Teoskynnyksen ylittyminen vai teoksena pitäminen?

Viime aikoina suomalaisessa tekijänoikeuskeskustelussa on tuotu esiin termien “teoskynnys” ja “teostaso” käyttämisen hyväksyttävyys. Viittaan etenkin Heidi Härkösen kirjoitukseen “Onko teoskynnyksellä tulevaisuutta” (IPRinfo 2/2024) ja tekijänoikeusneuvoston lausuntojen 2024:3 ja 2024:4 eriäviin mielipiteisiin (Samuli Melart, Asko Metsola ja Maria Rehbinder). Tiivistetysti näissä kriittisissä kannanotoissa on esitetty, että termi “teoskynnys” ei ole täysin linjassa EU-oikeuden vaatimusten kanssa, ja sen käytöstä tulisi luopua niin kirjallisuudessa kuin lainkäytössäkin. Vaikka näkemys on tavoitteiltaan täysin kannatettava – johdonmukaisuus EUT:n tuomioiden kanssa – tuon tässä kuitenkin esiin myös vasta-argumentteja, joilla voitaisiin puoltaa termien käyttöä jatkossakin.

”Teoskynnyksellä” ja sen synonyymillä ”teostasolla” tarkoitetaan sitä teoksen määräävien ominaisuuksien vähimmäisvaatimusta, jonka saavuttamisen jälkeen tuotosta voidaan pitää tekijänoikeudella suojattuna teoksena. Koska teoskynnys tai teostaso eivät ole laintasoisia määreitä tai käsitteitä, ovat ne muovautuneet ja täsmentyneet oikeuskirjallisuudessa ja käytännön oikeuselämässä. Puheena oleva sanapari on siis tekijänoikeussuojan konkreettisen saavuttamisen yksittäistapauksellisen arvioinnin apukonstruktio, jota on mahdollista tarkastella ainakin kahdessa mielessä: sanamuodon mukaisella, eli kielellis-kirjaimellisella tasolla, mutta myös käsitteellisellä oikeustieteellisellä tasolla. Puhun siis “teostasosta” ja “Teostasosta”, eli yleisnimenomaisesta ja vakiintuneesta, erisnimenomaisesta käytöstä.

Tekijänoikeus on hyvin laajalti EU:ssa harmonisoitu sääntelykohde. Harmonisoinnissa on ollut valtaisa merkitys Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuilla C-5/08 Infopaq -tapauksesta alkaneessa sarjassa, jossa sekä “teoksen” että “omaperäisyyden” käsitteet ovat saaneet sisältönsä. “Teos” on autonominen EU-oikeudellinen käsite ja sen ainoana kriteerinä on identifioitavasti ilmaistu omaperäisyys, jonka on tulkittu tarkoittavan tekijänsä henkistä luomistyötä, jonka puitteissa tekijä on vapailla luovilla valinnoilla lyönyt teokseen persoonallisen leimansa (C-145/10, Painer). Kansallisille tekijänoikeuden saavuttamisen osalta käytössä olleille lisävaatimuksille tai vaihtoehdoille – esimeriksi esteettinen tai taiteellinen lisäarvo (C-683/17 Cofemel), tai valmistamisen edellyttämä merkittävä työ ja taito (C-604/10 Football Dataco) – ei ole jätetty tilaa.

Suomessa käytössä olevat termit “teoskynnys” ja “teostaso” ovat saaneet harmonisointia edeltäneenä aikana puolestaan täsmenteet “itsenäinen ja omaperäinen”, jossa itsenäisyydellä on tarkoitettu tiettyä riippumattomuutta muista teoksista ja tekijöistä, eli että teos ei ole kopio (niin sanottu objektiivinen omaperäisyys), kun taas omaperäisyydellä on tarkoitettu tekijän persoonallisuudesta kumpuavaa omalaatuisuutta ja yksilöllisyyttä (subjektiivinen omaperäisyys).[i] Edelleen täsmentäen, omaperäisyyden arviointiin on tarjottu (ja käytetty) maksiimia, jonka mukaan teos on omaperäinen, jos kukaan muu ei olisi samaan työhön ryhtyessään päätynyt samaan lopputulokseen. Rinnakkain vertaillen huomataan, että suomalaisen Teostason toinen puoli, eli itsenäisyys, ei – ainakaan täysin eksplisiittisesti – löydä vastaavuuttaan EU-tekijänoikeuden kriteeristöstä, jossa siis puhutaan vain omaperäisyydestä (originality), eikä toisaalta ajatus tietystä (tilastollisesta) ainutkertaisuudestakaan (“kukaan muu kuin” -konstruktio).

Ensimmäinen argumentti: kielenkäytölliset syyt

Teostason ja teoskynnyksen käyttöä puoltaessa voidaan lähteä liikkeelle pragmaattisesta kielenkäytöllisestä kannanotosta. Sanoilla “teostaso” ja ”teoskynnys” on yksiselitteinen ja kirjaimellinen arkikielinen viittaus siihen tapauskohtaiseen tasoon, jonka saavuttamisen jälkeen voidaan tuotoksen katsoa saavan tekijänoikeussuojaa. Arviointia voidaan (EUT:n käytäntöä myötäillenkin) luonnehtia harkinnaksi, jossa tarkastellaan sitä, saavuttaako jokin ilmaisu tekijänsä persoonallisen leiman (tai yksilöllisyyden) vapaiden luovien valintojen kautta.[ii] Kun tekijänoikeudella suojattua tuotosta kutsutaan teokseksi, ja kun arvioinnissa voidaan katsoa olevan kyse jonkin tason paikantamisesta tai kynnyksen ylittämisestä, on käsittääkseni täysin kohtuullista sallia tuon yhdyssanan – teostaso tai teoskynnys – käyttö tässä kirjaimellisessa yleiskielisessä merkityksessä.

Se, että iso-t “Teostaso” on ajan kuluessa kerryttänyt tiettyä käsitteellistä kuormaa, ei pitäisi automaattisesti poissulkea pieni-t teostason käyttömahdollisuutta silloin kuin se on luonnollisen kielenkäytön valossa osuva ja käytännöllinen sana, eikä etenkään silloin, kun kyse ei ole laissa annetusta formaalista määritelmästä. Asian on ilmaissut ytimekkäämmin Haarmann jo vuonna 2014: “[…]termiä teoskynnys tai teostasovaatimus voidaan edelleen käyttää tekijänoikeussuojan edellytysten kokoavana nimikkeenä – mitä nämä edellytykset nykyään Euroopan unionin tuomioistuimen mukaan sitten ovatkin.”

Toinen argumentti: sisällöllisesti kotimainen termistö ja EU-oikeudellinen termistö ovat yhteneväiset

Kielenkäytöllisten syiden lisäksi on mahdollista kuitenkin myös argumentoida, että yllä erotetut perinteinen iso-t Teostaso ja modernimpi, EU-oikeuttakin myötäilevä, pieni-t teostaso ovat itseasiassa myös sisällöllisesti yhtenäiset tietyistä näennäisistä eroavaisuuksista huolimatta. Kuten on jo tullut esiin, kyse on siis “itsenäisyys” -täsmenteen merkityksestä[iii] ja “kukaan muu kuin” -ohjeen sallittavuudesta EUT:n omaperäisyyskäsitteeseen peilaten. Kuten Härkönen artikkelissaan argumentoikin, on hieman virheellistä tulkita teoskynnyksen “itsenäinen” täsmenteen sisältö kuulumattomaksi toisen täsmenteen, eli “omaperäinen” alaan, vaan itsenäisyyden vaatimus vaikuttaisi itse asiassa olevan tarpeeton. Omaperäiset teokset ovat väistämättä myös itsenäisiä (ei kopioita). Mikäli lähdemme siitä persoonallisuuden suojan ihmisoikeusperusteisesta aksioomasta, että kaikki yksilöt ovat ainutkertaisia, on tietyssä mielessä loogisesti väistämätöntä, että kun tuota yksilöllisyyttä hyödyntäen ryhdytään henkiseen luomistyöhön ympäristössä, joka mahdollistaa riittävät vapaat luovat valinnat, on lopputuloksena omaperäinen (persoonallinen) mutta myös itsenäinen (uusi suhteessa muiden tekemään). Tilanne ei kuitenkaan ole käänteisesti sama: itsenäinen, eli muiden luomuksista riippumaton tuotos ei välttämättä ole omaperäinen teos. Epäomaperäiset tietokannat, kyselylomakkeet jne. voivat olla tällaisia. Ne ovat työläitä tuottaa, ja siksi mahdollisesti uusia ja itsenäisiä, mutta eivät luovia ja omaperäisiä.

On hieman vaikea sanoa, miksi “itsenäinen” -täsmenne sitten ylipäätään on juurtunut tekijänoikeudellisiin hokemiimme. Eräs uskottavan tuntuinen arvaus on, että se liittyy Bernin sopimuksen tulkinnoista peräisin olevan original-sanan monitulkintaisuuteen ja käännösvaikeuteen. Komiteamietinnössä (KM 1953:7) puhutaan varsin epäjohdonmukaisesti uutuudesta, omaperäisyydestä, itsenäisyydestä ja alkuperäisyydestä, kun tuota sanaa eri merkityksineen lähestyttiin. Kenties haluttiin varmistaa, että “originaliteetin” osatekijät mainittaisiin mahdollisimman kattavasti.[iv]

Toisesta suunnasta “itsenäinen” -täsmennettä lähestyen, ja kenties hieman yllättäen, myös EU-tekijänoikeuteen voidaan vakiintuneita toteamuksia eritellen hahmottaa kuuluvan tuo ns. objektiivisen omaperäisyyden juonne, vaikka se on täysin samasta syystä tarpeeton myös EU-tekijänoikeuden termistössä kuin Suomessakin. Infopaq-ratkaisusta alkaen on omaperäisyys tarkoittanut kaikkien teoslajien osalta a)“it’s authors own” b) “intellectual creation”, jossa ensimmäinen –  suomeksi vain possessiivisuffiksiksi naamioituva tekijä”nsä” –  osa voidaan nähdä viittaavan kiistanalaiseen “itsenäinen” täsmenteeseen, eli siihen, ettei työ ole kopio.[v]

Kokoavasti siis: jos “itsenäinen” täsmenne ei tuo lisävaatimuksia suomalaisen Teostason saavuttamisen kannalta verrattuna EU-tekijänoikeudessa tarkoitettuun omaperäisyyteen, voidaan se yhtä hyvin jättää huomioimatta, tai sitten vaihtoehtoisesti voidaan katsoa samankaltaisen tarpeettomalta vaikuttavan “itsenäisyys”-täsmenteen sisältyvän EU-tekijänoikeudessa määrittyneeseen (kuitenkin subjektiivista omaperäisyyttä ensisijaisena pitämään) omaperäisyyteen, jolloin ristiriita yhtä kaikki hälvenee. Kotimaiseen Teostasoomme tai Teoskynnykseemme liitetty “itsenäinen” täsmenne ei siis aiheuta yhteensopivuusongelmaa EU-oikeuden kanssa.

Kolmas argumentti: ”kukaan muu kuin” –ohje on edelleen harkitusti käyttökelpoinen

Kun lopulta tarkastellaan meillä usein omaperäisyyden arvioinnissa käytettyä ohjenuoraa “kukaan muu kuin tekijä ei olisi päätynyt samaan työhön ryhtyessään samaan lopputulokseen”, on tässäkin aihetta pyrkiä hokemien taakse. Ensinnäkin, ohjeen voidaan sanoa kulkeutuneen meille kirjallisuuden kautta,[vi] ja vaikka se on asemaltaan vakiintunut, ei se(kään) ole lakiin nojaava vaatimus tekijänoikeuden syntymiselle. Se on ikään kuin apukriteerin apukriteeri, jonka tarkoitus on ollut antaa jotakin täsmentävää sisältöä omaperäisyysvaatimukselle olematta kuitenkaan ohittamaton testi, eikä sitä siis nähdäkseni ole pidettävä ehdottomana ja erottamattomana teostasomme vaatimuksena, vaan arvioinnin työkaluna.

Vaikka päälle päin “kukaan muu kuin” -ohjenuora näyttää olevan keskeisesti eri kuin “tekijänsä henkinen luomus” -kriteeri, voidaan niissä kuitenkin nähdä sama juuri. Aikaisemmin viittasin siihen, että ollessaan subjektiivisesti omaperäinen, on teos myös objektiivisesti omaperäinen, eli sitä ei voida pitää kopiona aikaisemmasta. Tämä palautuu mainitsemaani käsitykseen kunkin tekijäpersoonan ihmisoikeusajatteluunkin kytkeytyvästä ainutkertaisuudesta, ja kun kyse on tämän yksilöllisyyden ilmaisusta, on ilmaisu väistämättäkin lähtökohtaisesti uniikki, eli kantaa tekijänsä persoonallista leimaa. Mielenkiintoisesti ainakin Kreikassa sama “kukaan muu kuin” -ohje on myös melko kokonaisvaltaisesti omaksuttu. Tätä nyt käytävää keskustelua on esiintynyt sielläkin, mutta se vaikuttaa ratkenneen niin, että ohjeen nähdään vain uudelleensanoittavan subjektiivisen omaperäisyyskäsityksen, eli persoonallisuuden ilmentymisen vaatimuksen.[vii]

Mutta eikö “kukaan muu kuin” -mittapuu torju kaksoisluonnin mahdollisuuden, siis sen, että kaksi tekijää luovat toisistaan tietämättä saman teoksen, mille selvästi on tila EUT:n omaperäisyysvaatimuksessa? Heti alkuun on todettava, että mittapuun käytöstä huolimatta patenttioikeudesta tuttua uutuusvaatimusta ei perinteisessäkään harmonisointia edeltäneessä suomalaisessa tekijänoikeudessa ollut. Teoksen ei tarvitse, eikä ole tarvinnut olla absoluuttisesti uusi, ainoastaan tekijälleen uusi.[viii] Teoreettinen mahdollisuus kaksoisluonnille on siis ollut olemassa meilläkin, vaikka sitovasti ja suppeasti tulkittuna tuo “kukaan muu kuin” -mittapuu ei sitä sallisi. Tämä havainto edelleen tukee mittapuun ohjeellista asemaa.

Kun absoluuttista uutuutta ei “kukaan muu kuin” -mittapuun mukaan vaadita, voitaisiin asia oikeastaan muotoilla myös niin, että mittapuulla lähestytään pikemminkin tilastollista todennäköisyyttä sille, että arvioitava ilmaisu on uniikki (ja siis yksilöllinen). Otetaan lähtökohdaksi EU-tekijänoikeudessa linjattu vapaiden luovien valintojen tekeminen tekijänoikeudellisesti merkittävän prosessin aktiivisena tekotoimintana. Luominen voidaan siis nähdä mikrovalintojen sarjana, “tämä sävel tähän”, “punaista maalia tuohon”, “tuo sana tuohon”, jne. Mittapuun käyttökelpoisuutta voidaan nyt lähteä hahmottamaan vähä vähältä. Kun valintojen kokonaismäärä on vain harvalukuinen, ja yksittäisen valinnan kirjo on rajoittunut, on todennäköisyys sille, että jokin muu samassa luovassa prosessissa päätyy tekemään nuo samat valinnat täysin ymmärrettävä. Vaikkapa lyhyt, yhden tahdin mittainen pentatonista sävelasteikkoa käyttävä lineaarisesti laskeutuva melodia on tällainen, vaikka siihen olisikin uhrattu henkistä luomistyötä. Melodiaa ei kuitenkaan hyvällä syyllä voida pitää teoksena, johon olisi lyöty tekijänsä persoonallinen leima. Käänteisesti, kun valintojen kokonaislukumäärä hiemankin kasvaa, ja kun yhden valinnan sisältämä vaihtoehtoavaruus laajenee, laskee sattumalta tehdyn identtisen teoksen todennäköisyys hyvin nopeasti. Kirjallisten teosten suhteellisen helposti täyttyvä omaperäisyys on näin ollen perusteltavissa sillä, että vaikka kielellistä ilmaisua rajoittavatkin lauseopin säännöt ja muut tyylilliset lainalaisuudet, on mahdollisten sanojen kirjo niin laaja (kielitoimiston sanakirjassa on noin 100 000 sanaa), että todennäköisyys sille, että joku muu päätyisi samaan lopputulokseen, on häviävän pieni. Täysin ajatuskokeenomaisena esimerkkinä todennäköisyys sille, että kaksi yhden sivun, eli noin 200 (umpimähkään valitun) sanan mittaista tekstiä olisi sadan tuhannen sanan valikoimaa käyttäen identtinen, on 1/(10^1000), eli minimaalinen prosenttiluku, jossa on desimaalipilkun jälkeen tuhat nollaa. Täysin matemaattisesti luovaa prosessia on tietenkin mieletöntä lähteä mallintamaan, mutta tämä apukonstruktio siitä, että kukaan muu kuin tekijä ei päätyisi samaan työhön ryhtyessään samaan lopputulokseen, on käyttökelpoinen juuri silloin kun luovien vapaiden valintojen tarjoamaa ilmaisupotentiaalia kartoitetaan. Mitä vapaammat luovat valinnat (määrältään ja laadultaan), sitä enemmän tilaa sille, että teos peilaa juuri tekijänsä persoonaa ja on siis yksilöllinen.

Teoskynnysarviointi “kukaan muu kuin” -ohjetta käyttäen on edellisen kerran esiintynyt korkeimmassa oikeudessa ratkaisussa KKO:2005:43, tosin ajalta ennen Infopaqia. Kyse oli kielen oppikirjan sanaston tekijänoikeussuojasta. KKO lausui aluksi toteavasti, että “teos on tekijänoikeudellisesti suojattu, jos sitä voidaan pitää tekijänsä luovan ilmaisun omaperäisenä tuloksena”. Tämän jälkeen KKO katsoi melko väljästi muotoillen, että “teoskynnyksen katsotaan yleensä ylittyvän, jos kukaan muu kuin tekijä ei vastaavaan työhön ryhtyessään päätyisi samanlaiseen lopputulokseen” (kursiivi tässä). KKO siis sovelsi kiisteltyä ohjetta, mutta tuli kenties hieman yllättäenkin siihen tulokseen, että kyseinen sanasto oli tällainen tilastollista ainutkertaisuutta edustava teos, eli teoskynnys ylittyi. Kielten oppikirjojen sanastot ovat tietyssä mielessä melko tavanomaista arkijärkeä käyttäen luotuja luetteloita yleisistä ja käyttökelpoisista sanoista erilaisissa jokapäiväisissä tilanteissa. Ei olisi ollut käsittääkseni täysin vastoin yleistajua “kukaan muu kuin” -ohjetta käyttäen päätyä siihen, että kielen oppikirjan sanasto ei ole tilastollisesti uniikki, vaikka toisaalta valittua ratkaisuakin voidaan pitää täysin hyväksyttävänä. Tästä huomaamme, että kun ohje ei sisällä mitään tarkkaa matemaattista kaavaa, palautuu se vain eräänlaiseksi – puhtailta vaikutuksiltaan melko avoimeksi – vapaiden valintojen matriisia hahmottavaksi ajatuskokeeksi. Jos keskeinen argumentti on se, että “kukaan muu kuin” -mittapuu johtaisi EUT:n omaperäisyystestiä tiukempaan kriteeristöön, on nähdäkseni vaara liioiteltu. Voidaan mielestäni argumentoida, että “kukaan muu kuin” mittapuu merkitsee lopulta samaa yksilöllisyyden tai “persoonallisen leiman” etsintää.

Lopuksi

Kokoavasti siis: “kukaan muu kuin” -mittapuu ei ole lakiin perustuva pakollinen tai täsmällinen kriteeri tekijänoikeussuojan syntymiselle, eikä sitä ole ohjeellisena ollut tarkoituskaan soveltaa suppeasti kaksoisluomistilanteet kieltäen. Sen kuitenkin huomataan olevan sikäli käyttökelpoinen, että se kartoittaa ajatuskokeena vapaiden valintojen kirjoa ja sitä kautta mahdollisuutta yksilöllisyyden ilmentymiselle teoksessa, eli juuri sitä kriteeristöä, mikä EUT:n ratkaisukäytännössä on oleellista. Kenties täsmällisempi muotoilu mittapuulle tosin olisi “on vain hyvin pieni teoreettinen todennäköisyys sille, että joku muu samaan työhön ryhtyessään päätyisi samaan lopputulokseen”.

Näihin argumentteihin nojaten olen taipuvainen ajattelemaan, että “teostaso” ja “teoskynnys” -termejä on mahdollista käyttää jatkossakin tekijänoikeussuojan edellytyksistä puhuttaessa, vaikka niiden yhteydessä “itsenäinen” -täsmennettä ei tarvitsisikaan mainita. Lisäksi katsoisin, ettei vanhempi omaperäisyyttä koskeva oikeuskäytäntömme ainakaan suoraan jouda paperikoriin EUT:n linjaaman omaperäisyysvaatimuksen vallitessakaan, ainakaan vain “teoskynnys” tai “teostaso” termien aikaisemmasta käytöstä johtuen.

_____

[i] Täsmenteiden merkityksestä ks. Haarmann, Pirkko-Liisa: Tekijänoikeus ja lähioikeudet. Lakimiesliiton kustannus 1999, s. 48; Haarmann, Pirkko-Liisa: Immateriaalioikeus. Talentum 2014, s. 53. Omaperäisyyden subjektiivisesta ja objektiivisesta ulottuvuudesta on kirjoitettu paljon, etenkin kun vertailussa on ollut mannermainen droit d’auteur ja angloamerikkalainen copyright. Ks. esim. Synodinou, Tatiana: The Foundations of the Concept of Work in European Copyright Law. Teoksessa “Codification of European Copyright, Challenges and perspectives”. Kluwer Law International. 2012 s. 93-113 ja van Eechoud, Mireille: Along the Road to Uniformity – Diverse Readings of the Court of Justice Judgments on Copyright Work. JIPITEC 3 (1) 2012, s. 60-80, s.69-70.

[ii] Alunperin EU-tekijänoikeuden omaperäisyys näytti katkaisijamaisesti aktualisoituvalta ominaisuudelta – joko henkinen luomistyö on tehty tai ei – mutta etenkin C-145/10 Painer, C‑604/10 Football Dataco, C‑161/17 Renckhoff ja C‑469/17 Funke Medien kirkastivat henkisen luomistyön sisältöä korostaen “luovuutta” ja “yksilöllisyyttä” tai “persoonallisuutta”. EUT:n ratkaisujen sanamuodoista voi siis päätellä, että pelkkä tila luoville valinnoille ei merkitse automaattisesti omaperäisyyden täyttymistä, vaan tuota luovaa tilaa on käytettävä luovasti ja persoonallisesti tekemällä muita kuin vain ilmiselviä tai tyypillisiä valintoja. Näin arviointi muuttuukin ainakin implisiittisesti määrälliseksi: arvioidaan, että riittävän vapaita ja luovia valintoja joko on tai ei ole riittävästi ilmentääkseen tekijänsä persoonallisuutta. Tätä luovien valintojen vapautta ja sen arviointia on myös esitetty rinnastettavan idea/ilmaisu jaotteluun: mikäli luovia valintoja on vain vähän tai ne ovat melko yleisiä ja tyypillisiä, voidaan niiden ajatella edustavan enemmänkin vapaasti käytettävissä olevaa ideaa kuin suojattavaa teosta. Ks, Mylly, Ulla-Maija: Tekijänoikeuden omaperäisyyden harmonisointi Euroopan unionissa. Lakimies 6/2016, s. 907–930, s. 924; Härkönen, Heidi: Tekijänoikeus ja käyttötaide: EU-tuomioistuimen C-683/17 Cofemel-ratkaisun vaikutukset suomalaiseen tekijänoikeustraditioon. Defensor Legis N:o 1/2020, s.12.

[iii] Vaikka “itsenäinen” -täsmennettä voidaan pitää vakiintuneena teoskynnyksestä puhuttaessa, on hyvä kiinnittää huomiota HE 28/2004 vp s. 9 muotoiluun: “Suojan saamiseksi teoksen tulee ylittää niin sanottu teoskynnys eli yltää teostasoon. Suojattu teos on tekijänsä luovan työn omaperäinen tulos.” Tässä lainvalmisteluasiakirjassa, jolla voidaan sanoa olevan kirjallisuutta painavampi oikeuslähdeopillinen asema, ei viitata “itsenäinen” sanaan.

[iv] Myös Ruotsin komiteamietinnössä (SOU 1956:25, s. 6) on käytetty ilmaisua “självständighet och originalitet”, millä on epäilemättä ollut merkitystä meillä omaksuttuun. Ks. Haarmann 1999, s. 47-48.

[v] Ks. Hugenholtz, Bernt ja Quintais, Joao: Copyright and Artificial Creation: Does EU Copyright Law Protect AI-Assisted Output? IIC 52 2021, s.1190–1216, s. 1196, missä kirjoittajat viittaavat myös alaviitteen 1 kirjoituksiin.

[vi] Ensimmäisiä kertoja ajatus on esiintynyt Max Kummerin kirjoituksissa: Kummer, Max: Das urheberrechtlich schützbare Werk. Bern 1968, s. 30, 38, 80. Suomalaisessa tekijänoikeudellisessa kirjallisuudessa se on esiintynyt toistuvasti aina viime aikoihin asti, tuoreimpana esimerkkinä Harenko, Kristiina, Kivistö, Martti, Niiranen, Valtteri, & Tarkela, Pekka: Tekijänoikeus (3., uudistettu painos.). Alma Talent 2024, s. 21.

[vii] Synodinou 2012, s. 6 toteaa näin: “An interesting amalgam is the concept of originality, which has been popular in Greek copyright law, where the doctrine of statistical singularity put forward by the Swiss jurist Kummer has been adopted. However, since in most cases […] the work is deemed to necessarily derive from the author’s personality, the criterion has been perceived as primarily subjective. Greek Supreme Court 571/2010: ‘An element of the concept of work is the originality, thus that the work is ‘statistically unique’, in the sense that it is the expression of its author’s personality’”.

[viii] Haarmann 2014, s. 57.

_____

Kannen kuva: iStock / PaleStudio