Julkisasiamiehen ratkaisuehdotus DSM-direktiivin 17 artiklan tulkinnasta

29.7.2021

Julkisasiamies antoi 15.7.2021 ratkaisuehdotuksen asiassa C-401/19, Puolan tasavalta v. Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto. Asia koski tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla ja direktiivien 96/9/EY ja 2001/29/EY muuttamisesta 17.4.2019 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/790 (”DSM-direktiivi”) tulkintaa.

Puolan tasavalta oli vaatinut ensisijaisesti, että EUT kumoaa DSM-direktiivin 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan ja c alakohdan viimeisen lauseen eli tekstin ”toteuttaneet parhaansa mukaan b alakohdan mukaisesti toimia estääkseen niiden tulevat lataukset palveluun”, ja toissijaisesti, että EUT kumoaa siinä tapauksessa, että se katsoisi, ettei riitautettuja säännöksiä voida erottaa asianomaisen direktiivin 17 artiklan muista osista muuttamatta tämän artiklan pääsisältöä, asianomaisen artiklan kokonaisuudessaan.

EUT:ta oli pyydetty kanteessa tarkastelemaan kysymystä vastuusta, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajilla on silloin, kun niiden palvelujen käyttäjät lataavat palveluihin tekijänoikeudella tai lähioikeuksilla suojattua sisältöä. Julkiasiamies huomautti problematiikan tulleen EUT:n tietoon jo yhdistetyissä asioissa C-682/18, YouTube, ja C-683/18, Cyando, joissa sitä oli tarkasteltu sähköisestä kaupankäynnistä annetun direktiivin 2000/31/EY ja tietoyhteiskuntadirektiivin 2001/29/EY muodostaman kehyksen näkökulmasta.

Tarkastelussa oli tällä kertaa kuitenkin DSM-direktiivin 17 artikla, jossa säädetään uudesta verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajiin sovellettavasta vastuujärjestelmästä. Säännöksessä asetetaan palvelujentarjoajille velvoitteita valvoa sisältöjä, joita niiden tarjoamien palvelujen käyttäjät asettavat verkkoon, sellaisten teosten ja muiden suojattujen aineistojen verkkoon lataamisen estämiseksi, joita oikeudenhaltijat eivät halua asettaa saataville näihin palveluihin. Tämä ennalta ehkäisevä valvonta toteutetaan yleensä suodattamalla nämä sisällöt tietoteknisillä välineillä.

Julkiasiamies totesi suodatuksen synnyttävän monimutkaisia kysymyksiä sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapaudesta ja tiedonvälityksen vapaudesta, jotka taataan Euroopan unionin perusoikeuskirjan (”perusoikeuskirja”) 11 artiklassa. EUT:n oli täten jatkona tuomioilleen Scarlet Extended, SABAM ja Glawischnig-Piesczek määritettävä, soveltuuko tällainen suodatus yhteen näiden vapauksien kanssa ja jos, niin millä edellytyksillä. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon hyödyt mutta myös riskit, joita suodattamiseen liittyy, ja varmistettava tässä yhteydessä, että säilytetään ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä sen oikeudenhaltijoiden edun, joka koskee niiden teollis- ja tekijänoikeuksien tehokasta suojaa, ja toisaalta sen asianomaisten käyttäjien ja suuren yleisön edun välillä, joka koskee tietojen vapaata liikkuvuutta verkossa.

Puolan tasavalta oli kanteensa tueksi vedonnut yhteen ainoaan kanneperusteeseen, jonka mukaan perusoikeuskirjan 11 artiklan 1 kohdassa taattua oikeutta sananvapauteen ja tiedonvälitykseen oli loukattu. Puola oli väittänyt, että DSM-direktiivin 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan ja c alakohdan viimeisen lauseen mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitäisi valvoa ennalta ehkäisevästi sisältöjä, joita käyttäjät haluavat asettaa verkkoon, jotta ne voisivat vapautua kaikesta vastuusta silloin, kun teoksia tai muuta suojattua sisältöä ”välitetään yleisölle” laittomasti niiden palveluissa. Tätä varten niiden pitää käyttää tietoteknisiä välineitä, jotka mahdollistavat kyseisten sisältöjen automaattisen suodatuksen. Tämä ennalta ehkäisevä valvonta merkitsisi perusoikeuskirjan 11 artiklassa taatun sananvapausoikeuden käytön rajoittamista. Tällainen rajoittaminen ei olisi perusoikeuskirjan mukaista, koska sillä loukataan asianomaisen perusoikeuden ”keskeistä sisältöä”, tai vähintäänkin siksi, että se ei ole suhteellisuusperiaatteen mukainen.

Julkisasiamies katsoi Puolan tasavallan tavoin, että riitautetuilla säännöksillä todella ”puututaan” sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapauteen, ja että niillä rajoitetaan sananvapautta koskevan oikeuden käyttöä. Hän huomautti kuitenkin, ettei sananvapaus ole ehdoton oikeus. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan sananvapauden käytön rajoitukset voidaan hyväksyä, mikäli 1) niistä on säädetty ”lailla”, 2) niissä kunnioitetaan tämän vapauden ”olennaista sisältöä” ja 3) ne noudattavat suhteellisuusperiaatetta.

Vastaavalla tavalla Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdan ja siihen liittyvän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (”EIT”) oikeuskäytännön mukaan sananvapauteen puuttuminen voidaan hyväksyä sillä edellytyksellä, että 1) ”laki sen sallii”, 2) sillä pyritään yhteen tai useaan 2 kohdassa määriteltyyn lainmukaiseen tavoitteeseen ja 3) se on ”välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa”. Vaikka nämä edellytykset osin eroavatkin sanamuodoiltaan perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa säädetyistä edellytyksistä, katsoi julkisasiamies niillä olevan sama merkitys tai ainakin sama ulottuvuus.

Julkiasiamies tarkasteli ratkaisuehdotuksessaan perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa asetettujen kolmen edellytyksen täyttymistä ja tulkitsi niitä EIT:n asiaa koskevan oikeuskäytännön valossa. Ratkaisuehdotuksessa esitetään tältä osin monipuoliset perustelut sille, että kyseisestä rajoituksesta säädetään ”lailla”, sille, miksi rajoituksessa kunnioitetaan sananvapautta koskevan oikeuden ”olennaista sisältöä”, ja sille, miksi rajoitus on, mikäli DSM-direktiivin 17 artiklaa tulkitaan asianmukaisesti, suhteellisuusperiaatteen mukainen.

Julkisasiamies katsoi, että unionin lainsäätäjä voi samalla kunnioittaa sananvapautta ja asettaa tietyille verkossa välittäjinä toimiville palveluntarjoajille tiettyjä valvonta- ja suodatusvelvoitteita edellyttäen kuitenkin, että asianomaisiin velvoitteisiin sovelletaan riittäviä suojakeinoja, joilla minimoimaan tällaisen suodatuksen vaikutus kyseiseen vapauteen. Julkisasiamiehen mukaan DSM-direktiivin 17 artikla sisältää riittäviä suojakeinoja, joilla voidaan rajata riitautetuista säännöksistä aiheutuvan sananvapautta koskevan oikeuden rajoituksen laajuutta. Riitautetuista säännöksistä johtuva sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan oikeuden käytön rajoittaminen täytti täten julkisasiamiehen mukaan kaikki perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset, minkä johdosta asianomainen rajoitus oli julkisasiamiehen mielestä perusoikeuskirjan mukainen. Julkisasiamies päätyi ehdottamaan, että EUT hylkää Puolan tasavallan kanteen.

Koko ratkaisuehdotus on luettavissa täältä.

(JT)