Tekijänoikeus ja kauppa. Kolumni

(IPRinfo 5/2011)

Juristien perinteinen pinttymä on selvitellä säännöksiä miettimättä, miksi ne on säädetty ja mitä niiden takana on. Etenkin varallisuusoikeudessa kaupallinen todellisuus on sangen monissa tapauksissa lainopin tutkijoille aivan vieras.

Suomen tekijänoikeuslain 1927 säätäminen johtui kirjankustantajien halusta liittyä Bernin sopimukseen. Voimassa ollut KirjaTaitA ei olisi sallinut sitä. Kustantaja Jarl Hellemanin selvitysten mukaan herätys johtui siitä, että Holger Schildt oli alkanut kaupitella Sillanpään ruotsinkielisiä oikeuksia. Silloinen kustantaja WSOY ja sen yhteistyökumppani Otava olivat tottuneet ”herrasmiessopimuksiin”. Tosin Juhani Aho oli vaihtanut kustantajaa riitauduttuaan koottujen teostensa julkaisemisen ehdoista.

Tekijänoikeuslain kirjoittamisen sai Jalmari Jäntiltä ja Alvar Renqvistiltä tehtäväkseen opetusministeri E.N. Setälä – kustantajien vanha tuttava ja luottamusmies sekä professori. Tulos oli epätavallisen hyvä.

Toimeksiantajien tahdosta tekijänoikeuden luovutusta koskeneet säännöt jäivät viitteellisiksi, ja ne ovat sitä tänäkin päivänä. Kirjankustantajat käyttävätnormaalisopimuslomakkeita, jotka on suunniteltu ja painettu 1930- ja 1940-luvulla.

Sensaatiomaisen ikänsä lisäksi nuo normaalisopimukset kuvastelevat mennyttä aikaa. Vastikää oli siirrytty prosenttipalkkioihin (rojalti). Aikaisemmin kirjailijan ja kustantajan suhde oli ollut huutokauppaa. Kirjailija sai rahasumman, jonka suorittamalla kustantaja sai painaa kirjaa. Siksi painoksen suuruuden määrittäminen oli tärkeää; vaikka asialla ei ole ollut merkitystä 80 vuoteen, säännös (TekijäL 32 §) on edelleen laissa.

Tämä ei merkitse paljon. Tärkeää on käsittää, mikä on omituisen TekijäL 28 §:n tausta: ” Ellei toisin ole sovittu, ei se, jolle tekijänoikeus on luovutettu, saa muuttaa teosta eikä luovuttaa oikeutta toiselle.” Kustantajien palkkiokuitteihin painettiin jo 1930-luvulla tuon säännöksen takia maininta, jonka mukaan kirjailija luovutti ”kaikki oikeutensa, olkootpa ne mitä nimeä tai lajia tahansa”.

Taustalla on kysymys kirjan kappaleiden omistamisesta eli tekijänoikeudellisesti teoskappaleiden levittäminen ja luvallisesti levitettyjen kappaleiden konsumoituminen. Lobbausryhmä oli Saksan kirjatukkukauppa (Börsenverein), joka hallitsee melkein koko Euroopan – myös Englannin – kirjojen jakelua Leiptzigista käsin. Ja kirja-alan tarvitsema laki (1901) on edelleen voimassa.

Kirjapainon omistaville kustantajille oli tärkeää valvoa, kenen konkurssipesään kirjakauppiaalla olevat kirjat kuuluivat ja kenelle kustannukset niistä jäivät. Suomessa oli 1960-luvulle asti voimassa määrähintajärjestelmä. Kuinka moni muistaa, että tuon järjestelmän aikana kustantajat toimittivat kirjakaupoille myytävää osin ”näytevarastoon” eli komissiokauppana eli täysin palautusoikeuksin, osin ”kiinteään tiliin” eli myyntitiliin. Omistusoikeus ensin mainittuihin jäi kustantajalle tai jakelijalle (Kirjavälitys Oy), mutta jälkimmäiset olivat käytännössä myyntivekselillä maksettuina kirjakauppiaan omistamia.

Levittämisoikeuden ja konsumtiosäännön taustalla on käsitettävä kaupallinen rakenne. Kappaleen valmistusoikeus oli vuosisatoja sivuseikka, koska kaikki oli ladottava aina uudelleen ja latominen oli kallista. Sitä vastoin kirjanpainajilla ja kustantajilla oli tapana vaihtaa keskenään painoarkkeja.

Jukka Kemppinen

Share: