Muukin kuin IPR. Kolumni
(IPRinfo 2/2008)
Luin erittäin arvovaltaisen professorin kirjaa, jossa mainittiin tutkijoiden tauti, pahanlaatuinen erikoistuminen.
Juristiperinne on oivallinen. Jos aikoo erikoistua esimerkiksi oikeusteoriaan, on paikallaan siitä huolimatta opetella jokin substanssiaine, kuten jäämistöoikeus tai sopiva siivu esineoikeutta. Tämä tähtää kuitenkin lähinnä työllistymiseen.
Vahvasti patenttioikeudessa ja tätä nykyä kohdittain myös tekijänoikeudessa alkaa näkyä erikoistumisen ongelma. Spesialistit eivät jaksa muistaa, että tekijänoikeusriita rakentuu kovin harvoin puhtaana. Lähes poikkeuksetta riidassa on mukana sopimus- ja vahingonkorvausoikeudellisia näkökulmia, joille on tehtävä jotain.
Uusi ongelma on informaatio-oikeus, jossa on immateriaalioikeuden lisäksi mukana asioita perusoikeuksista, hallinto-oikeutta ja rikosoikeutta.
Kun ongelma on esimerkiksi jonkun lähettämien sähköpostien tai tekstiviestien julkaiseminen lehdessä, tekijänoikeus on vain yksi näkökulma. Mahdollisesti viestiin on tekijänoikeus, ja jollekulle lähetettynä se ei ole julkistettu. Kun teosta ei ole julkistettu, sitä ei saa edes siteerata.
Samassa yhteydessä on kuitenkin muistettava, että esimerkkiin liittyy kysymyksiä, joista määrää henkilötietolaki, mahdollisesti työelämän tietosuojalaki, kukaties sähköisen viestinnän tietosuojalaki ja nimenomaisesti rikoslain säännökset yksityisyyden ja kunnian suojasta. Eräissä tilanteissa on otettava huomioon myös laki viranomaistoiminnan julkisuudesta.
Perusoikeuksien aikakaudella emme voi toimia enää sillä tavalla, johon minut opetettiin nuorena juristina. ”Kakkos-lakikirjan asiat eivät kuulu minulle.” Toisin sanoen tuomioistuinjuristin ei odotettu olevan erityisemmin selvillä julkisoikeudesta, varsinkaan ei hallinto-oikeudesta, eikä missään tapauksessa vero-oikeudesta. Ne olivat KHO:n alaa.
Tekijänoikeudessa on tänäkin päivänä ratkaisematta kysymys rikosoikeudellisen eli tekijänoikeusrikokseen perustuvan korvausvaatimuksen suhde yksityisoikeudelliseen eli tekijänoikeuden loukkaamiseen.
Todistustaakan takia asianajajat kaihtavat rangaistusvaatimuksia. Mutta loukkaustilanteessa voi oikeuskäytännön mukaan joskus esittää vaatimuksia sekä loukkauksen että sopimusrikkomuksen perusteella. Tällainen asetelma syntyi eräänkin kerran, kun kirjankustantaja antoi julkaista aikakauslehdessä laajoja otteita ilmestyvästä kirjasta hankkimatta menettelyynsä tekijän suostumusta. Tämä vaati rahaa sekä kustannussopimuksen rikkomisen että tekijänoikeuden loukkauksen perusteella, ja lopulta korkein oikeus ratkaisi asian.
Ahti Saarenpään vetämä oikeusinformatiikka on hiukan eri asia. Nyt (Karhula, Kaisa (toim.) Paratiisi vai panoptikon, ISBN 978-951-53-3054-0) Saarenpää luonnehtii informaatio-oikeuden aluetta tavalla, johon ei ole huomauttamista.
Paitsi tämä – että erikoistiedot eivät riitä, vaan oikeuksien tunnistaminen ja riitojen ratkaiseminen edellyttää yleistietoja eli kykyä navigoida eri aikoina, eri tarpeisiin luotujen säännösten suistomaalla, jäämättä kiinni petollisiin särkkiin ja käyttäytymättä kuin humaltunut venhe (Rimbaud).
Jukka Kemppinen
