Tämä johtuu lähinnä siitä, että konsortioiden toiminta ei ole yleensä yhtä avointa kuin virallisten standardointielimien. Konsortion ulkopuolelle jätetty kilpailija saattaa olla tilanteeseen tyytymätön sen vaikutusmahdollisuuksien jäädessä olemattomiksi.
Vaikka konsortioiden työn lopputulokset ovatkin yleensä avoimia, ovat sovittuun määritelmään sisältyvät immateriaalioikeudet useimmiten pitkälti konsortiossa mukana olevien yritysten hallussa. Lisäksi konsortion toiminnassa voi ilmetä kilpailullisesti sensitiivisten tietojen vaihtoa, vaikka tähän ei pyrittäisikään. Usein konsortioilla onkin erityiset kirjalliset kilpailuoikeuspolitiikkansa, joita noudattamalla pyritään välttämään tahattomat kilpailuoikeuden kannalta arveluttavat toimet.

Markkinoilla muodostuviin standardeihin kytkeytyvät kilpailuoikeusongelmat liittyvät puolestaan tyypillisesti siihen, että de facto standardiksi muodostuvan teknologian ja siihen liittyvien immateriaalioikeuksien hallinta keskittyvät yleensä yksiin käsiin (poikkeuksena esim. open source -lisensiointiin perustuvat käyttöjärjestelmät). Esimerkkinä yksityisomisteisesta standardista voidaan käyttää jälleen Microsoftin Windows-käyttöjärjestelmää. Yksi yritys voi siten saada sellaisen aseman markkinoilla, jossa se kykenee pitkälti määrittelemään kilpailun ehtoja standardista riippuvaisilla alemman portaan markkinoilla, esimerkiksi sovellusohjelmien markkinoilla. Markkinoilla muodostuviin standardeihin ei sen sijaan yleensä leimallisesti liity standardin syntyprosessiin kytkeytyviä kilpailuoikeudellisia ongelmia, koska standardi muodostuu markkinoilla usein hyvinkin tiukassa kilpailullisessa tilanteessa ilman kilpailevien yritysten välistä (ainakaan järjestäytynyttä ja avointa) yhteistyötä. Sen sijaan standardin muotoutumiseen jatkossa, sen kerran synnyttyä ja vakiinnutettua asemansa, kytkeytyy usein uusia kilpailuoikeudellisia ongelmia. Standardin omistava yrityshän voi esimerkiksi yksipuolisesti muuttaa standardia (esimerkiksi tietokoneen käyttöjärjestelmän tapauksessa lähdekoodia) siten, että kilpailijoiden tuotteet eivät ole enää yhteensopivia.

Hyödyt riskejä painavammat

Kilpailuviranomaiset suhtautuvat yleensä myönteisesti standardointiin tiedostaen sen tarpeellisuuden ja hyödyt talouden tehokkuudelle. Näitä yleisiä hyötyjä pidetään siten pääsääntöisesti painavampana intressinä kuin standardoinnista koituvaa yleisen tason riskiä yritysten väliselle kilpailua rajoittavalle toiminnalle.(4) Yritysten välinen järjestäytynyt standardointiprosessi useimmiten myös johtaa siihen, että standardi ei ole vain yhden yrityksen määräysvallassa, vaan kontrolli jakautuu useammalle yritykselle.

Erityisen vähäriskisenä kilpailuviranomaiset pitävät yleensä virallisissa standardointielimissä tapahtuvaa yhteistyötä. Standardointimenettelyissä voi kuitenkin ilmetä joitakin tilanteita, jotka muodostuvat kilpailuoikeuden soveltumisen kannalta ongelmallisiksi.

Standardointimenettelyn eräitä ongelmatilanteita

Standardointimenettelyyn osallistuvilla yrityksillä tulee olla oikeus osallistua kilpailevaan toimintaan: mukaan meno ei saa merkitä kilpailevien teknisten vaihtoehtojen pakollista poissulkeutumista. Päinvastainen osallistumissääntö saattaisi merkitä EY:n perustamissopimuksen 81(1) artiklan vastaista tuotannon ja hankintalähteiden rajoittamista.

Kilpailijan poissulkeminen menettelystä saattaa niin ikään muodostua kilpailuoikeuden vastaiseksi. Tällainen riski liittyy erityisesti konsortioihin, joissa osallistumisen kriteerit eivät ole yleensä tarkkarajaisia. Vaikka määritelmä tulisikin olemaan avoin, eli sitä lisensioitaisiin kaikille halukkaille, kilpailijan poissulkeminen menettelystä johtaa siihen, että samalla estetään kyseisen yrityksen vaikutusmahdollisuudet määritelmän sisältöön. Tällöin lopputuloksesta saattaa muodostua poissuljetun yrityksen kannalta epäedullinen. Toisaalta on selvää, että liian monen yrityksen osallistuessa menettelyyn konsortiosta on vaarana muodostua keskustelukerho, jonka toiminta ja päätöksenteko on tehotonta ja hidasta.

Lopputulokset voivat myös muodostua vesittyneiksi kompromisseiksi, ja nekin voivat tulla markkinatilanteen kannalta liian myöhään.

EU:n komissio toteaa horisontaalisia kilpailunrajoituksia koskevassa tiedonannossaan (julk. EYVL C3, 6.1.2001, s.3) seuraavaa:

”The Commission generally takes a positive approach towards agreements that promote economic interpenetration in the common market or encourage the development of new markets and improved supply conditions. To materialise those economic benefits, the necessary information to apply the standard must be available to those wishing to enter the market and an appreciable proportion of the industry must be involved in the setting of the standard in a transparent manner. It will be for the parties to demonstrate that any restrictions on the setting, use or access to the standard provide economic benefits.

All competitors in the market(s) affected by the standard should have the possibility of being involved in discussions. Therefore, participation in standard setting should be open to all, unless the parties demonstrate important inefficiencies in such participation or unless recognised procedures are foreseen for the collective representation of interests, as in formal standards bodies.”

Komission lausumasta voi tehdä ainakin sen johtopäätöksen, että ongelman ydin – tehokkuuden ja avoimen osallistumisen välinen ristiriita – on tiedostettu. Standardointimenettelyä koskevia tuomioistuin- tai viranomaispäätöksiä on vasta muutamia. EU:ssa keskeinen tapaus on komission X/Open Group ja USA:ssa Supreme Courtin Allied Tube.
Ratkaisujen perusteella voidaan todeta, että osallistumisen rajoitukset ovat mahdollisia, jos rajoituksille löytyy hyväksyttävä perustelu. Valintakriteerejä on kuitenkin noudatettava objektiivisesti. Konsortion tai standardointielimen omien menettelysääntöjen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen saa myös merkitystä arvioitaessa noudatettujen menettelyjen kilpailuoikeuden mukaisuutta. Niistä poikkeamista voidaan pitää indisiona kilpailuoikeuden vastaisesta menettelystä.

Standardointielimen toiminnassa voi ilmetä myös muita menettelyjä, joilla pyritään esimerkiksi sulkemaan jonkin vähemmistöön jääneen kilpailijan teknologia standardin ulkopuolelle.

Addamax Corp. v. Open Software Foundation, Inc -tapauksessa USA:ssa Open Software Foundation päätyi sisällyttämään standardiin Addamaxin kilpailijan teknologian, joka oli Addamaxin mukaan teknisesti huonompi. Addamax onnistui vakuuttamaan tuomioistuimen siitä, että kilpailijan teknologia oli valittu ilman teknisiä perusteita.
On kuitenkin ilmeistä, että standardi ei määritelmänsä mukaisesti voi sisältää kaikkia mahdollisia teknologioita. Mikä on asianmukaista teknologian valikoitumista osaksi määritelmää tai standardia ja mikä jonkin kilpailijan teknologian kilpailuoikeuden vastaista poissulkemista, on veteen piirretty viiva sekä periaatteellisella että käytännön tasolla.

Teknologia ei ole ainoa määräävä tekijä

Lienee selvää, että määritelmien ja standardien muotoutumisessa vaikuttavat teknologioiden hyvyyden lisäksi aina myös mukana olevien yritysten painoarvot ja muut vastaavat seikat. Kilpailuviranomaisten tai tuomioistuinten on vaikea lähteä arvioimaan teknologioiden välistä paremmuutta ja (vaikka tässä onnistuttaisiinkin) suhteuttamaan mahdollista teknologista paremmuuseroa määritelmän tai standardin sopimisesta seuraaviin hyötyihin. EU:n komissio toteaa edellä mainitussa tiedonannossaan asiasta seuraavaa:

”By their nature, standards will not include all possible specifications or technologies. In some cases, it would be necessary for the benefit of the consumers or the economy at large to have only one technological solution. However, this standard must be set on a non-discriminatory basis. Ideally, standards should be technology neutral. In any event, it must be justifiable why one standard is chosen over another.”

Kuten osallistumisen rajoitteita koskeva lausuma, tämäkin ohjeistus on ympäripyöreä, eikä se juurikaan auta arvioimaan, mikä voisi käytännössä olla kilpailuoikeuden kannalta riskialtista teknologian valikoitumista osaksi standardia. Käytännössä kilpailuviranomaiset voinevat puuttua lähinnä menettelyllisiin epäasianmukaisuuksiin tietyn teknologian valikoitumisessa osaksi standardia. Teknologioiden paremmuuden jälkikäteiseen arvioimiseen ei niillä käytännössä ole useimmissa tapauksissa edellytyksiä. Teknologian valitsemiselle standardin osaksi tulisi kuitenkin löytyä ainakin joitakin perusteluja. Jos menettely on ollut asianmukaista, ei perustelutaakkaa voida asettaa näiltä osin kovin korkealle.

Standardiin sisältyvien immateriaalioikeuksien käyttö

Standardin vahvistamisen jälkeen siihen sisältyvät immateriaalioikeudet voivat muodostua pullonkauloiksi markkinoille, joissa standardia täytäntöönpannaan. Jos standardi on globaali ja alalla ilmenee verkostovaikutuksia, jotka vaikeuttavat vaihtoehtoisten standardien syntymistä, merkitsee standardin toteuttamisessa välttämättömän immateriaalioikeuden haltijan valta kieltäytyä lisensioinnista itse asiassa valtaa sulkea kilpaileva yritys kokonaan pois markkinoilta. Kuten edellisessä IPRinfon numerossa olleessa Harri Honkasalon artikkelissa on todettu, standardointielimen tai konsortion lisensiointia koskevat säännökset eivät sido kolmatta yritystä, joka ei ole allekirjoittanut ao. sopimuksia.
Merkittävään standardiin sisältyvän immateriaalioikeuden hallinta saattaa antaa haltijalleen niin paljon markkinavoimaa, että ollaan lähellä kilpailuoikeudessa tarkoitettua määräävää markkina-asemaa.(5)

Eräiden ennakkotapausten mukaan kieltäytyminen lisensioinnista saattaa poikkeuksellisissa olosuhteissa muodostua kilpailuoikeudessa kielletyksi määräävän markkina-aseman väärinkäytöksi. EU:ssa keskeinen tapaus näiltä osin on Magill-ratkaisu vuodelta 1995. Voisiko edellä kuvattu kieltäytyminen muodostua tällaiseksi poikkeukselliseksi olosuhteeksi kilpailuoikeudessa, ei ole täysin selvää. Vastaavaa tilannetta on pohdittu eräissä kansallisissa ratkaisuissa USA:ssa (esim. Dell-tapaus, Intel-tapaukset ja Rambus-tapaus) ja EU-maissa (esim. Philips v. Ingman -tapaus Englannissa), mutta tuomioistuinten tekemät johtopäätökset ovat olleet niissä erilaisia. Vitkastelu oikeuksiin vetoamisessa on myös saattanut johtaa siihen, että oikeuksiin ei ole estoppel-opin perusteella enää mahdollista tehokkaasti vedota (esim. Stryker Corp. v. Zimmer Inc. -tapaus USA:ssa). Harhaanjohtaminen standardointiprosessissa yhdistettynä myöhempään oikeuksiin vetoamiseen on voinut johtaa myös rikosoikeudellisiin seuraamuksiin (Rambus). Tällainen menettely on saattanut merkitä myös lisensiointivelvollisuutta ilman mahdollisuutta korvaukseen (Dell-tapaus). Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa on tällä hetkellä vireillä IMS Health -tapaus, jossa arvioidaan de facto standardiin sisältyvän tietokantaoikeuden haltijan lisensioinnista kieltäytymistä määräävän aseman mahdollisena väärinkäyttönä. Komissio piti IMS Healthin kieltäytymistä väärinkäyttönä ja määräsi yrityksen lisensioimaan oikeutensa kohtuullisilla ja syrjimättömillä ehdoilla kilpailijoilleen. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin keskeytti komission väliaikaismääräyksen täytäntöönpanon. Asian lopullinen ratkaisu on vielä avoinna.(6)

Vaikea alue kilpailuoikeudelle

Standardointi ja immateriaalioikeuksien asema standardeissa ovat kilpailuoikeudelle ja -politiikalle vaikea alue. Edellä kuvatuista oikeustapauksista ja oikeusohjeista ilmenee, että kilpailuviranomaiset ja tuomioistuimet ovat yleensä tiedostaneet standardoinnin hyödyllisyyden ja suhtautuneet sitä koskevaan yritysten yhteistyöhön melko sallivasti.
Kun tietoa kilpailuoikeuden soveltamisen vaikutuksista ei näillä alueilla juurikaan ole, on pidättyväinen linja useimmiten perusteltu. Standardointimenettelyä voidaan kuitenkin myös käyttää kilpailijoiden sulkemiseksi pois markkinoilta tai muita kilpailuoikeuden kannalta arveluttavia tarkoitusperiä varten. Samoin standardiin sisältyvien immateriaalioikeuksien käyttö voi olla epäasiallista ja johtaa huomattaviin kilpailullisiin ongelmiin. Tällaisissa tapauksissa kilpailuviranomaisten tulisi tietenkin puuttua tilanteeseen, eikä perustaa ratkaisujaan pelkästään siihen, että standardointi on yleisesti hyödyllistä. Standardointielin tai konsortio ja niihin kuuluvat yritykset joutuvat siten noudattamaan kilpailuoikeuden yleisiä säännöksiä pitkälti samaan tapaan kuin yritysten harjoittaessa muuta vastaavan tyyppistä yhteistyötä.

1) Verkostovaikutuksia ilmenee jonkin hyödykkeen osalta, jos hyödykkeen kuluttajan kannalta hyödykkeen arvo muodostuu sitä korkeammaksi, mitä useampi kuluttaja käyttää samaa hyödykettä. Esimerkkeinä voidaan mainita puhelin, faksi, pelikonsoli ja sähköposti.
2) Ks. essentiaalipatentin käsitteestä tarkemmin edellisessä IPRInfossa ollut Harri Honkasalon artikkeli.
3) ETSI:n alkuperäinen IPR Policy edellytti käytännössä essentiaalipatenttien maailmanlaajuista pakkolisensiointia.
4) Kilpailuviranomaiset voivat kuitenkin asettaa poikkeusluvalle ehtoja. Yhteistoiminnalta edellytetään tehokkuuden lisääntymistä ja etujen siirtymistä kuluttajille. Kilpailuviranomaiset eivät tiettävästi ole oma-aloitteisesti juurikaan puuttuneet konsortioiden muodostumiseen tai niiden toimintaan.
5) Ks. aihepiiristä tarkemmin kirjoittajan artikkeli ”Mikä on olennaista kilpailuoikeuden opissa olennaisista toimintaedellytyksistä?”, teoksessa Yritys eurooppalaisessa oikeusyhteisössä (toim. Petri Helander, Juha Lavapuro ja Tuomas Mylly, Turun yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta, 2002). Kyseeseen saattaa tulla myös yhteinen määräävä markkina-asema, esimerkiksi jos oikeudet ovat yhteishallinnassa. Ks. yhteisen määräävän markkina-aseman käsitteestä Petri Kuoppamäen artikkeli ”Yhteinen määräävä markkina-asema EY:n ja Suomen kilpailuoikeudessa”, julkaistu samassa teoksessa.
6) Ks. tapauksesta tarkemmin edellisessä alaviitteessä mainittu kirjoittajan artikkeli.

Tuomas Mylly, Ma. professori,
Turun yliopisto.
E-mail: tuomyl [a] utu.fi.