Myspace, YouTube…

(IPRinfo 4/2007)

Immateriaalioikeusvastuuta ei ehkä voi kokonaisuudessaan välttää. Palveluja tarjoavat yritykset ovat kehittämässä ratkaisuja, joilla vähennetään riskiä ajautua oikeudenkäynteihin.

Viime vuosina olemme lähes viikoittain kuulleet kansainvälisiä verkossa toimivia palveluntarjoajia vastaan nostetuista oikeudenkäynneistä. Esimerkkinä sisällöntuottajien suhtautumisesta kansainvälisiin verkkopalveluihin on Universal Music Group vs. MySpace, jossa kantaja väitti palveluntarjoajan syyllistyneen tekijänoikeuksien loukkauksiin.
MySpacen tarkoituksena on tarjota käyttäjille palvelu, jonne käyttäjät itse tuottavat sivuston sisällön. Universal Music Groupin mukaan palvelu johtaa tilanteeseen, jossa sisältö ei enää ole käyttäjien tuottamaa vaan varastamaa (“user-stolen”), muiden tekijänoikeuden alaista aineistoa.

Onko kumppani vastuussa loukkauksista?
Universal Music Groupin mukaan MySpace onkin innokas kumppani ja osallinen suojatun materiaalin hyödyntämiseen ja näin ollen myös osaltaan vastuussa loukkauksista. Onko siis tällaisten käyttäjille tarjottujen verkkopalvelujen toteuttaminen ylipäänsä mahdollista ilman merkittävää immateriaalioikeusloukkausriskiä?

Verkkopalveluun liittyviä immateriaalioikeuskysymyksiä voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Sisältövastuun kannalta kyse on siitä, että verkkoympäristössä tarjolla olevan palvelun sisältö loukkaa kolmannen osapuolen oikeuksia, kuten MySpace-oikeustapauksessa.

Toisesta näkökulmasta kyse on palvelusta ja sen teknisestä toteutuksesta aiheutuvista immateriaalioikeusriskeistä. Kummassakin tapauksessa perusongelma erityisesti immateriaalioikeuksien näkökulmasta on kansainvälisen liiketoimintaympäristön ja lähinnä kansallisen tai alueellisen immateriaalioikeussuojan yhteensovittamisessa.

Tarjoavatko safe harbor-säännökset suojaa?
Viime aikoina on korostettu palvelun käyttäjän vastuuta sisällöstä. Pyrkimys on helppo ymmärtää, sillä palvelun käyttäjällä on paras mahdollisuus kontrolloida mahdollisesti tekijänoikeutta loukkaavaa sisältöä. Peilikuvana on tietysti pyrkimys vähentää palveluntarjoajien ja -tuottajien vastuuta. Käyttäjien vastuu tulee erityisesti esille verkkopalvelujen käyttöehdoissa, kuten takuulausekkeissa, vastuulausekkeissa ja irtisanomisehdoissa.

Myös lainsäätäjä tarjoaa palveluntarjoajille tiettyjä vastuunrajoituksia. Niiden ydinsisältönä on vapauttaa palveluntarjoajat vastuusta tietyissä sisältövastuutilanteissa (ns. safe harbor -sääntely). Tämä perustuu sähköisestä kaupankäynnistä annettuun direktiiviin (2000/31/EY) ja sen implementoivaan kansalliseen lainsäädäntöön, eli Suomessa lakiin tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta (2002/458).

Direktiivin artiklat 12-15 koskevat välitys-, välimuisti- ja säilytyspalvelujentarjoajan vastuun rajoittamista. Verkkopalvelujen osalta keskeisin lienee direktiivin 14 artikla säilytyspalvelujentarjoajan vastuun rajoittamisesta.

Palveluntarjoaja vapautuu sisältövastuusta edellyttäen, että hänellä ei ole tosiasiallista tietoa laittomasta toiminnasta eikä tosiasioista tai olosuhteista, joiden perusteella toiminnan tai tietojen laittomuus on ilmeistä. Palveluntarjoaja voi vapautua vastuusta myös, mikäli hän saatuaan tiedon lainvastaisesta toiminnasta toimii viipymättä tietojen poistamiseksi tai estää niihin pääsyn.

Vastuuvapaus on suhteellisen laaja, sillä se koskee käytännössä kaikkia immateriaalioikeuksia, yksityisyyden suojaa tai esimerkiksi rikoslaissa kriminalisoitua aineistoa.

Hankalan kysymyksen muodostaa paitsi tosiasiallisen tiedon määrittely, myös lainvastaisuudelta edellytettävä ilmeisyys. Esimerkiksi MySpacen kaltainen palvelu on täynnä käyttäjien palveluun toimittamia musiikkikappaleita maailmankuuluilta artisteilta. Missä vaiheessa siis palveluntarjoajalle syntyy “tosiasiallinen tieto” oikeudenloukkauksesta?

Nyrkkisääntönä voidaan pitää, ettei pelkkä olettama immateriaalioikeuden loukkauksesta ole riittävä synnyttämään “tosiasiallista tietoisuutta”. Palvelusta voi kuitenkin myös muodostua suosittu väline esimerkiksi tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakeluun.

Tuomioistuimet saattavat tulkita palveluntarjoajan olevan ikään kuin “pysyvästi tietoinen” jatkuvasta immateriaalioikeuksien loukkauksesta. Ellei palveluntarjoaja tällaisessa tilanteessa toimi loukkauksen estämiseksi, se voi luonnollisesti menettää 14 artiklan mukaisen suojan.

Kannattaako ilmoitus- ja poistamismenettelyä noudattaa?
Oman haasteensa muodostaa niin sanottu ilmoitus- ja poistamismenettely (notice and take-down), joka Suomessa sisältyy lakiin tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta. Menettely on alun perin omaksuttu Suomeen Yhdysvalloista, eikä se ole käytössä kaikissa EU-valtioissa.

Tekijänoikeuden haltija voi vaatia sisällöntuottajaa tai palveluntarjoajaa estämään tekijänoikeutta loukkaavan aineiston saannin. Sisällöntuottaja voi tosin saada aineiston palautetuksi, jos hän katsoo estämisen olevan perusteeton. Tällöin palveluntarjoaja ei saa lähtökohtaisesti estää aineiston palauttamista ja sen pitämistä saatavilla. Sopimukset tai tuomioistuimen määräys voivat muuttaa tilannetta.

Voiko loukkaavaksi väitetyn materiaalin palauttaminen sivustolle johtaa immateriaalioikeusloukkaukseen muualla?
Palataan siis perusongelmaan kansallisella tai alueellisella tasolla säädetyn immateriaalioikeussuojan ulottuvuudesta ja soveltuvuudesta kansainvälisiin liiketoimintamalleihin. Tätä taustaa vasten palveluntarjoajan vastuu loukkaavasta aineistosta voi kansallisen lainsäädännön sallimasta palauttamisesta huolimatta aktualisoitua jossakin toisessa valtiossa. Tällöin voi olla vaikea esittää argumentteja, että palveluntarjoaja ei olisi ollut loukkauksesta “tietoinen”.

Näyttäisikin turvallisemmalta ainakin kuluttajille tarjotuissa ilmaisissa verkkopalveluissa huolehtia sopimusperusteisesti siitä, että palveluntarjoajalla on oikeus poistaa sisältö verkkopalvelustaan aina niin halutessaan.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa…
Yhdysvalloissa safe harbor -määräykset on rakennettu hieman eri tavalla kuin EU:ssa. Siellä määräykset perustuvat eri lakeihin riippuen siitä, onko kysymys tekijänoikeusloukkauksesta vai jostakin muusta loukkauksesta.

Sääntely perustuu ensinnäkin The Digital Millenium Copyright Actiin (“DMCA”) ja toiseksi Communication Decency Act:iin (“CDA”), joka on oikeastaan vuoden 1996 Telecommunications Actin luku V. CDA:n sääntely kohdistuu muihin kuin tekijänoikeusloukkauksiin, esimerkiksi yksityisyyden suojaan.

DMCA rajoittaa verkkopalvelun tarjoajan vastuuta ainoastaan tekijänoikeusrikkomuksissa. Se on laajuudeltaan siis EU:n sähköisen kaupankäynnin direktiiviä suppeampi. Verrattaessa DMCA:ta direktiiviin on syytä noudattaa tiettyä varovaisuutta, koska olennaisilta osiltaan niiden vaatimukset vastuun rajoittamiseksi ovat luettuina samankaltaisia. Tulkintakäytännön ja yleisemminkin oikeuskulttuurin erojen vuoksi käytännössä tilanne on kuitenkin toinen, ja samankaltaiset säännökset voivat saada eri sisällön.

Oikeuskäytäntöä sisältövastuusta Ranskassa ja Venäjällä
Sisältövastuun osalta voidaan mainita esimerkkeinä ranskalaisen ja venäläisen tuomioistuimen antamat ratkaisut. Ranskalainen Dailymotion.com-sivusto todettiin heinäkuussa 2007 syylliseksi tekijänoikeusrikokseen.

Sivustolla oli tekijänoikeudella suojattua materiaalia (Joyeux Noël -elokuva), josta yhtiön työntekijät olivat tietoisia, mutta eivät elokuvan tuottajien pyynnöistä huolimatta poistaneet elokuvaa sivustolta. Tuomioistuin totesi Dailymotionin syyllistyneen tekijänoikeusrikokseen, koska se oli tietoinen loukkaavasta toiminnasta, mutta ei reagoinut asiaan.

Dailymotionilla on mahdollisuus valittaa päätöksestä, joten lopullista ratkaisua asiassa ei vielä ole. Sivusto on tapauksen jälkeen ottanut käyttöön Audible Magicin järjestelmän kontrolloimaan ja vähentämään tekijänoikeusloukkauksia. Ratkaisu näyttäisikin korostavan sitä, että verkkopalveluja tarjoavalla yrityksellä tulisi olla tehokkaat prosessit loukkaavan aineiston poistamiseksi verkosta.

Kaikissa maissa ei ole voimassa safe harbor -sääntelyä. Esimerkiksi Venäjällä palveluntarjoajan vastuu on ratkaistava yleisten sopimus- ja vahingonkorvausoikeudellisten ja immateriaalioikeusoppien mukaisesti.

Sisältövastuuta käsiteltiin muun muassa moskovalaisen alioikeuden ratkaisussa elokuulta 2007, jossa oli kysymys yhdysvaltalaisten mediayhtiöiden kanteesta Allofmp3-sivuston omistamaa Mediaservices-yhtiötä vastaan. Perusteena oli se, että Mediaservices myy sivustoillaan yhtiöiden tuottamaa musiikkia ilman oikeudenhaltijoiden lupaa.

Allofmp3 oli maksanut tekijänoikeuskorvaukset venäläiselle ROMS-järjestölle, jonka asemaa eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset tekijänoikeusjärjestöt eivät tunnusta. Siksi kantajat katsoivat, että sivustoilta ostetuista tuotteista ei ole maksettu korvauksia oikeudenhaltijoille.

Alioikeus katsoi, etteivät vastaajat olleet esittäneet riittävää näyttöä siitä, että verkkoyhtiö olisi rikkonut Venäjän tekijänoikeuslainsäädäntöä ja esimerkiksi jättänyt tekijänoikeuskorvauksia maksamatta. Kantajat ovat ilmoittaneet valittavansa tuomiosta.

Kehitystrendejä sisältövastuussa ja verkkopalvelujen rakentamisessa
On alkanut nousta kysymyksiä esimerkiksi käyttäjien kontrollin luotettavuudesta tai käyttäjien sopimusoikeudellisen suojan hyödystä. Lisäksi mahdollisen oikeudenkäynnin kustannusten suuruus saattaa vaikuttaa erityisesti verrattaessa niitä palvelusta saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Korostamatta ei voi myöskään olla ongelmaa safe harbor -suojan pitävyydestä.
Sekä EU:ssa että Yhdysvalloissa palveluntarjoajat saattavat menettää immateriaalioikeusloukkauksilta suojaavan safe harbor -suojan, mikäli ne monitoroivat eli valvovat palvelun sisältöä. Vastuu loukkauksista saattaa aktualisoitua, vaikka valvonta kohdistuisikin vain rajatusti esimerkiksi rikoslain alaiseen materiaaliin.

Kun palveluntarjoaja käy läpi verkkopalvelun sisältöä, hänen voidaan katsoa saavan samalla “tietoisuuden” myös immateriaalioikeusloukkauksesta tai tietoonsa seikkoja, joiden perusteella loukkausta voidaan pitää “ilmeisenä”.

Käytännössä tämä voi olla kuitenkin mahdotonta, sillä esimerkiksi pelkästään verkkopalvelussa olevaa valokuvaa katsomalla ei liene mahdollista sanoa, onko kyseessä tosiasiallinen tai ilmeinen tekijänoikeusloukkaus. Erityisesti tämä monitorointiin liittyvä varovaisuus näyttää olevan perusteltua Yhdysvaltain oikeuskäytännön ja viimeaikaisen keskustelun valossa, mutta samaan ongelmaan törmätään myös täällä EU:ssa.

Edellä mainittu “tietoisuuskynnys” tuntuukin olevan liian alhaalla. Se on johtanut siihen, etteivät palveluntarjoajat, edes halutessaan pitää sivustonsa puhtaana, voi pyrkiä poistamaan palvelustaan esimerkiksi rikoslain alaista materiaalia. Siksi palveluntarjoajat ovat enenevässä määrin siirtyneet täysin automatisoituun valvontaan.

Teknisistä apukeinoista voidaan mainita sisällönhallintavälineet, “content management toolit”, esimerkiksi YouTube Video Identification, Audible Magic, Advestigo, Attributor, Auditude, Gracenote, Vodible, jne. Käyttäjät on myös voitu valjastaa toimimaan sisällön valvojina (ns. “community polices”) palveluntarjoajien omien työntekijöiden sijaan.

Eräs käänteentekevä kehitystrendi sisältövastuun osalta on EMI Musicin (EMI), Googlen ja YouTuben toukokuussa 2007 julkistama yhteistyösopimus. Sen perusteella YouTube-palvelun käyttäjät saavat oikeuden hyödyntää EMIn artistien tekijänoikeudellisesti suojattua musiikkia ja videoita palvelussa.

EMI on myös suostunut työskentelemään yhdessä YouTuben ja Googlen kanssa tavoitteenaan kehittää liiketoimintamalleja, joissa YouTuben käyttäjillä olisi mahdollisuus käyttää ja hyödyntää EMIn omistamaa tekijänoikeudella suojattua ääntä ja kuvaa. Verkkopalvelussa näytetäänkin siirtyneen lainsäädännön tarjoaman safe harbor -suojan sijasta noudattamaan sopimusperusteista sisältölisensointia.

Palvelun ansaintalogiikan rakentaminen on ongelmallista. Koska suoran tulon saaminen yksittäisestä sisällöstä näyttäisi johtavan immateriaalioikeusvastuun kasvuun, palveluissa pyritään usein välttämään yhteyttä suoran tulon ja yksittäisen sisällön välillä. Näin markkinoille on syntynyt melko erikoisiakin liiketoimintamalleja.

Mutta onko mahdollista laskuttaa verkkopalvelusta esimerkiksi datansiirto- tai jollakin muulla vastaavalla “teknisellä” perusteella, vaikka ko. laskutuksen kohteena näyttäisikin olevan ainoastaan yksittäinen sisältö?

Vastuuta ei voi kokonaan välttää
Huolimatta John Smelznerin toteamuksesta: “Accessing the internet from a mobile phone will soon be as common as text messaging and voice calling”, matkalla tähän todellisuuteen on vielä useita teknisiä ja oikeudellisia haasteita.

Sisältövastuun lisäksi perinteisen verkkoympäristön ja mobiiliympäristön konvergenssi on myös ollut merkittävästi esillä viime vuosien aikana. Tämä tuo uusia haasteita verkkopalveluja tarjoaville yrityksille erityisesti patenttien näkökulmasta, sillä yritysten tulee varmistaa toimintavapaus (freedom-to-operate) aivan uudella toiminta-alueella.

Vahvasti patentein suojatuista alueista voidaan mainita esimerkiksi mobiiliympäristössä oleva tarve muuttaa sisältöformaatteja (ns. transkoodaus) taidigital rights management -teknologia. Ratkaisu löytynee ainakin ensi vaiheessa patenttilisensoinnin lisääntymisestä verkkopalveluja tarjoavien yritysten keskuudessa.

Otsikon kysymykseen voidaan vastata, että immateriaalioikeusvastuuta ei voitane kokonaisuudessaan välttää, mutta verkkopalveluja tarjoavat yritykset ovat etulinjassa kehittämässä ratkaisuja, joilla vähennetään riskiä joutua immateriaalioikeuksia koskevan oikeudenkäynnin kohteeksi.

Jan Lindberg
Asianajaja, M.Jur (ECL)

Rita Aalto
OTK
Asianajotoimisto Castrén & Snellman Oy

Dailymotion on ilmoittanut valittavansa TGI:n ratkaisusta. Päätöksen teksti on ranskaksi verkossa (pdf).

La décision rendue en première instance le 13 juillet 2007 par le Tribunal de Grande Instance de Paris (TGI) (sur la loi pour la confiance dans l’économie numérique (LCEN) de juin 2004).
Christian C. & Nord-Ouest Production v. S.A.Dailymotion & S.A UGC Images

Tsheremushkinin alioikeuden tuomio (Moskova, Venäjä) 15.8.2007
EMI, Warner, Universal v. Mediaservices (Allofmp3)
Venäjän rikoslaki (UK RF), pykälä 146