Arkistoitujen ohjelmien uudelleen käyttö

(IPRinfo, teemanumero 2002)

Tekijänoikeuslakiin ehdotetuilla muutoksilla ei tosiasiallisesti muuteta nykyistä tilannetta vanhojen televisio- ja radio-ohjelmien jakelun osalta. Jakelu tietoverkoissa jää käytännössä edelleen vaikeasti toteutettavan yksilöllisen lupamenettelyn piiriin.

Tekijänoikeustoimikunta esitti mietinnössään ratkaisun arkistoitujen ohjelmien saamisesta uusien jakelukanavien käyttöön. Mietinnön 25 g §:n 2 kohdan mukaan sopimuslisenssijärjestelyin olisi ollut mahdollista välittää vanhoja ohjelmia myös muutoin kuin radiossa tai televisiossa.

Tämä olisi ollut selkeästi tietoyhteiskuntakehitystä helpottava säännös. Säännöksellä olisi mahdollistettu se, että tulevaisuudessa yleisölle voitaisiin tarjota kansallisten yleisradioyhtiöiden tuottamia ohjelmia myös uuden tekniikan avulla tietoverkoissa. Ilman sitä, että laissa tarjotaan mahdollisuus hankkia oikeudet vanhojen televisio-ohjelmien jakeluun tietoverkoissa yksinkertaistettua menettelyä noudattaen sopimuslisenssisäännöksen nojalla, vanhojen ohjelmien välittäminen yleisölle tietoverkkojen kautta ei ole mahdollista kuin harvoissa poikkeustapauksissa.

Hallituksen esityksessä (177/2002) 25 g §:ssä on ehdotettu, että lähettäjäyritys saa sopimuslisenssin nojalla lähettää uudelleen aikaisemmin lähettämänsä teoksen, mikäli se sisältyy lähettäjäyrityksen tuottamaan ja ennen 1.1.1983 lähetettyyn ohjelmaan. Sen sijaan ehdotukseen ei sisälly tekijänoikeustoimikunnan esittämää mahdollisuutta käyttää sopimuslisenssijärjestelyä myös tietoverkossa tapahtuvaan välittämiseen. Tämä on erittäin valitettavaa.

Tietoverkot uusi toimintaympäristö

Tietoverkoissa tapahtuva toiminta on selkeästi uusi toimintaympäristö, joka mahdollistaisi laajan ohjelmajakelun. Uusien tekniikoiden seurauksena syntyneistä oikeuksista ei ole useimmiten voitu sopia ohjelmia tuotettaessa. Tuotantosopimusten yli menevät oikeudet ovat luonnollisesti edelleen tekijänoikeuden haltijoilla. Oikeuksista joudutaankin sopimaan jälkikäteen.
Uusista käyttöoikeuksista sopiminen kollektiivisesti tekijöitä edustavien järjestöjen välityksellä on hidas prosessi. Sopimukset eivät mahdollista jakelua tietoverkossa elleivät kaikkia oikeudenhaltijoiden ryhmiä edustavat järjestöt sitoudu sopimukseen. Yksilöllinen sopiminen laajasti käytettynä on ylivoimaista, koska yhdessä televisio-ohjelmassa on niin suuri määrä oikeudenhaltijoita, että heidän tavoittamisensa vuosien jälkeen on käytännössä mahdotonta. Lisäksi useiden oikeudenhaltijoiden sijaan ovat tulleet heidän perillisensä, ja oikeudenhaltijoiden määrä on vuosien kuluessa vain kasvanut. Näissä olosuhteissa oikeudenhaltijoiden tavoittaminen on käytännössä niin työläs prosessi, ettei sitä ole mahdollista toteuttaa muutoin kuin aivan erityisissä poikkeustapauksissa.

Oikeudenhaltijat eivät olisi tekijänoikeustoimikunnan ehdottamaa 25 g §:n 2 kohtaa sovellettaessa olleet vaarassa menettää määräämisvaltaa teoksiinsa eivätkä myöskään oikeuttaan korvaukseen. Tekijänoikeustoimikunnan ehdotuksen mukaan oikeudenhaltijoilla olisi ollut yksilöllinen kielto-oikeus ja he olisivat myös saaneet korvauksen yhteishallintajärjestön välityksellä. Nykytilanteessa oikeudenhaltijat eivät saa lainkaan lisäkorvausta niin kauan, kun televisio-ohjelmien esittäminen tietoverkoissa estyy yllä mainittujen syiden johdosta.

Ehdotus kuollut kirjain

Hallituksen esitykseen sisältyvä 25 g § jää kuolleeksi kirjaimeksi, koska se koskee vain yleisradioyhtiön tuottamien televisio-ohjelmien lähettämistä televisiossa siinä tapauksessa, että lähettämisestä ei ole sovittu oikeudenhaltijoiden kanssa. Televisioyhtiöt ovat kuitenkin televisiotoiminnan alusta alkaen hankkineet oikeuksia juuri televisiolähetyksiä varten. Televisioesitysoikeuksista on sovittu jo vuosikymmenien ajan kollektiivisopimuksilla, jotka perustuvat siihen, että ohjelman tuottaneella yhtiöllä on oikeus lähettää ohjelma uudelleen, kunhan yritys vain maksaa ohjelman uusintaesityksestä korvauksen kollektiivisopimuksen sitä edellyttäessä. Ongelmana ovat olleet juuri uudet jakelutiet ja oikeudet, joiden olemassaoloa ei ole voitu ennakoida sovittaessa ohjelman tuotannosta oikeudenhaltijoiden kanssa. Näiden oikeuksien hankkiminen jälkikäteen on laajemmassa mittakaavassa käytännössä mahdotonta.

Käytännössä ongelmia tuottavat myös ne ohjelmat, jotka on tuotettu televisioyhtiön tilauksesta ja joiden esitysoikeudet ovat jo lakanneet olemasta voimassa, siinä tapauksessa, että tuotantoyhtiötä ei enää ole olemassa eikä myöskään esitysoikeuksia ole yhtiön toiminnan loppuessa jaettu yhtiön muun varallisuuden tapaan jollekin tietylle taholle, vaan oikeudet ovat hajaantuneet useille oikeudenhaltijoille. Hallituksen esityksessä ei myöskään tarjota ratkaisua tähän ongelmaan. Ehdotetun 25 g §:n soveltamisalan laajentaminen koskemaan sellaisia lähettäjäyrityksen tilauksesta ennen esim. 1.1.1983 lähetettyjä televisio-ohjelmia, joiden tuotantoyhtiötä ei enää ole olemassa, tekisi yksittäistapauksissa mahdolliseksi kulttuurillisesti arvokkaiden vanhojen ohjelmien esittämisen televisiossa ilman, että oikeudenhaltijoita jouduttaisiin etsimään salapoliisityönä.

Lainsäätäjän tarjoamien apuvälineiden puuttuessa suuri joukko kansakunnan yhteiseen kulttuuriperintöön kuuluvia televisio-ohjelmia jää edelleen arkistojen kätköihin pölyttymään ilman, että tietoyhteiskunnan valtaväylät olisivat käytettävissä niiden jakeluun.

Kirsi-Marja Okkonen
Lakiasiain päällikkö
Yleisradio Oy