EUT:n ratkaisu kolmansien valtioiden kansalaisten oikeudesta äänitteiden tuottajien kanssa jaettavaan kohtuulliseen korvaukseen

9.9.2020

Euroopan unionin tuomioistuin antoi 8.9.2020 ratkaisun asiassa C-265/19, jossa kantajana oli Recorded Artists Actors Performers Ltd (Irlannin oikeuden mukaan perustettu esittäjien oikeuksien yhteisvalvontajärjestö, ”RAAP”) ja ensimmäisenä vastaajana Phonographic Performance (Ireland) Ltd (Irlannin oikeuden mukaan perustettu äänitteiden tuottajien oikeuksien yhteisvalvontajärjestö, ”PPI”). Asiassa oli kyse kolmansien valtioiden kansalaisten oikeudesta saada kohtuullinen kertakorvaus, kun he ovat myötävaikuttaneet Irlannissa käytettyyn äänitteeseen.

Ennakkoratkaisupyyntö koski vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/115/EY (”vuokraus- ja lainausdirektiivi”) 8 artiklan tulkintaa, luettuna yhdessä erityisesti Maailman henkisen omaisuuden järjestön (WIPO) vuoden 1996 esitys- ja äänitesopimuksen (WPPT) valossa. Vuokraus- ja lainausdirektiivin 8 artiklan 2 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot säätävät äänitteen tai sen kopion käyttäjän maksamasta kohtuullisesta kertakorvauksesta, joka jaetaan asianomaisten esittäjien ja äänitteen tuottajien kesken.

RAAP ja PPI olivat tehneet sopimuksen, jonka mukaan maksut, jotka Irlannissa voidaan kantaa äänitetyn musiikin levittämisestä yleisölle avoimissa paikoissa tai yleisradioimisesta, on PPI:lle suorittamisen jälkeen jaettava esittäjien kesken ja tässä tarkoituksessa siirrettävä esittäjien osalta PPI:n toimesta RAAP:lle. Osapuolet olivat asiassa eri mieltä sopimuksen ulottuvuudesta PPI:lle suoritettujen maksujen osalta niissä tapauksissa, joissa levitettyä musiikkia on esittänyt henkilö, joka ei ole ETA:n jäsenvaltion kansalainen ja joka ei asu ETA:n jäsenvaltiossa. RAAP katsoi, että PPI:n sille maksamat summat olivat riittämättömiä ja nosti tätä vastaan kanteen High Courtissa (ylempi piirituomioistuin, Irlanti), joka pyysi asiassa ennakkoratkaisua EUT:lta.

High Court tiedusteli ensimmäisellä ja toisella ennakkoratkaisukysymyksellään, tuleeko vuokraus- ja lainausdirektiivin 8 artiklan 2 kohtaa tulkita Rooman yleissopimuksen ja/tai WPPT:n valossa siten, että se on esteenä sille, että kun jäsenvaltio saattaa osaksi lainsäädäntöään kyseiseen säännökseen sisältyvän ilmaisun ”asianomaiset esittäjät”, jolla tarkoitetaan esittäjiä, joilla on oikeus osaan samassa säännöksessä mainitusta kohtuullisesta kertakorvauksesta, jäsenvaltio sulkee pois esittäjät, jotka ovat ETA:n ulkopuolisten valtioiden kansalaisia, lukuun ottamatta ainoastaan esittäjiä, joiden koti- tai asuinpaikka on ETA:ssa, ja esittäjiä, jotka ovat myötävaikuttaneet äänitteeseen ETA:ssa.

EUT katsoi muun muassa, että unionin oikeuden sellaisen säännöksen sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen säännöksen sisällön ja ulottuvuuden määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ja että tässä tulkinnassa on otettava huomioon kyseisen säännöksen sanamuoto, asiayhteys ja päämäärä. EUT katsoi lisäksi, että direktiivissä olevia käsitteitä on tulkittava asiassa merkityksellisiin kansainvälisiin yleissopimuksiin sisältyvien vastaavien käsitteiden mukaisesti. EUT vastasi kahteen ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen siten, että vuokraus- ja lainausdirektiivin 8 artiklan 2 kohdan on WPPT:n valossa tulkittava olevan este kysymyksissä esitetyn mukaiselle jäsenvaltion toiminnalle.

Kolmas ennakkoratkaisukysymys koski sen arviointia, onko WPPT:n 15 artiklan 3 kappaletta ja vuokraus- ja lainausdirektiivin 8 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kolmansien valtioiden kyseisen 15 artiklan 3 kappaleen nojalla ilmoittamat varaumat, joilla rajoitetaan niiden alueilla WPPT:n 15 artiklan 1 kappaleessa määrättyä oikeutta kohtuulliseen kertakorvaukseen, johtavat unionissa kyseisessä 8 artiklan 2 kohdassa säädetyn oikeuden rajoituksiin, joita kukin jäsenvaltio voi vahvistaa näiden kolmansien valtioiden kansalaisiin nähden.

EUT katsoi muun muassa, että kansainvälisen oikeuden merkityksellisten sääntöjen nojalla unionin ja sen jäsenvaltioiden ei tarvitse myöntää rajoituksetta WPPT:n 15 artiklan 1 kappaleessa määrättyä oikeutta kohtuulliseen kertakorvaukseen sellaisen kolmannen valtion kansalaisille, joka WPPT:n 15 artiklan 3 kappaleen mukaisella varaumalla sulkee pois tällaisen oikeuden myöntämisen alueellaan tai rajoittaa sitä. EUT huomautti kuitenkin, että oikeus kohtuulliseen kertakorvaukseen on unionissa tekijänoikeuden lähioikeus, jollaisen käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla. Oikeusperustassa, joka mahdollistaa puuttumisen mainittuun oikeuteen, on itsessään määriteltävä selkeästi ja täsmällisesti oikeuden käyttämiselle asetettavien rajoitusten laajuus. Pelkästään se, että on olemassa asianmukaisesti WPPT:n 15 artiklan 3 kappaleen mukainen varauma, ei täytä tätä vaatimusta.

EUT päätyi katsomaan kolmannen kysymyksen osalta, että WPPT:n ja vuokraus- ja lainausdirektiivin kyseessä olevia artikloita on unionin oikeuden nykytilassa tulkittava siten, että kolmansien valtioiden kyseisen 15 artiklan 3 kappaleen nojalla ilmoittamat varaumat, joilla rajoitetaan niiden alueilla WPPT:n 15 artiklan 1 kappaleessa määrättyä oikeutta kohtuulliseen kertakorvaukseen, eivät johda unionissa kyseisessä 8 artiklan 2 kohdassa säädetyn oikeuden rajoituksiin näiden kolmansien maiden kansalaisiin nähden. Unionin lainsäätäjä voi kuitenkin ottaa käyttöön tällaisia rajoituksia, kunhan ne täyttävät perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan vaatimukset perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien rajoittamisesta. Mainittu 8 artiklan 2 kohta on siis esteenä sille, että jäsenvaltio rajoittaa oikeutta kohtuulliseen kertakorvaukseen sellaisiin esittäjiin ja äänitteiden tuottajiin nähden, jotka ovat mainittujen kolmansien maiden kansalaisia.

Neljännellä ennakkoratkaisukysymyksellä tiedusteltiin, onko vuokraus- ja lainausdirektiivin 8 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että siinä säädettyä oikeutta kohtuulliseen kertakorvaukseen rajoitetaan siten, että pelkästään äänitteen tuottaja saa korvauksen eikä korvausta jaeta äänitteeseen myötävaikuttaneen esittäjän kanssa.

EUT:n mukaan sekä esittäjillä että äänitteiden tuottajilla on oikeus kohtuulliseen kertakorvaukseen, ja että sillä, ettei tietyille esittäjäryhmille makseta minkäänlaista korvausta sellaisten äänitteiden tai niiden kopioiden käytöstä, joihin kyseiset esittäjät ovat myötävaikuttaneet, haitataan väistämättä kyseisen oikeuden noudattamista. EUT katsoi neljännen kysymyksen osalta, että vuokraus- ja lainausdirektiivin 8 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että siinä säädettyä oikeutta kohtuulliseen kertakorvaukseen rajoitetaan siten, että pelkästään asianomainen äänitteen tuottaja saa korvauksen eikä korvausta jaeta kyseiseen äänitteeseen myötävaikuttaneen esittäjän kanssa.

Ratkaisu on luettavissa täältä.

(JT)