Patenttiviisaat

Mark Lemley, Stanfordin yliopiston IP-professori, on todettu alan vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi. Tieto on Yhdysvalloista; laskien julkiset maininnat tämä luultavasti koskee muitakin maita. Alan ”Hall of Fame” sisältää juuri ne nimet, jotka arvaisikin.

Asia herättää kolme ajatusta. Jos joutuisin itse nimeämään yhden huippunimen, kieltäytyisin ja sanoisin että ajatus on mieltä vailla. Jos oletamme, että syystä tai toisesta kuitenkin esittäisin nimen, kun olen näitä Yhdysvaltain yliopistomaailman ihmisiä lukenut, tavannut ja kuunnellut. Tuossa tapauksessa kukaties mainitsisin itsekin Lemleyn, kun en tarkoin tiedä, miten aktiivinen Pam Samuelson on tällä hetkellä.

Professori joutuu melkein pakosta tekemään valintoja opetuksen ja oman julkaisemisensa kesken. Ulkomaalainen tekee helposti virhearvioita. Etenkin Isossa- Britanniassa ja Saksassa on sellainen käytäntö, että lainopillisen kirjan kirjoittaja ei ole sen kirjoittaja. Esimerkiksi hyvin isojen, hyvin tunnettujen saksalaisten kommentaarien kirjoittajat ovat kuolleet jo 50 vuotta sitten. Teoksia pitää todellisuudessa yllä kymmenien kirjoittajien ryhmä, jota kustantaja koordinoi.

Asia muuten on tekijänoikeudellisesti mielenkiintoinen. Nyt alalla toimivat lakimiehet vähintään tietävät kaikki Kivimäen kommentaariteoksen. Vain osa tietää, että T.M. Kivimäen oma panos tuon 1960-luvun (nykyistä tekijänoikeuslakia selostavan) teoksen sisältöön oli jopa suppea verrattuna Matti Ylöstaloon, joka ”toimitti” teoksen. Nopeakin vertailu pian sotien jälkeen ilmestyneeseen ensimmäiseen painokseen osoittaa, että muutos oli suuri.

Toinen kysymys on filosofinen: onko henkilön merkitys lopultakaan kovin suuri? Tälläkin alalla on todellisuudessa esimerkiksi Suomessa kymmeniä asioihin syvällisesti perehtyneitä ihmisiä. Subjektiivinen vastaus on hiukan apea. On sillä merkitystä. Sekä neuvotteluissa että tuomioistuimessa vaille vaikutusta ei jää, onko sitaatti peräisin alan suurimman auktoriteetin kirjasta vai jonkun aloittelijan artikkelista. Meillä on ”kirkkoisät” (ja äidit), joiden lausumat nauttivat erityistä autuutta.

Kolmas ajatus koskee kaupallisuutta. Lemley on rakentanut uransa määrätietoisesti. Esimerkiksi minä, tämän kirjoittaja, saan edelleen postissa eripainoksia häneltä itseltään, omistuksin varustettuna. Se on suorastaan erikoista – lista on varmasti mittava.

Juttujen julkisuus on ongelmallisempi kysymys. Myös tämä professori, kuten amerikkalaiset ammattitoverinsa, nauttii mediajulkisuutta, koska hän on ollut eri tavoin mukana kaikkein puhutuimmissa oikeusjutuissa, joissa asianosaisia ovat olleet Google, Apple, Oracle jne.

Tämä on tietysti suositus. Joskus se on rajoitus. Asiamiehillä on esteellisyyssäännöt. Ne koskevat asianosaisia, eivät asioita. Asiantuntijoilla eli lainoppineilla ei ole tällaisia sääntöjä. On perusteita väittää, ettei sääntöjä saa olla. Professori voi yhdessä kirjoituksessa korostaa esimerkiksi ekvivalenssitulkinnan tunnollista noudattamista ja seuraavassa hyväksyä sen kannan (M. Koktvedgaard), että tuo doktriini on tarpeeton, koska kysymyksessä on lopulta vain ”omformulering”, toisin kirjoittaminen.

Mutta tilanne on muuttumassa. Väitetään, että liikeyritykset maksavat markkinointikuluissaan myös siitä, että niiden nimeä ja esimerkiksi niiden riita-asiassa esittämiä kantoja pidetään julkisuudessa esillä. Se on nimittäin kieltämättä ongelma, että esimerkiksi blogin pitäjä, joka on arvostettu tai ainakin tunnustettu asiantuntija, kantaa murhetta liikeyrityksen tai kokonaisen alan immateriaalioikeudellisista kohtaloista, ja saa siitä välitöntä taloudellista hyötyä.

Jukka Kemppinen