Elokuvateoksen hyödyntämisoikeudet alkuperäisesti pääohjaajalla – EU-tuomioistuimen ratkaisu 9.2.2012
Asia C-277/10
Pääasian osapuolet: Martin Luksan ja Petrus van der Let
Direktiivit 92/100/ETY (2006/115/EY), 93/83/ETY, 93/98 ETY, 2001/29 ETY
Asiassa C-277/10 oli kyse dokumenttielokuvan pääohjaajan (Luksan) ja elokuvan tuottajan (van der Let) välisestä erimielisyydestä, joka koski teoksen tekijänoikeuksien ja tiettyjen hyödyntämisoikeuksien luovutusta. Tuottaja väitti pääohjaajan luovuttaneen hänelle sopimuksella kaikki elokuvaa koskevat tekijänoikeudet ja lähioikeudet. Sopimuksessa ohjaajalle oli pidätetty teoksen hyödyntämismuotona oikeus elokuvan saattamiseen julkisesti saataville digitaaliverkossa, sekä oikeus televisiolähetykseen nk. ”closed-circuit TV:tä” ja ”pay TV:tä” käyttäen. Tuottaja oli myöhemmin edelleenluovuttanut sopimuksen ulkopuolelle jätetyt hyödyntämisoikeudet, jonka vuoksi Luksan katsoi tuottajan rikkoneen osapuolten välistä sopimusta ja Luksanille teoksen ohjaajana kuuluvia tekijänoikeuksia.
Itävallan tekijänoikeuslain mukaan hyödyntämisoikeudet kuuluvan puoliksi tuottajalle ja puoliksi tekijälle, sikäli kun ne eivät ole luovuttamattomia, eikä tuottaja ole sopinut toisin tekijän kanssa (UrhG 38 §:n 1 momentti). Itävallan oikeuskäytännössä oli katsottu, että UrhG 38 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään hyödyntämisoikeuksien alkuperäisestä ja suorasta antamisesta yksinomaan elokuvan tuottajalle. Hyödyntämisoikeuksien alkuperäistä ja suoraa antamista koskevan periaatteen kanssa ristiriitaisia sopimuksia oli pidetty tehottomina. Kansallinen tuomioistuin piti tätä tulkintaa mahdollisesti unionin oikeuden vastaisena.
Kansallisen tuomioistuimen unionin tuomioistuimelle (EUT) esittämä ennakkokysymys koski siis unionin tekijänoikeuksia ja lähioikeuksia koskevien säännösten tulkintaa. Oliko säännöksiä tulkittava siten, että hyödyntämisoikeuksien katsottiin suoraan lain nojalla (alkuperäisesti) kuuluvan elokuvateoksen pääohjaajalle, ja että ne eivät kuuluneet suoraan ja yksinomaan elokuvan tuottajalle. Kysymys koski myös sitä, oliko jäsenvaltion lainsäädäntö unionin oikeuden vastainen, mikäli hyödyntämisoikeudet annettiin lain nojalla suoraan ja yksinomaan elokuvan tuottajalle.
EUT katsoi, että direktiivin 93/83 1 ja 2 artiklaa ja direktiivin 2001/29 2 ja 3 artiklaa yhdessä direktiivin 2006/115 2 ja 3 artiklan, sekä direktiivin 2006/116 2 artiklan kanssa on tulkittava siten, että kyseisessä tapauksessa olevien hyödyntämisoikeuksien kaltaiset oikeudet kuuluvat pääasiassa suoraan lain nojalla ja alkuperäisesti pääohjaajalle. Säännöksiä on myös tulkittava niin, että ne muodostavat esteen sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jolla hyödyntämisoikeudet annetaan suoraan lain nojalla ja yksinomaan teoksen tuottajalle. Muunlainen tulkinta loukkaisi unionin toimivaltaa kyseisellä alalla, olisi ristiriidassa direktiivin 2001/29 tavoitteiden kanssa, eikä täyttäisi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdan mukaisia vaatimuksia, joilla taataan immateriaalioikeuksien suoja.
Kansallinen tuomioistuin tiedusteli myös, voitiinko unionin oikeuden mukaan jäsenvaltiossa säätää kansalliseen lakiin perustuvasta olettamasta, joka koskee korvausoikeuksien luovuttamista elokuvan tuottajalle. Onko jäsenvaltion lainsäädäntö sopusoinnussa unionin oikeuden kanssa, mikäli sen perusteella annetaan teoksen ohjaajalle oikeus puoleen korvauksesta, mutta tästä oikeudesta voidaan poiketa, ja se ei siten ole luovuttamaton.
EUT katsoi että unionin oikeutta voitiin tulkita siten, että jäsenvaltioilla on mahdollisuus säätää kyseessä olevien hyödyntämisoikeuksien kaltaisten oikeuksien luovuttamisesta elokuvan tuottajalle sillä edellytyksellä, ettei olettama ole kumoamaton. Olettamalla ei voida sulkea pois teoksen pääohjaajan mahdollisuutta sopia asiasta toisin. (HKM)