Näkökulmia viestintäoikeuteen

(IPRinfo 1/2003)

Arvosteltu teos: Heikki Kulla: Viestintäoikeus. WSOY. 2002. 372 sivua.

Professori Heikki Kulla on toimittanut viestintäoikeutta käsittelevän kokoomateoksen. Teokseen sisältyy useita ajankohtaisia kirjoituksia joukkoviestintään liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä. Vaikka yliopistoissamme ei viestintäoikeutta liene juurikaan opetettu yhtenäisenä oppiaineena, on huomionarvoista, että sitä koskeva teos on nyt – digitaalisen median aikana – tehty.

Teoksessa on viisi osaa: yleiset opit, joukkoviestintä ja perusoikeudet, julkisuusperiaate, yksityisyys ja tietosuoja sekä jakso immateriaalioikeuksista. Järjestys on looginen ja jaottelu onnistunut. Aiheita käsitellään suomalaisen joukkoviestinnän kehityksen ja normiston kannalta.

Koska ‘viestintäoikeus’ on varsin laaja erilaisia ja eritasoisia joukkoviestinnän oikeudellisia kysymyksiä sisältävä alue, on selvää, että tärkeitäkin asioita on jäänyt teoksen ulkopuolelle. Tällaisia ovat muun muassa toimilupakysymykset, joilla on sekä hallinto- että kilpailuoikeudellista merkitystä. Myös immateriaalioikeudesta, varsinkin tekijänoikeudesta, olisi löytynyt lisää ajankohtaista käsiteltävää vaikka kuinka paljon, samoin uudesta sananvapauslaista ja sähköistä kauppaa koskevasta normistosta.

Yksittäiset kirjoitukset

Yksittäiset kirjoitukset kaipaavat jonkin verran lisäkommentteja. Kaikki kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita. Teoksen mielenkiintoisena ja kattavana johdantona toimii Jouko Niemisen joukkoviestinnän sääntelyn perusteita koskeva jakso, joka on luonteeltaan enemmänkin trendi- kuin normikuvausta.

Tuomas Pöystin artikkeli verkkoyhteiskunnan viestintäinfrastruktuurin metaoikeuksista on osittain kuin kouluesimerkki väitöskirjatyön metodiosasta. Kokoavan katsauksen olisi voinut kirjoittaa lyhyemmin. Artikkeli ei oikein ‘istu’ samaan sarjaan muiden kanssa.

Veli-Pekka Viljasen ja Teuvo Pohjalaisen artikkelit sananvapauden eri puolista, sen perusteista ja vielä erikseen kuvaohjelmista, ovat tuoreita ja piristäviä jälleen paljon esillä olleesta klassisesta aiheesta.

Yksityisyys, tietosuoja ja avoimuuden vaatimus

Anna Riitta Wallin on vertaillut kiinnostavasti julkista ja yksityistä sektoria erityisesti avoimuuden kannalta. Tietosuojalainsäädännön lainvalmistelijana Wallin tuntee erityisen hyvin juuri julkisuuskysymykset. Heikki Kullan omana aiheena on kantelu ja ilmianto viestintäoikeuden näkökulmasta. Vastuuta ja sen toteuttamista onkin harvoin tutkittu viestintäoikeudessa. Esitys on varsin tarkka ja se pohjautuu laajaan materiaaliin.

Viranomaisten julkisuuskysymykset ovat puolestaan olleet Aarre Tähden aiheena. Artikkeli on tarkka lain ja soveltamiskäytännön kuvaus. Jorma Kuopus käsittelee tuoreesti ja asiantuntevasti henkilötietolain sähköistä hallintoa tietoturvallisuuden ja yksityisyyden kannalta.

Lasse Lehtonen on lääkintöoikeudellisen tutkimuksen pioneereja maassamme. Hän kirjoittaa ongelmallisista ja arkaluonteisista tietovarastoista, potilastietokannoista. Tietosuoja aiheuttaa myös asiakaskorttien ja -profiilien keräämisen vuoksi runsaasti ongelmia. Tietosuojaa kaupallisen markkinoinnin yhteydessä käsittelee artikkelissaan Hannu Sorvari. Riitta Ollila luo ‘makronäkökulmasta’ selventävän katsauksen henkilötietojen levittämiseen.

Tekijänoikeuden virkistävää kritiikkiä

Immateriaalioikeutta käsitellään kahdessa artikkelissa. Katariina Sorvari käsittelee verkkoviestinnän tekijänoikeuksia. Sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat kerrata digitaalimaailman perusasiat luotettavasti. Siinä missä Sorvari kuvailee nykyrakenteen – sen mahdollisesti hyväksyen – on Mikael Koillisen ja Juha Lavapuron artikkeli tekijänoikeuden vanhoja kaavoja torjuva. He tarkastelevat tekijänoikeuksia perusoikeuksien näkökulmasta ja esittävät nykyjärjestelmän kiinnostavaa kritiikkiä. Sen sijaan vaihtoehtojen tarkastelu jää vähemmälle.

Koillisen ja Lavapuron tarkastelua voi kritisoida myös siitä, että suomalainen sananvapaus ei ole perinteisesti niin sanotusti offensiivista kuten Yhdysvalloissa, jota tekijät tuntuvat käyttävän jopa perusteena omia kantoja laatiessaan. Joistakin kohdista jää sellainen vaikutelma kuin kirjoittajat olisivat unohtaneet tai sivuuttaneet sen lähtökohdan, joka tekijänoikeuslakiemme laatijoilla on aina ollut: tekijänoikeus on sosiaalisesti sidottu oikeus siinä missä muutkin oikeudet.
Artikkeliin, joka sinänsä on piristävää luettavaa siihen liitetyn tarkoituksellisen vastakkainasettelun takia, on tullut mielestäni suoranaisia virheitäkin, esimerkiksi sivulla 337 oleva lause “Kun tekijänoikeus voidaan liittää osaksi omaisuutta, näyttää siitä seuraavan jo määritelmän mukaan vahva yksinoikeus.”

Yksinoikeusominaisuus ei seuraa siitä, että tekijänoikeus tunnustetaan omaisuudeksi vaan siitä tosiasiasta, että laissa on usein näin nimenomaan säädetty. Kaikilla omaisuuden omistajilla ei suinkaan ole ns. yksinoikeutta omaisuutensa suhteen. Kaikkien omaisuuksien omistajien on ollut aina ja kaikkialla tyytyminen yhteiskunnan antamiin rajoituksiin. Siis ei oikeastaan mitään uutta auringon alla.

Sinänsä Koillisen ja Lavapuron huomautukset ja havainnot ovat kiinnostavia, ja ne saavat tekijänoikeusjuristit perustelemaan monet perinteisemmätkin kantansa aiempaa tarkemmin. Perusoikeusnäkökulma tekijänoikeuteen on kiinnostava ja tarpeellinen, mutta se ei mielestäni sisällä niin paljon uutta kuin kirjoituksen sävy antaisi ymmärtää. Tekijänoikeuslain muutoksen käsittelyn yhteydessä on monelta ‘tekijänoikeuskriitikolta’ unohtunut, että monet säännösehdotukset itse asiassa laventavat käyttäjien oikeutta. Sen verran painavia huomautuksia eri tahot lakiehdotuksen johdosta kuitenkin eduskuntakäsittelyssäkin tekivät, että esitys pääsi raukeamaan, ja sen kohtalo jäi uusien valtiopäivien varaan.

Ennakoivatko puutteet uutta kirjaa?

Totean kuitenkin, että kun nyt muut kuin immateriaalioikeusjuristit ovat alkaneet ‘myöhemmin opiskella’ alaa, he tuntevat varmasti aluksi ärtymystä monia vaikeita käsitteitä ja ajatuskulkuja sekä lainsäädännön hankalia rakenteita kohtaan – myös oikeutetusti. Samalla he ovat kuitenkin useimmiten torjuneet näköpiiristään sen, että yleinen etu on otettu huomioon yllättävän laajasti niin tekijän- kuin patenttioikeudessa, mistä osoituksena ovat monet vapaakäyttöä, pakkolisenssejä ynnä muita sellaisia koskevat säännökset.

Viestintäoikeus -teos painottuu paljon henkilörekisteritietoihin ja yksityisyyden suojaan, sinänsä tärkeään ja huomionarvoiseen alueeseen. Kuitenkin juuri alussa mainitut muut alueet olisivat ansainneet omia esityksiään. Ehkä nämä puutteet kertovat vain siitä, miten laajan alueen ‘viestintäoikeus’ itse asiassa kattaa. Voihan olla niinkin, että puutteet ennakoivat uutta kirjaa tekijöinä olevilta tunnustetuilta viestintätutkijoilta.

Rainer Oesch
Dosentti
Helsingin yliopisto