Tekijänoikeus tietoverkkoympäristössä – viileää analyysia

(IPRinfo 3/2005)

Arvosteltu teos: Katariina Sorvari: Vastuu tekijänoikeuden loukkauksesta erityisesti tietoverkkoympäristössä. Helsinki, WSOY, 2005. xxii+595 s. ISBN 951-0-31109-X (sid.)

Katariina Sorvarin mittava väitöskirja ”Vastuu tekijänoikeuden loukkauksesta erityisesti tietoverkkoympäristössä” (WSOY Vantaa 2005, 540 s. + liitteet) tarkistettiin julkisesti Turun yliopistossa 18. kesäkuuta kuluvaa vuotta. Sorvari työskentelee Turun yliopistossa immateriaalioikeuden yliassistenttina ja on suorittanut juridisten tutkintojensa ohella myös taloustieteellisen tutkinnon.

Lainopin avulla järjestystä kaaokseen
Sorvari toteaa kirjansa alkulehdillä tutkimuksensa olevan lainopillinen. Tutkimus on metodiltaan ja kysymyksenasettelultaan perinteinen.

Sorvarin tarkoituksena on selvittää, miten voimassa oleva tekijänoikeuslainsäädäntö soveltuu tietoverkkoympäristössä tapahtuviin oikeudenloukkauksiin ja millä edellytyksillä eri tahot voivat olla vastuussa tekijänoikeuden loukkauksista.
Tietoverkkoympäristö edustaa kuitenkin tuoretta ja voimakkaassa kehitysvaiheessa olevaa teknologiaa, joten tutkimuskohde sinänsä tekee työn hyvin ajankohtaiseksi.

Sorvarin yksityiskohtainen ja seikkaperäinen kirja jakautuu kolmeen pääjaksoon: tekijänoikeudellisen vastuun syntymisen edellytyksiin, vastuun kohdentamiseen ja oikeudenloukkausten seuraamuksiin. Sekä rikos- että siviilioikeudellinen vastuu käsitellään perusteellisesti.

Kirja palvelee varsin kattavana yleisesityksenä tietoverkkojen tekijänoikeusjuridiikkaan yksin laajan oikeustapauskokoelmansa pohjalta. Vastuun kohdentamista käsittelevässä jaksossa on myös käyty läpi rikosoikeuden yleisiä oppeja sovellettuna tekijänoikeuteen.

Kaikissa jaksoissa on laajasti käsitelty oikeuskäytäntöä ja tekijänoikeusneuvoston lausuntoja, mistä on hyötyä käytännön lakimiehille. Kirjaan sisältyy myös jakso moraalisista oikeuksista tietoverkkoympäristössä, ja lopuksi kiinnostava kehitelmä tekijänoikeutta eri muodoissaan suojaavista normeista muussa lainsäädännössä, kuten viestinnän, teknisen suojauksen ja sähköisen kaupankäynnin alueilla.

Erityisen räväkkää argumentointia tai uusia tulkintoja ei kirjassa esitetä, vaan esitystä leimaa viileä ja pikkutarkka analyyttisyys. Oikeusteoreettista tai oikeusfilosofista jaksoa kirjaan ei sisälly: tekijänoikeuden ontologiaa, epistemologiaa tai oikeustaloustieteellisiä tulkintoja ei ole pohdittu.

Tämä saattaa kuitenkin olla myös kirjan vahvuus käytännön lakimiesten kannalta, sillä pitäytyessään maanläheisessä tulkintatavassa se on helposti lähestyttävä. Kirjasta on varmasti paljonkin hyötyä pohdittaessa normien tulkintaa konkreettisissa soveltamistilanteissa.

Kirjansa alkulehdillä Sorvari sanoo, ettei pyri teoksessaan esittämään oikeuspoliittisia kannanottoja vaan selvittämään, mikä vallitsevan doktriinin ja sen taustalla olevien tavoitteiden mukaan on johdonmukainen tulkintaratkaisu tekijänoikeuden loukkauksia koskevassa uudessa lainsoveltamistilanteessa. Oikeuspoliittisia ratkaisusuosituksia esiintyy kuitenkin monin paikoin. Ne ovat poikkeuksetta harkittuja ja perusteltuja.

Välittäjäorganisaatioiden asema keskeinen teema
Kirjan keskeiseksi teemaksi, johon palataan tuon tuostakin, kohoaa erilaisten välittäjäorganisaatioiden juridinen asema. Tällaisia ovat mm. erilaiset edelleenlähettämistä tai siihen rinnastettavaa toimintaa harjoittavat organisaatiot: kaapelitelevisio- ja yhteisantennijärjestelmät, kauppa- ja majoitusliikkeet, julkinen liikenne jne. Myös linkitystä lähestytään tästä analogiasta.

Sorvari jättää lopulta avoimeksi tulkinnan välittäjäorganisaatioiden vastuusta, mutta panee suuren painon sille, missä laajuudessa välittäjä todellisuudessa päättää välitettävän informaation sisällöstä ja saatavuudesta. Tämäkin tulkinta vaikuttaa loogiselta ja hyvin perustellulta. Mikäli kyseessä on ainoastaan teknisten viestintämahdollisuuksien tarjoaminen, vastuun realisoimiselle ei Sorvarin mukaan pääsääntöisesti ole perusteita. Kirjan pitkässä ansiolistassa nämä pohdinnat kohoavat uskoakseni varsin korkealle.

Valittu perinteinen metodi saattaa joissakin kohdin myötävaikuttaa suhteellisen konservatiivisiin tulkintasuosituksiin. Sorvari tutkii aihepiiriään nimenomaisesti tekijän yksinoikeuden näkökulmasta. Tämä voi eräissä tapauksissa johtaa eräänlaiseen tekijänoikeuden ”luonnonoikeudellistamiseen”; tekijän yksinoikeus on jo ikään kuin olemassa, se pitää vain tulkinnalla löytää.

Vaihtoehtoisesti voisi kysyä, onko yksinoikeuspohjainen tekijänoikeussääntely ylipäätään tietoverkkoihin, ja erityisesti välittäjäorganisaatioiden asemaan liittyen parhaiten soveltuva tulkintatapa. Laitemaksut ja erilaiset pakkolisenssivariaatiot ovat nykyisin välittäjäorganisaatioidenkin osalta varsin arkipäiväisiä ratkaisuja. Sorvari kuitenkin huomioi rajoitussäännösten tarpeellisuuden.

Onko tietokoneohjelma kappale?
Yksittäisenä väitöskirjassa esiin tuotuna seikkana mainittakoon se ristiriita, mikä on tietokoneen muistissa olevan tietokoneohjelman luonteessa. Yksinkertaistaen, käyttäjän tietokoneessa kopioituneena se on kappale, mutta verkossa kaupattuna palveluna se ei ole kappale – eli kappaleen edelleen myyntiin liittyvä oikeus ei konsumoidu. Sorvarin kirjassa tuodaan nämä eri tulkinnat esiin, mutta lukija jää miettimään, voiko ja miten tietokoneohjelma sekä olla kappale että olla olematta.

Toinen vastaava perusteellisen analyysin ansaitseva paradoksi on tekijänoikeudellisesti suojatun materiaalin kopiointi työpaikoilla. Onko se yksityistä kopiointia vai ei? Tämäkin ongelma kirjassa toki mainitaan.

Rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate mainitaan kirjassa niin ikään, mutta perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännössä periaate on viety hyvinkin pitkälle siinä muodossa, että rangaistavuus edellyttää teon lainvastaisuuden ilmenemistä lain sanamuodosta. Tämän lähestymistavan korostaminen on varmasti keskeistä myös oikeudenkäytön näkökulmasta, kun liikutaan uudella ja vaikealla alueella.

Oikeustaloustiede taka-alalle
Sorvarin väitöstilaisuudessa vastaväittäjä professori Asko Lehtonen kiitti lopuksi Sorvarin työtä siitä, että siinä ei ole ”sorruttu oikeustaloustieteeseen”. Taloudellisten kysymysten hahmottaminen keskeistä taloudellista toimintaa koskevan lainsäädännön – kuten tekijänoikeuslain – yhteydessä ei kuitenkaan liene järin huono harrastus. On sitten arvostuskysymys, mikä paino taloudellisille näkökohdille annetaan.

Sorvari ei kuitenkaan vastaväittäjän kiitoksista huolimatta ylenkatso reaalisia argumentteja tulkintasuosituksissaan, vaan suositukset ovat käytännönläheisesti perusteltuja (välikopionti, linkitys, välittäjäyritysten asema). Vahingonkorvauksia koskevassa jaksossa taloudelliset arviot ovat luonnollisesti keskeisiä. Lukija saa käsityksen siitä, kummalla puolen pilkkua liikutaan talouden näkökulmasta, vaikka tämä ei varsinainen tutkimusteema olekaan.

Vaikka kyseessä on väitöskirja, kirjassa ei varsinaisesti esitetä mitään uusia ”väitteitä” tai täysin uusia näkökulmia. Sorvarin esitys onkin perusteellinen läpikäynti tietoverkkojen tekijänoikeuskysymyksistä perinteisen tekijänoikeudellisen ja lainopillisen lähestymistavan kannalta. Tällaisena se toimii myös aihealueen käsikirjana ja on tervetullut apu käytännön lainkäyttötoiminnassa, puhumattakaan, että se on yksin työprosessina merkinnyt Sorvarille Suomen oloissa harvinaisen perusteellista ja syvällistä paneutumista aihepiiriin.

Mikko Huuskonen
Tutkijaopettaja
Lappeenrannan teknillinen yliopisto