EUT: Tavaramerkin haltija ei voinut estää tavaramerkillä varustettujen tuotteiden tuontia, kun se oli edistänyt yhden ainoan maailmanlaajuisen tavaramerkin imagoa

20.1.2018
EUT:n 20.12.2017 antama ennakkoratkaisu C-291/16 koski riita-asiaa, jossa asianosaisina olivat Schweppes SA ja Red Paralela. Riita-asiassa oli kyse siitä, että Red Paralela toi Espanjaan Yhdistyneestä kuningaskunnasta peräisin olevia Schweppes-merkillä varustettuja tonic-vesipulloja. Ennakkoratkaisukysymys koski tavaramerkkidirektiivin (2008/95/EY) 7 artiklan 1 kohdan tulkintaa tavaramerkkiin kuuluvien oikeuksien sammumisesta.

Tavaramerkki Schweppes on rekisteröity kussakin EU- ja ETA-jäsenvaltiossa kansalliseksi sana- tai kuviomerkiksi. Alun perin Cadbury Schweppes oli kaikkien ETA:ssa rekisteröityjen Schweppes-tavaramerkkien haltija, mutta se luovutti Coca-Cola/Atlantic Industries ‑yhtiölle (Coca-Cola) osan merkeistä. Useiden kauppojen jälkeen jäljelle jääneet rinnakkaiset tavaramerkit kuuluvat nykyään Schweppes International Ltd –yhtiölle.

Schweppes nosti Red Paralelaa vastaan espanjalaisia rinnakkaisia tavaramerkkejä koskevan loukkauskanteen Barcelonan kauppatuomioistuimessa sillä perusteella, että Red Paralela oli tuonut Espanjaan ja pitänyt siellä kaupan Yhdistyneestä kuningaskunnasta peräisin olevia tonic-vesipulloja, jotka oli varustettu tavaramerkillä Schweppes. Schweppes katsoi, että myyminen Espanjassa oli luvatonta, koska se ei ollut valmistanut kyseisiä tonic-vesipulloja eikä saattanut niitä markkinoille itse, eikä niitä ollut valmistettu tai saatettu markkinoille sen suostumuksella, vaan tämän oli tehnyt Coca-Cola. Se väitti, että kuluttaja ei kykene erottamaan näiden pullojen kaupallista alkuperää.

Puolustuksessaan Red Paralela vetosi tavaramerkkioikeuden sammumiseen, joka johtui EU:n jäsenvaltioista peräisin olevien tavaramerkillä Schweppes varustettujen tuotteiden osalta hiljaisesta hyväksymisestä. Red Paralela katsoi lisäksi, että Coca-Colan ja Schweppes Internationalin välillä oli oikeudellisia ja taloudellisia sidoksia.

Tavaramerkkidirektiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan tavaramerkin haltija ei saa kieltää tavaramerkin käyttämistä niissä tavaroissa, jotka haltija tai hänen suostumuksellaan joku muu on saattanut markkinoille yhteisössä tätä tavaramerkkiä käyttäen. SEUT 36 artiklaan perustuvassa unionin oikeuskäytännössä toistetaan tämä sama periaate. Ennakkoratkaisukysymys koski sitä, oliko 7 artiklan 1 kohtaa, luettuna SEUT 36 artiklan valossa, tulkittava siten, että se on esteenä tuotteiden tuonnin vastustamiselle yllä esitetyn kaltaisissa tilanteissa.

EUT:n mukaan tavaramerkin keskeinen tehtävä eli tavaramerkin haltijan tuotteiden alkuperän erottaminen muiden vastaavista tuotteista vaarantuisi, jos haltija, joka ei ole millään tavalla antanut suostumustaan, ei voisi vastustaa sellaisen samankaltaisen tuotteen tuontia, joka on varustettu samalla tavaramerkillä ja jonka on toisessa jäsenvaltiossa valmistanut ja liikkeeseen laskenut kolmas osapuoli, jolla ei ole mitään taloudellista sidosta tähän haltijaan. Tästä ei kuitenkaan EUT:n mukaan ollut kyse käsillä olevassa asiassa, sillä sen jälkeen, kun osa rinnakkaisista kansallisista tavaramerkeistä oli luovutettu kolmannelle osapuolelle, haltija oli edelleen edistänyt yhden ainoan maailmanlaajuisen tavaramerkin ulkoasua tai imagoa vahvistaen täten kohderyhmässä sekaannusta tällä tavaramerkillä varustettujen tuotteiden kaupallisesta alkuperästä. EUT:n mukaan haltija oli itse vaarantanut tavaramerkin keskeisen tehtävän, jonka vuoksi se ei voinut vedota tarpeeseen taata tämä tehtävä vastustaakseen samalla sellaisten tuotteiden tuontia, jotka olivat peräisin toisesta jäsenvaltiosta, jossa tämä tavaramerkki on nyttemmin kolmannen osapuolen hallussa. EUT:n mukaan kansallisten tuomioistuinten asiana on arvioida, onko näin ollut.

EUT totesi, että siltä varalta, että kansalliset tuomioistuimet arvioivat toisin, on huomioitava, että tuonnin vapaus ei millään tavoin vaaranna tavaramerkin keskeistä tehtävää silloin, kun tavaramerkin haltija tuontivaltiossa ja tavaramerkin haltija vientivaltiossa ovat samat tai ne ovat taloudellisesti sidoksissa toisiinsa. Kyseisessä tilanteessa haltijalla on mahdollisuus valvoa tavaramerkillä varustettujen tuotteiden laatua. EUT totesi, että olosuhteissa, joissa haltijoiden välillä oli taloudellinen sidos ja jotka sovittivat yhteen kaupallisen politiikkansa tai tekivät sopimuksen tarkoituksenaan valvoa yhdessä tavaramerkkien käyttöä, oli katsottava, että tuote on saatettu markkinoille vientijäsenvaltiossa tuontijäsenvaltiossa suojatun tavaramerkkioikeuden haltijan tarkoitetulla suostumuksella. Kansallisten tuomioistuinten asiana on arvioida tällaisten taloudellisten sidosten olemassaoloa.

EUT:n mukaan 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallisen tavaramerkin haltija vastustaa sellaisten samanlaisten tuotteiden tuontia, jotka on varustettu samalla tavaramerkillä ja jotka ovat peräisin toisesta jäsenvaltiosta, jossa tämä tavaramerkki, joka kuului alun perin samalle haltijalle, nyttemmin on sellaisen kolmannen osapuolen hallussa, joka on hankkinut oikeudet siihen luovutuksen perusteella, kun tämän luovutuksen jälkeen

  • haltija yksin tai sovittamalla yhteen tavaramerkkistrategiansa tämän kolmannen kanssa on edelleen edistänyt yhden ainoan maailmanlaajuisen tavaramerkin ulkoasua tai imagoa aiheuttaen kohderyhmässä sekaannusta tuotteiden kaupallisesta alkuperästä, tai
  • haltijan ja kyseisen kolmannen osapuolen välillä on taloudellisia sidoksia siten, että ne sovittavat yhteen kaupalliset politiikkansa tai niillä on mahdollisuus määrittää suoraan tai välillisesti kyseisellä tavaramerkillä varustettavat tuotteet sopimuksin ja valvoa niiden laatua.

Uninonin tuomioistuimen tuomio C-291/16 luettavissa täältä.

(AH)