Mobiili-TV: Jedin paluu?

(IPRinfo 2/2006)

Mobiili-TV:n tiimoilta Suomessa käytävä keskustelu muistuttaa kirjoittajan mielestä tekijänoikeuksien historiassa aikaisemmin kuultuja väittelyitä. Hän tarkastelee asiaa Bernin konvention valossa.

Mobiili-TV on noussut debatin aiheeksi Suomessa ilmeisesti tekijänoikeussyistä. Toiminnan harjoittamista aloittava ja suunnitteleva osapuoli väittää hankkeen riskiksi ylimitoitettuja tekijänoikeudellisia vaateita, ja se haluaisi lainsäädännön turvaa, kun taas tekijänoikeustaho ilmoittaa, että ongelma on ennenaikainen, kun ei edes neuvotteluja ole vielä käyty.

Tuntuuko tutulta? Tämä näyttäisi olevan samaa tarinaa, jota pyöriteltiin jokunen aika sitten matkapuhelinten soittoäänien osalta, internetin välikopioinnista ja sitä ennen kaapelilähetystoiminnasta ja satelliittitelevisiotoiminnasta.

Kun mennään ajassa vielä pidemmälle taaksepäin, kohdataan valokopiointi, kotinauhoitus (esim. USA:n merkittävä Sony-ratkaisu). Kun on ohitettu toisen maailmansodan rajapyykki matkalla kohti menneisyyttä, huomataan, että sama “hyvän ja pahan” taistelu oli vallalla niin yleisradiotoiminnan kuin äänilevynkin osalta.

En nyt ota kantaa siihen, mikä taho edustaa hyvää ja mikä pahaa. Haluan myös korostaa, että viitekehykseni ei ole Suomen laki, vaan kansainvälinen normisto lähinnä sellaisena kuin se ilmenee Bernin konventiossa.

Väitöskirjassani lähdin liikkeelle tämäntyyppisistä havainnoista. Tarkoitukseni oli alun perin tutkia nykypäivää, mutta kun tunnollisen juristin tavoin yritin etsiä ongelmien “alkulähdettä”, päädyin aina pidemmälle historiaan, ja lopulta vuoteen 1908.

Äänilevy mursi yksinoikeusdoktriinin
Mitä tuolloin tapahtui? Ajallisesti lähes yhtäaikaisesti käytiin sekä Bernin konvention osalta että Yhdysvalloissa merkittävä keskustelu äänilevyn asemasta. Tämä keskustelu johti lopulta tekijänoikeusjärjestelmän huomattavaan muutokseen, jolla oli sittemmin oleva kaikenlaisia heijastusvaikutuksia.

Bernin konventio solmittiin 1886, ja liiketoimintamalli sen taustalla oli kirjan kustantaminen. Malli oli yksinoikeuspohjainen. Bernin konvention syntyyn vaikuttivat kansainvälisen tavarakaupan valtava kasvu ja siitä aiheutunut piratismiongelma. Puheenvuorot konventiota valmistelevissa kokouksissa olivat kuin suoraan nykypäivästä: suurimpana ongelmana nähtiin tekijänoikeudellisesti suojattujen tuotteiden salamannopea ja esteetön leviäminen maailmanlaajuisesti. Näistä syistä Bernin konvention ehkä tärkein yksittäinen elementti oli yksinoikeus kääntämiseen.

Thomas Alva Edisonin äänentallennuskeksintö 1800-luvun loppupuolella oli johtanut monenlaisiin innostuneisiin kokeiluihin siitä, mihin keksintöä voitaisiin käyttää. Surullisenkuuluisa liikemies James Lippincott osti Edisonin patentin ja ryhtyi toteuttamaan liikeideaansa, joka olisi tarkoittanut, että yritykset ja valtion hallinto muuttavat paperiarkistonsa äänitallennearkistoiksi. Päätöksiä ei enää kirjattaisi pöytäkirjoihin vaan Edisonin metallilieriöille.

Kätevää? No ei. Lippincott kuoli konkurssin tehneenä miehenä. Edison lunasti patenttinsa takaisin, ja pian havaittiin, että keksinnön varsinainen kaupallinen juju piilikin musiikin tallentamisessa.

Vuoteen 1908 mennessä äänilevyteollisuus oli jo maistanut suurta menestystä erityisesti Yhdysvalloissa ja Saksassa. Toimintamalli oli suoraviivainen: levytettiin mitä tahansa yleisö tahtoi kuunnella. Tekijää ei vaivattu kysymyksillä luvista tai rojalteilla. Tämä luonnollisesti aiheutti yhden tekijänoikeuden historian merkittävimmistä kriiseistä.

Erilaisten vaiheiden kautta päädyttiin sallimaan oikeus äänilevytykseen korvausoikeutena: tekijä sai korvauksen, mutta ei voinut kieltää käyttöä annettuaan ensimmäisen luvan levytykseen jollekin tuottajalle. Kirjankustantamiseen liittyvä aiempi tekijänoikeushistoria lukuisine vaiheineen oli lähes poikkeuksetta lähtenyt siitä, että tekijällä oli – lockelaisessa hengessä – omistusoikeus oman työnsä tuloksiin.

Ratkaisun malli löytyi Saksan patenttioikeudesta, ja Saksan delegaatio esitti mallia 1908. Varsinaisesti se kirjattiin Bernin konventioon 1928, mutta se oli jo 1908 sisältynyt kansallisiin sallittuihin poikkeuksiin konventiosta. Mallia käytettiin 1928 myös yleisradiotoiminnan osalta.

Käytäntö ja teoriatappelivat – kumpi voitti?
Olen väitöskirjassani käynyt läpi tätä historiaa ja rakentanut myös eräänlaisen teoriapitoisen mallin, jonka valossa rohkenen pitää noita tapahtumia laajempanakin mallina sille, miten vastaavia tilanteita on käytännön tasolla ratkottu. Pakkolisenssityyppisiin rakenteisiin on liittynyt eräitä merkittäviä reunaehtoja.

Ensinnäkin, olemassa olevia oikeuksia on vaikeata rajoittaa pakkolisenssityyppisesti. Tämä johtuu siitä, että jo olemassa olevia oikeuksia rajoitettaessa liikutaan herkästi perusoikeusalueella, jossa omaisuudensuoja ja tekijänoikeuden moraalisten oikeuksien turva eivät enää herkästi taivu jälkikäteiseen sääntelyyn.

Bernin konvention muutoskokouksissa tilanne oli toinen: siellä luotiin uusia oikeuksia, joiden laajuus voitiin sinänsä määritellä niiden “alkulähteellä”. Tekijä sai uuden oikeuden, joka jo annettaessa oli luonteeltaan rajoitettu. Käytännössä alkulähde oli toki kansallisissa esikuvissa, ennen muuta Saksassa.

Toinen, erityisesti Yhdysvalloissa käytävässä keskustelussa esiin noussut asia oli se tekijöiden riski, että vallitseva liiketoimintamalli – “levytämme mitä hyvänsä” – hyväksytään sellaisenaan. Tällöin tekijät olisivat voineet jäädä kokonaan levyteollisuuden tulovirtojen ulkopuolelle. Oli selvästi parempi hyväksyä korvausoikeus kuin jäädä kokonaan ilman.

Kolmas seikka, joka liittyy tekijänoikeuden perusluonteen kehitykseen, on moraalisten oikeuksien ongelma. Oikeustaloustieteen puolella on tehty erottelu (mm. Calabresi-Melamed) yksinoikeuksiin, korvausoikeuksiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Mitä enemmän tekijänoikeusjärjestelmä korostaa moraalisia oikeuksia, sitä heikommin se on taipuvainen sellaisiin tuotannollisiin malleihin, joissa tuottaja voi kontrolloida johdollaan ja valvonnallaan tuotettuja oikeuksia.

Tietokoneohjelmoinnin osalta tätä moraalisten oikeuksien aspektia ei juuri esiinny, paitsi eräin osin uudemmassa open source -keskustelussa, jolloin työnantajaolettama on voitu säätää varsin helposti. Kustannuspuolella keskustelu taas on alkanut muistuttaa iäisyyskysymystä.

Muun muassa merkittävä Bern-tuntija Sam Ricketson Australiasta, Melbournen yliopistosta, on esittänyt arvovaltaisia puheenvuoroja yksinoikeusjärjestelmän säilyttämisen ja ylläpitämisen puolesta. Hän on perustellut kantaansa mm. oikeudellisen järjestelmän loogisuutta ja ihmisoikeusluonnetta korostavin argumentein. Näyttää kuitenkin siltä, että nämä puheenvuorot jäävät lähes säännönmukaisesti jalkoihin merkittävien kaupallisten intressien paineessa.

Mobiili-TV: ajatuksia tulevasta
Tarkoitukseni ei ole esittää mitään varsinaisia normisuosituksia mobiili-TV:n osalta, koska näin toimiessani asettaisin omat moraaliset kantani yhteiskunnassa vallitsevien edelle. Sen sijaan olen rohjennut tehdä joitakin ennusteita tulevasta.

Ensiksikin uskon, että mobiili-TV:n osalta noudatetaan vanhoja draaman lakeja. Jo nyt näkyy, että ilmaistut kannat ovat pitkälle meneviä elleivät suorastaan liioittelevia ilman, että kukaan esittäisi varsinaista faktaa toiminnasta: paljonko arvioidaan tulevan tuottoja, millä liiketoimintamallilla ja mitkä ovat toiminnan kustannukset. “Mobiili-TV tuhoutuu, ja toimintaa ovat estämässä ja kieltämässä erilaiset tahot”. Kuten Bernin konvention historia osoittaa, tällainen maalailu kannattaa: päättäjä ei saa tarkkaa tietoa siitä, mistä on kyse, mutta asiaan näyttää liittyvän suuria riskejä.

Toiseksi on selvää, että yhteiskunta ei mielellään jätä merkittäviä viestinnällisiä toimintoja minkään ryhmän panttivangiksi. Tämä on varsin selvästi ilmaistu tekijänoikeuden historian eri vaiheissa. Tekijänoikeusjärjestöt saavat keskustelussa runsaasti kritiikkiä, mutta heitä lohduttanee 1900-luvun ehkä suurimman taloustieteilijän Joseph Schumpeterin arvio: ne monopolit menestyvät, jotka eivät käyttäydy kuin monopolit.

Kolmanneksi on vaikeaa pitää oikeana sitäkään, että tekijät jätettäisiin ulos mobiili-TV:n menestyksestä. Tarkoitan kirjaimellisesti menestystä, en liiketoiminnan alkuvaiheen “kuoleman laaksoa”: toiminnan alkuvaiheessa jonkinlainen kevennetty vaihe lienee mitä toivottavin, jotta näkisimme onko teknologialle ylipäätään kaupallisen onnistumisen mahdollisuuksia.

Neljänneksi praktinen kysymys: Onko Yleisradio sopinut oikeuksista mobiili-TV:n osalta? Jos on, niin hyvä. Jos ei, niin eikö pitäisi? Ongelmana lienee se, että varsinaista “mobiilioikeutta” ei olla missään luomassa. Silloin se voitaisiin aikaisempien ratkaisujen mukaisesti jo lähteellä antaa rajoitettuna pakkolisenssillä.

Viidenneksi, palataksemme Bernin konventioon: vastoin usein esiintyvää käsitystä konventiossa ja myöhemmin erilaisissa kansallisissa normistoissa määritelty edelleenlähettäminen ei ole sidottu mihinkään teknologiaan tai edes maantieteelliseen alueeseen, vaan siihen, onko edelleenlähettävä taho eri yhtiö. Yleisradiolla on näin ollen Bernin konvention valossa mahdollisuus lähettää itse omaa ohjelmistoaan samanaikaisesti toisen alkuperäisen lähetyksensä kanssa ja muuttamattomana.

Lopuksi on syytä palata teknologisen kehityksen arkirealismiin. Muuan tuttuni näytti minulle hiljattain TeliaSoneran streaming-tyyppistä UMTS-palvelua, jossa voi katsella matkapuhelimesta televisiota. Tällainen tyhmä juristi kysyy itseltään: onko tämä nyt sitten jotenkin erilainen palvelu? Nettiselain kännykässä ajaa ilmeisesti myös saman asian.

Mikko Huuskonen
OTL (väit.), EMBA
Tutkijaopettaja, Lappeenrannan teknillinen yliopisto
Sihteeri, tekijänoikeusneuvosto, opetusministeriö

Lisää aiheesta Mikko Huuskosen väitöskirjassa Copyright, Mass Use and Exclusivity – on the Industry Initiated Limitations on Copyright Exclusivity, Especially Regarding Sound Recording and Broadcasting:
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/oik/yksit/vk/huuskonen/