Avaus korkeakoulukeksintöihin

(IPRinfo 3/2007)

Arvosteltu teos: Niklas Bruun ja Mikko Välimäki: Korkeakoulukeksinnöt. Uuden lain tavoitteet, tulkinta ja käytäntöön soveltaminen. IPR University Centerin julkaisuja 1. Helsinki 2007. 179 s. ISBN 978-952-99861-0-8

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen koko henkilöstöä koskeva korkeakoulukeksintölaki tuli voimaan 1.1.2007. Immateriaalioikeuteen perehtyneiden juristien Bruunin ja Välimäen teos on aiheeltaan tärkeä ja ajankohtainen.
Kirja pyrkii kunnianhimoisesti olemaan ”käytännöllinen opas ja laintulkinnan apuväline kaikille korkeakoulukeksintölain vaikutuspiiriin kuuluville”. Kohderyhmä on tuhatpäinen: yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa siihen kuuluvat ainakin kaikki tutkimustyötä tekevät ja sitä avustavat sekä hallintohenkilöstö.

Korkeakoulujen tutkimus koskettaa myös yhteistyökumppaneita ja hankkeiden rahoittajia. Sekä tiedon tarve että lähtötaso ovat näin diffuusissa joukossa pakosta erilaisia ja kaiken kattaminen yhdellä 180-sivuisella teoksella onkin kova haaste. Oma lukemiseni on tapahtunut toisaalta tuloksiaan kaupallistaneen biolääketieteen tutkijan, toisaalta yliopiston innovaatiohallinnon toimijan silmälasien läpi.

Looginen rakenne
Teoksen rakenne on looginen: se alkaa lyhyellä kuvauksella siitä tilanteesta, johon laki on säädetty, jatkuu lain yksityiskohtaisella esittelyllä ja päätyy sen käytännön soveltamiseen. Lähes puolet koko sivumäärästä kuluu lain selittävään läpikäyntiin pykälä pykälältä.

Kommentit nojautuvat paljolti hallituksen lakiesityksen perustelumuistioon, mutta kytkevät mukaan myös muuta lainsäädäntöä. Vaikka teksti muutamin paikoin vaikuttaa ensi sijassa juristeille suunnatuilta, se on pääosin helppolukuista ja hyödyllistä myös ei-juristeille.

Pykäläkommentaarin jälkeen teoksessa tarkastellaan lain soveltamista käytäntöön toisaalta tutkijoiden, toisaalta korkeakoulujen kannalta. Tarkasteluun sisältyy myös lyhyt tutkimusta ja sen immateriaalioikeuksia säätelevien sopimusten käsittely.

Korkeakoulukeksintölakiin liittyvät johtopäätökset ovat mielestäni kohdallaan, sen sijaan muilta osin tekstiin on jäänyt muutamia harmittavia epätarkkuuksia. Esimerkiksi parissa kohdassa väitetään lainausten olevan Tekesin rahoitusehdoista julkisille organisaatioille, mutta todellisuudessa kyseessä ovat ilmeisesti yksittäisten hankkeiden konsortiosopimuksista tehdyt lainaukset.

Määrääkö rahoittaja ehdot?
Väitettä, että tilaustutkimuksessa ”rahoittaja voi määrätä ehdot, joilla tutkimus ostetaan”, voisi pitää jopa harhaanjohtavana, sillä ainakin yliopistoilla on tästä sanansa sanottavana sekä valtion maksuperustelain että opetusministeriön vuodelta 1999 olevan ohjekirjeen perusteella. Peruserottelu tilaustutkimukseen (tilaajarahoitteiseen, maksulliseen tai maksupalvelututkimukseen) ja yhteisrahoitteiseen tutkimukseen vaikuttaa tutkimushankkeen hinnoitteluun, toteutukseen ja tulosaineiston käyttö- ja omistusoikeuksiin.

Teoksen alussa pyritään uusi laki liittämään suomalaisten ja muiden maiden yliopistojen toimintaedellytysten viimeaikaisiin muutoksiin. Valitettavasti tämä tarkastelu on jäänyt suhteellisen pinnalliseksi ja käytetyt lähteet sattumanvaraisiksi. Kansainvälisiä hankkeita koordinoiville tutkijoille ja korkeakoulun hallinnossa toimiville olisi hyötyä ajan tasalla olevasta selvityksestä siitä, miten eri maiden korkeakouluissa keksintöasioita käytännössä hoidetaan.

Tietolähteenä käytetty OECD:n raportti vuodelta 2003 on ansiokas, mutta osin auttamattoman vanhentunut. Esimerkiksi Islannissa on vuoden 2005 alusta ollut voimassa työsuhdekeksintölaki, joka ei tee eroa korkeakoulujen ja muiden työnantajien välillä.

Ensimmäistä kertaa IPR:n kanssa tekemisiin joutuvalle tutkijalle saattaisi olla apua eri immateriaalioikeuksien lyhyestä kuvauksesta ja niiden hyödyntämisreittien neutraalista esittämisestä. Nyt kuvaus nojautuu yllättävässä määrin yritysten käytäntöihin. Minun on vaikea nähdä, miten tärkeä tutkimustulos voitaisiin haudata liikesalaisuudeksi yliopistossa, jonka tehtävänä on saattaa tutkimustuloksensa tiedeyhteisön saataville.

Kiire lienee iskenyt
Esipuheen mukaan teos on syntynyt ”muiden kiireiden keskellä”. Tiukka aikataulu selittänee sen, että sekä sanonnan hiominen että yksityiskohtien – viitteet, oikeinkirjoitus – tarkistus näyttävät jääneen kesken.

Sananvalinta saakin paikka paikoin lukijan hieraisemaan silmiään. ”Sopimusbyrokratiasta” varoittava juristi osoittaa toki riemastuttavaa itsekritiikkiä, mutta korkeakoulujen tavallisille työntekijöille suunnatulta asiatekstiltä odottaisi neutraalia suhtautumista sopimusasioihin. Patenttivaatimukset voivat kirjoittajien mukaan olla ”kryptisiä” – mitähän he mahtaisivat sanoa hiukkasfysiikan tieteellisistä julkaisuista?

Vaikka laki koskee kaikkia korkeakouluja, ei teoksessa juuri käsitellä ammattikorkeakouluja. Henkilökuntakin tuntuu käsittävän vain tutkijat. Yliopistojen asema valtionhallinnon osina ja se tosiasia, että keksintöjä synnyttävillä tieteenaloilla tutkimusta tehdään yleensä ryhmissä, jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota, vaikka ovatkin teoksen teeman kannalta relevantteja.

Tutkimushankkeiden kanssa päivittäin työskentelevää häiritsee kirjassa se, miten itsestään selvänä keksintöä pidetään. Sitä ei ole problematisoitu suhteessa tutkimusryhmän aikaisemmin kartuttamaan tietoon, taitoon ja erityismateriaaleihin eli ns. tutkimushankkeen tausta-aineistoon. Tietokoneohjelmiin liittyvä avoin lähdekoodi mainitaan yllättävän usein, vaikka käsiteltävä laki ei liity ensi sijassa tietokoneohjelmiin. Olisin mielelläni nähnyt asiantuntijoiden selittävän, minkälaisissa tilanteissa ohjelma kuitenkin voi muodostaa patentoitavan keksinnön tai sen osan.

Toinen korkeakoulujen kannalta olennainen erityiskysymys liittyy biologisiin keksintöihin ja niihin sisältyviin materiaaleihin. Maininta lääkeaineiden uusien indikaatioiden patentoitavuudesta on haudattu alaviitteeseen, eikä materiaalien tallennusvelvoitteesta ole mainintaa. Tutkijoille nämäkin tiedot olisivat tärkeitä. Kirjoittajilla näyttäisi olevan suomalaista todellisuutta vastaamaton käsitys lääketieteellisen tutkimuksen teollisuusyhteyksistä ja patentointiaktiivisuudesta – liekö amerikkalaislähteiden vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan Bruun ja Välimäki ovat rohkeasti tarttuneet tärkeään aiheeseen. Toivottavasti näemme jatkossa täydennetyn toisen painoksen, joka voi jo nojata lain soveltamiseen korkeakouluissa, ja joka osaltaan rakentaa hyvää yhteistyötä korkeakoulujen, niiden henkilöstön ja yhteistyökumppanien välillä.

Leila Risteli
Johtaja, tutkimus- ja innovaatiopalvelut
Oulun yliopisto

Niklas Bruunin ja Mikko Välimäen teos Korkeakoulukeksinnöt (ISBN: 978-952-99864-0-8) julkaistiin IPR University Centerin kirjasarjassa huhtikuussa 2007.