EUT:n ratkaisu tavaramerkin tosiasiallista käyttöä koskeva todistustaakkaa ja siihen liittyvää kansallista menettelysääntöä koskevassa asiassa

Euroopan unionin tuomioistuimelta (EUT) antoi tuomion asiassa C-183/21, jossa vastakkain olivat Maxxus Group GmbH & Co. KG ja Globus Holding GmbH & Co. KG. EUT totesi tapauksessa, että direktiivin 2015/2436 19 artiklaa oli tapauksessa tulkittava olevan esteenä jäsenvaltion menettelysäännölle. Menettely jonka mukaan kantajan olisi tehtävä markkinatutkimus kyseisen tavaramerkin mahdollisesta käytöstä sekä esitettävä mahdollisuuksien mukaan kannetta tukevat perustellut huomautukset tavaramerkin käyttämättä jättämässä perustuvassa menettämismenettelyssä, on näin ollen artiklan vastainen.

Tapauksessa Saksan Saarbrückenin alueellinen alioikeus oli pyytänyt SEUT 267 artiklaan perustuvaa ennakkoratkaisua EUT:lta. Pyyntö koski Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2008/95/EY jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämistä (jäljempänä direktiivi 2008/95) 12 artiklan sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2015/2436  jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä (jäljempänä direktiivi 2015/2463) 16,17 ja 19 artiklan tulkintaa. Asiassa oli kyse kahdesta Saksassa rekisteröidystä tavaramerkkistä ja niitä koskevien oikeuksien menettämistä.

Kysymys oli estääkö yllämainittujen direktiivien artikloja tulkinta kansallisen prosessioikeudellisen tulkinnan, jonka mukaan siviiliprosessissa kantajalla on todistustaakasta erillinen selvitysvastuu asiassa, jossa vaaditaan rekisteröidyn tavaramerkin menettämistä käyttämättä jättämisen perusteella. Tämän lisäksi kysymys oli onko kantajan selvitysvastuunsa puitteissa esitettävä yksityiskohtaisesti, että vastaaja ei käytä tavaramerkkiä kun hänen on mahdollista se tehdä sekä onko kantajan suoritettava markkinatutkimus asianmukaisen mitättömyysvaatimuksen ja kyseessä olevan tavaramerkin yksilöllisen luonteen kannalta.

EUT otti pyynnön tulittavakseen ja näki, että esitettyä kysymystä tullee tarkastella direktiivin 2015/243 19 artiklan kannalta. Näin ollen tuomioistuin katsoi, että kysymykseksi jää onko kyseisen artiklaa tulkittava olevan este jäsenvaltion menettelysäännölle.

19 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu todistustaakka ei ole kyseisessä menettämismenettelyssä jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluva menettelysäännös. Jos tämä kuuluisi jäsenvaltioiden kansallisen oikeuden piiriin, tavaramerkkien haltijoille annettava suoja saattaisi vaihdella jäsenvaltioiden lain mukaan. Tämä sen sijaan olisi direktiivin 2015/2436 tavoitteiden vastaista. Tämän lisäksi EUT huomioi arvioinnissaan periaatteen jonka mukaan tavaramerkin haltijan, jolla parempi mahdollisuus esittää todisteita, olisi toimitettava näyttöä tosiasiallisesta käytöstä tehokkuuden perusvaatimus edellyttää.

Tämän perusteella on katsottava, että 19 artiklaa on tulkittava siten, että todistustaakka siitä, että tavaramerkkiä on käytetty direktiivissä tarkoitetulla tavalla tosiasiallisesti, on tavaramerkin haltijalla. Kantajan poissuljettu todistustaakka tietyissä menettelyissä, ei välttämättä vapauta velvollisuudesta esittää kannekirjelmässään yhteenvetoa tosiseikoista, joihin perustaa väitteensä.

EUT on päätöksessään myös todennut, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä väite menettämisvaatimusten lisääntymisestä, ei voida nähdä johtavan toiseen tulkintaan. Tuomioistuin toteaa, että käytössä on erilaisia menettelyllisiä keinoja, joilla menettelyn väärinkäyttö voidaan ehkäistä. Tämän lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on myös maininnut, että kyseinen menettely otettaisiin käyttöön vain mainittujen tavaramerkkihaltijoiden liikesalaisuuksien ilmaisemiseksi. Tuomioistuin kuitenkin toteaa, että tavaramerkin tosiasiallista käyttöä koskevat todisteet koskettavat tavaramerkin käyttöä markkinoilla ja ei sellaisenaan kuulu liikesalaisuuden piiriin.

Ratkaisu on luettavissa täällä.

Kuva: Tingey Injury Law Firm sivustolta Unsplash.