Open Access -julkaisemisen ilosanomaa Hankenilla

(IPRinfo 1/2004)

Hankenilla järjestettiin loppiaisen jälkeen Open Access (OA) -seminaari, jonka tarkoitus oli saada tietoammattilaiset levittämään OA-tietoa ja -innostusta tutkijoiden keskuuteen.

Luennoijat olivat syvällisesti perehtyneet tieteellisen julkaisemisen ongelmiin, ja yleisö pysyi herpaantumatta mukana viimeiseen minuuttiin. Kaupallisten kustantajien edustajia ei kateederilla nähty, eli puolustukselle ei jäänyt puheenvuoroa.

Avauspuheenvuorossaan Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio tiivisti keskeiset kysymykset. Tieteellisen julkaisutoiminnan tavoitteet ovat avoimuus, laaja vastaanottajakunta, tiedonsaannin nopeus ja luotettavuus. Sen pääongelmina puolestaan ovat informaatiotulva ja tieteenalojen erikoistuminen sekä hinnoittelu.

Tiedeyhteisö tuottaa sisällön ja maksaa usein myös sivukustannuksia, kustantaja hoitaa painatuksen ja jakelun ja kerää voitot. Julkaisuprosessin hitauden ja lehtien kalleuden vuoksi kaikki tutkijat maailmalla eivät saa riittävän nopeasti tietoa alansa uusista oivalluksista.

Tutkijoiden pätevyyden arviointi keskeinen kysymys

Perinteisiin tiedelehtiin verrattuna Open Access -julkaisemisen etuja ovat levikki, joka tavoittaa myös köyhät ja kaukaiset vastaanottajat, tiedon leviämisen nopeus ja edullinen hinta. Haittapuolina ovat epävarmuus laadun valvonnasta ja juridiset epäselvyydet mm. tekijänoikeudesta ja vastuista.

Ydinkysymyksenä Raivio kuitenkin piti tutkijan meritoitumista, ja tähän yhtyivät puheenvuoroissaan kaikki muutkin. Tutkijan pätevyyden arviointi perustuu paljolti hänen julkaisujensa määrään, laatuun ja julkaisufoorumeihin. Sen merkitys, missä kirjoituksia on julkaistu, on ylikorostunut. Samalla perinteinen laadun tae, vertaisarviointi, on menettänyt merkitystään, koska “referee” saattaa arvottaa tutkijaa ja hänen hengentuotettaan pikemminkin aiempien julkaisufoorumien kuin tieteellisen sisällön perusteella.

Open Access -ideologia tähtää tieteen kehittymiseen

Open Access -järjestelmän tarkoitus on palvella tutkijoita sekä lukijoina että kirjoittajina. Heidän vapaasti käytettäväkseen tarjotaan vakavasti otettavia tieteellisiä julkaisuja, joiden halutaan näkyvän myös siteerausindekseissä ja “Impact Factor” -kertoimissa, jolloin niissä julkaiseminen tuo tutkijalle meriittiä.

OA-lehti toimii niin, että tutkijan lähettämä artikkeli arvioidaan, toimitetaan ja julkaistaan. Hän ei saa palkkiota eikä tekijänoikeuskorvauksia, vaan päinvastoin maksaa itse OA-julkaisijalle siitä, että saa artikkelinsa julki. Jos tutkijan kehysyliopisto tai -tutkimuslaitos on liittynyt jäseneksi Open Access -julkaisujärjestelmään, se maksaa tekijämaksun.

Eräillä aloilla OA on ollut arkipäivää jo pitkään. Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist julistikin ilosanomana, ettei hän ole enää aikoihin tarvinnut paperijulkaisuja: kaikki tarvittava löytyy alan yhteisestä elektronisesta arkistosta. BioMed Central taas on melko laaja lääketieteen OA-järjestelmä.

Vastareaktio lehtien hintojen nousulle

Open Access -julkaisutoiminta alkoi 1990-luvulla vastareaktiona tieteellisten aikakausilehtien pöyristyttävälle hinnannousulle, jolloin suurtenkin kirjastojen oli karsittava tilauksia. Tiedeyhteisö halusi saada tiedot vaihtoon nopeasti ja kohtuulliseen hintaan.

Helmikuussa 2002 julkaistiin Internetissä ns. Budapestin aloite (Budapest Open Access Initiative). Se on hallituksille, yliopistoille, kirjastoille, kustantajille, yhdistyksille ja tutkijoille suunnattu vetoomus liittyä mukaan edistämään tieteellisen tiedon vapaata liikkuvuutta. Puolitoista vuotta myöhemmin julkaistussa Berliinin julistuksessa (Berlin Declaration) määritellään OA-julkaisemiseen liittyviä tekijänoikeuksia sekä OA-julkaisijan velvollisuutta huolehtia julkaistun aineiston asianmukaisesta arkistoinnista eli siitä, että se säilyy käytettävissä.

Suomessa OA-ajattelun pioneereja on professori Bo-Christer Björk (Hanken), joka on FinnOA:n puheenjohtaja ja perustajajäsen. Björk on vetänyt EU-rahoitteisen kansainvälisen SciX-hankkeen suomalaista ryhmää, joka on tutkinut tieteellisen julkaisemisen kustannusrakenteita ja kehitellyt uusia liiketoimintamalleja OA-tyyppisen julkaisemisen mahdollistamiseksi. Suomessa projekti jatkuu Suomen Akatemian rahoittamana neljävuotisena OACS-hankkeena (Open Access Communication for Science).

Vertaisarvioinnille risuja

Jean-Claude Guédon Montrealin yliopistosta muistutti, että tieteellisen “yhteisön” sisällä vallitsee ankara kilpailu. Akateemisten ansioiden lisäksi pärjäämistä säätelevät mm. päätoimittajat ja kustantajat, joiden julkaisemismotiiveihin vaikuttavat myös taloudelliset kriteerit.

Tiedelehtien perinteistä laatukontrollia, vertaisarviointia, kritisoitiin kovasti: pärstäkerroin voi ratkaista julkaisemisen, prosessi hidastaa tiedon leviämistä, refereet eivät aina ole asiantuntijoita ja saattavat arvioida tutkijaa sen mukaan missä hänen artikkeleitaan on aiemmin ilmestynyt ja pahimmassa tapauksessa vielä kopioida heidän ideoitaan. Itsekin paljon refereenä toiminut kemian professori Pekka Pyykkö huomautti peer review -menetelmän puolustukseksi, että sillä ainakin se surkein 10 prosenttia lähetetystä aineistosta tulee karsituksi!

Kukaan ei liioin pystynyt esittämään vertaisarvioinnille varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tosin todettiin, että tutkijayhteisön sisäinen kritiikki ja itsesensuuri saattaa taata kohtuullisen laadun, eli tutkija ei kehtaa tiedelehdessä julkaista mitä tahansa, vaikka se teknisesti olisi mahdollista.

Kirjastojen rooli on tuoda informaatio saataville

Kirjastojen tehtäväksi nähtiin edelleen tiedon järjestäminen ja sen pitäminen tarvitsijoiden saatavilla sekä hakujen helpottaminen, mistä DOAJ-sivusto on loistava esimerkki. Se on Lundin yliopiston kirjastossa laadittu Open Access -linkkilista, jolta löytyvät lähes kaikki maailman OA-lehdet.

Myös arkistointivelvollisuuksia kaavailtiin kirjastoille, joskin on syntymässä jo organisaatioiden omia ja aihepiireittäisiä arkistoja (institutional / subject repositories). Mutta millä perusteella viralliseksi OA-tallekirjastoksi nimetty laitos, esimerkiksi jokin korkeakoulukirjasto, valitsee arkistoitavan aineiston? Pitääkö arkistoida käsikirjoitukset vai ainoastaan viimeistellyt tekstit? Hanken ja sen kirjasto ovat tämän vuoden aikana käynnistämässä pilottihanketta OA-arkiston luomiseksi.

Guédon hahmotteli hierarkiaa, jossa tällaiset OA-tallekirjastot lajittelisivat aineistonsa kolmelle tasolle. Sama julkaisu voisi arviointien myötä nousta perustasolta keskitasolle ja jopa huippuartikkeliksi. Näin arviointiprosessi loisi julkaisulle lisäarvoa – edellyttäen, että OA-arkistolla katsottaisiin olevan riittävä tieteellinen painoarvo.

OA-konsepti soveltuu selkeärajaisille ja suhteellisen suppeille tieteenaloille. Teoreettisen fysiikan keskeinen tieto voidaan sijoittaa yhteen elektroniseen arkistoon. Epäeksaktien tieteiden lienee rakennettava omat OA-järjestelmänsä toisenlaisille periaatteille, kun metodit ja tulokset ovat niin toisentyyppiset ja lisäksi yhä enemmän tehdään moni- tai poikkitieteellistä tutkimusta.

Entäs tekijänoikeus ja symbolinen pääoma?

OA-artikkelin kirjoittaja antaa tekstinsä tiedeyhteisön vapaaseen käyttöön, mutta säilyttää tekijänoikeuden itsellään eli voi julkaista artikkelinsa muuallakin. Tekijän suojaksi on OA-maailmassakin luotu lisenssejä, joista käytetyin on Creative Commons. Tekijä voi CC-kotisivulla määritellä käyttörajoituksia rasti ruutuun -menetelmällä artikkeliinsa, johon tulee huomautus “CC-licensed. Some rights reserved”. Sitä napsauttamalla lukija näkee lisenssiehdot. Kun OA-konseptikin on nuori, ei lisenssin toimivuudesta ole vielä paljon näyttöä.

Jotkut tutkimusyksiköt ovat jo mukana OA-järjestelmissä. Yleinen pulma on kuitenkin, että yliopistot haluavat pitää itsellään oikeudet tutkimuksen tuloksiin. Jos yhteishankkeen tulosten julkaisemisella on kaupallista arvoa, syntyy helposti kiistaa siitä kuka “omistaa” tulokset. Tutkimushankkeisiin ja niistä syntyviin julkaisuihin liittyvistä tekijänoikeus- ja patenttioikeuksista pitäisikin sopia heti alkuvaiheessa. Tutkimusprojektien tekijänoikeuksia on selvitetty RoMEO -hankkeessa (Rights MEtadata for Open archiving), jonka kotisivulta löytyy ohjeita, taustatietoa ja lisenssejä.

Patentointi mainittiin tässäkin seminaarissa tieteellisen tiedon nopean leviämisen esteenä, koska keksintöä ei saa julkaista ennen kuin patenttihakemus on jätetty. Vakavampana tieteellisenä ongelmana moni piti kuitenkin elävän aineen ja kasvilajien patentteja, joilla voi olla jatkotutkimusta jarruttava vaikutus.

Tiedelehtien kustantajat eivät ole pelkkiä roistoja

Paneelikeskustelussa muistutettiin, etteivät kustantajat ole tieteentekijöiden näkökulmasta pelkkiä roistoja, vaan sopimukset kustantajien kanssa ovat usein elintärkeitä tieteellisille seuroille ja tutkimuslaitoksille. Jos halutaan arvostettuja OA-lehtiä, näitä käytäntöjä on muutettava.

Merkittävien tiedelehtien asemaa kuvastaa, että vannoutunut OA-tutkijakin lähettää artikkelinsa myös niihin. Hän saa tuolloin tekijänoikeuspalkkion ja varmuuden siitä, että artikkeli tulee noteeratuksi myös viittausindeksissä. Kustantaja tulkitsee, että artikkelia ei ole julkaistu ennestään, kun se on “vain” käsikirjoituksena jossain nettisivulla… Ilmeisesti kustantajalle jää yksinoikeus kyseisen tekstiversion paperijulkaisuun?

Lehtien vapaata saatavuutta käsitelleessä workshopissa esiteltiin myös lehtiä, jotka eivät katsoneet sopivansa OA-julkaisuiksi. Jos jäsenlehti on seuraan kuulumisen tärkein syy, henkilö lähtee yhdistyksestä, jos sen lehti onkin vain netissä. Ilmoittajia ei välttämättä mainostaminen OA-julkaisussa innosta. Ei ole varmuutta, että tieteellisten seurojen julkaisutoimintaan tarkoitettua avustusta myönnettäisiin nettilehdelle samoin perustein kuin perinteiselle.

Suomalaisia artikkeleita tarjoavan maksullisen Elektra-palvelun esittelijä kertoi, että työläs ylläpito vie yli puolet (lisensseistä koostuvista) tuloista, loppu menee lehdille maksettaviin tekijänoikeuskorvauksiin. Toiminnan pyörittäminen OA:na lisäisi lukijoita ja olisi huokeampaa, mutta suostuisivatko kustantajat ja tekijät siihen, ja miten toiminta rahoitettaisiin?

Mistä rahat julkaisemiseen ja tallennukseen?

Open Access -ideologit arvioivat, että toiminta voidaan rahoittaa kirjoitusmaksuilla ja suuntaamalla nyt tieteelle ja kirjastoille annettua julkista rahoitusta OA-julkaisemiseen. Kuten tv ei syrjäyttänyt radiota eikä tietokone kirjaa, ei OA ilmeisesti tule perinteisten tiedelehtien tilalle vaan niiden rinnalle, joten hiukan tämä resurssien uudelleen järjestelyn mallin yksinkertaisuus epäilyttää.

Rahoituskysymykset, meritoituminen ja tekijänoikeudet siis osoittautuivat Open Access -julkaisemisen suurimmiksi kynnyksiksi. Eräiden alojen hyvin käynnistynyt OA-toiminta herättää kuitenkin optimismia. Ehkä kustantajien hintamielivallan aikakausi lähenee loppuaan.

Seminaarin olivat järjestäneet FinnOA-työryhmä, opetusministeriö, Helsingin yliopiston kirjasto ja Hanken.

Päivi Helander
Informaatikko
IPR University Center

Lisätietoa OA-lisensseistä:
Mikko Välimäki: Vapaammista kirjallisten ja taiteellisten teosten lisenssiehdoista. Defensor Legis 6/2003, s. 1064-1073.
Herkko Hietanen: Vaihtoehto hallinnoinnille? IPRinfo 1/2003, s. 12-13.

Linkkejä:

FinnOA
www.finnoa.fi

DOAJ – Directory of Open Access Journals, 2003. Lund University Libraries.
http://www.doaj.org/

Budapestin aloitteen kotisivu, missä aloitteen voi käydä allekirjoittamassakin. Allekirjoittajina on nyt liki 250 organisaatiota ja yli 3000 henkilöä.
http://www.soros.org/openaccess/

Berliinin julistuksen kotisivu:
http://www.zim.mpg.de/openaccess-berlin/berlindeclaration.html

Creative Commons -lisenssin nettisivut
http://creativecommons.org/

RoMEO -hankkeen kotisivu (Rights MEtadata for Open archiving):
http://www.lboro.ac.uk/departments/ls/disresearch/romeo/

SPARC Europen kotisivu, mistä hyvät linkit myös muihin lähteisiin:
http://www.sparceurope.org/

Brasilian tiedelehtien elektroninen kirjasto SciELO (Scientific Electronic Library Online):
http://www.scielo.br/