Miten teknologia muutti tekijänoikeuden

(IPRinfo 2/2004)

Miten teknologian kehitys ja erityisesti teknologiset murrokset vaikuttavat talouden ja myös oikeuden kehitykseen? Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa toiminnassa on vaikea johtaa varmoja syy-seuraussuhteita, sillä murrokset näyttävät syntyvän kulloistenkin, ehkä ainutkertaisten olosuhteiden pohjalta.

Harvardin taloustieteen professori Joseph A. Schumpeter lähestyi ongelmaa 1900-luvun alkupuolella kehittämällä teorian talouden kehityksestä teknologisen kehityksen aiheuttaman ”luovan tuhon” kautta.

Schumpeter pohti sitä, kuinka taloutta voidaan lähestyä dynaamisesta eli muutoksen näkökulmasta. Kilpailuanalyysit ovat normaalisti staattisia: lähdetään siitä, että on olemassa kehittyneet markkinat, joiden toimintaa tarkastellaan jonain hetkenä. Jos markkinat ovat oligopolistiset tai monopolistiset, voidaan joutua arvioimaan määräävää markkina-asemaa ja sen mahdollista väärinkäyttöä, tai ehkä kartelli- tai jaetun määräävän markkina-aseman ilmiöitä.

Dynaaminen tarkastelu koettaa kuitenkin sanoa jotain yleispätevää kehityksen mahdollisista lainalaisuuksista tai ainakin säännönmukaisuuksista. Eräs tällainen yritys rakentaa dynaamista kilpailuteoriaa oli Schumpeterin ”Theory of Economic Development”, joka julkaistiin ensimmäisen kerran saksankielisenä 1911 Schumpeterin ollessa vasta 28-vuotias.

Schumpeter ja muuttuva talous

Sananen Schumpeterista: hän toimi hyperinflaation aikaan Itävallan talousministerinä, ja hiukan myöhemmin erään pankin pääjohtajana pankin konkurssiin asti. Toisen maailmansodan alta Schumpeter siirtyi uuteen maailmaan ja aloitti menestyksekkään akateemisen uran.

Schumpeterin tunnetuin teos lienee ”Capitalism, Socialism and Democracy” (vuodelta 1943), jossa hän ennusti kapitalismin kriisiä mm. oligopolistien kilpailun ääri-ilmiöiden vuoksi ja siitä seuraavaa sosialismin aikakautta. Monet Schumpeterin ajatukset ovat jääneet aikansa vangeiksi, mutta kiehtovaksi hänen työnsä tekee se, että hän ymmärsi ja kehitti sekä teoriaa että käytäntöä. Schumpeterilla on paljon seuraajia erityisesti nk. kasvuyritysten tutkimuksessa. Kuuluisimpana ”neo-schumpeterilaisena” voidaan mainita Gary Hamel.

Teknologinen kehitys vaikuttaa talouteen viiveellä

Yleisellä tasolla ei vaadi erityisiä perusteluja sanoa, että teknologian perusvaikutus on erilaisten vaihdantaan liittyvien kulujen alentuminen (esim. fyysisten siirtoteiden korvaaminen sähköisillä, elävän musiikkiesityksen korvaaminen äänilevyllä jne.), ja usein samanaikaisesti kokonaan uusien liiketoimintamallien mahdollistuminen (televisiotoiminta, äänilevyteollisuus, satelliitti- ja kaapelitelevisiotoiminta, internet jne.). Näin ollen yleisellä tasolla voidaan väittää, että taloudellinen menestys aiheutuu teknologisen innovaation kyvystä lisätä tehokkuutta.

Schumpeter katsoi, että talous kehittyy teknologisten murrosten kautta. Hänen näkemyksensä näyttäisi jopa sulkevan pois ajatuksen siitä, että talous ylipäätään kehittyisi millään muulla tavalla.

On kiistatonta, että tekninen innovaatio on taloutta eteenpäin ajava voima. Schumpeter oli kuitenkin kiinnostunut tämän muutoksen mekanismista. Schumpeter tarkasteli innovaatiota nimenomaan yrittäjän, ellei suorastaan pienyrittäjän, näkökulmasta. Yrittäjä kohtaa erilaisia vaikeuksia tuodessaan uusia tuotteita ja palveluita vakiintuneille markkinoille. Pääasiassa vastustus on kilpailevien, talouselämään jo etabloituneiden toimijoiden ja näiden intressissä toimivien viranomaisten hidastus- ja kampitusyrityksiä.

Schumpeterin mukaan johtajuus liiketoiminnassa on juuri sitä, että kyetään vastustamaan tätä sosiaalista painetta ja luomaan omalle, uudelle liiketoiminnalle asema talouden, yhteiskunnan ja oikeuden kentässä.

Toisin sanoen kaksi taitoa on talouden kehityksen kannalta keskeisiä: innovoinnin taito ja taito vakiinnuttaa liiketoiminnan asema. Näistä jälkimmäistä Schumpeter piti ylivoimaisesti tärkeämpänä. Se voi olla jopa täysin toisenlaista lahjakkuutta kuin kyky teknologisiin keksintöihin, mutta ilman sitä uusi teknologia ei muutu liiketoiminnaksi eikä etabloidu eli vakiinnuta asemaansa.

Immateriaalioikeuksien osalta voidaan lähteä siitä vahvasta oletuksesta, että tämän etablointikyvyn tärkeä elementti on kyky aikaansaada lainsäädännöllinen suoja; liikkeenharjoittajalle on tärkeätä kyky saada omalle liiketoiminnalleen tarpeelliset lainmuutokset aikaan. Toimintakenttä on kuitenkin vaativa, ja muutosta ajava johtaja kohtaa myös voimakasta vastustusta. Mutta jääräpäiseen lobbaamiseen muutosta luovaa johtajuutta vasta tarvitaankin.

Yhteenvetona voidaan todeta, että teknologia vaikuttaa talouteen, mutta vasta sitten, kun sen mahdollistama liiketoiminta on saatu – usein puoliväkisin – etabloitua eli vakiinnutettua.

Bernin konventio ja teknologinen haaste
Bernin konventio on kohdannut 1900-luvulla runsaasti teknologisen kehityksen mukanaan tuomia haasteita: äänilevy, valokuva, elokuva, yleisradiolähetykset, valokopiointi, kaapeli- ja satelliittitelevisio, musiikki- ja videokasetit, CD, DVD, Internet ja viimeisimpänä mobiilipäätelaitteet. Teknisen kehityksen loppu ei ole näköpiirissä.

Niin kutsutun Mooren lain mukaan tietokoneiden keskeisten toiminnallisten osien eli integroitujen piirien kapasiteetti kasvaa eksponentiaalisesti ja kaksinkertaistuu joka vuosi. Insinööri Moore esitti teoriansa vuonna 1965, ja hänen havaintonsa eksponentiaalisesta kasvusta on ollut siinä määrin yleispätevä, että se on saanut jopa ”lain” arvonimen. Mooren lain yhteys tehokkuuden kasvuun on selvä.

Kustantajan tekemien painoinvestointien suojan tarve – ja valtiovallan tarve ylläpitää sensuuria – synnyttivät aikoinaan painoprivilegiot. Niistä luopuminen erityisesti Englannissa 1600-luvulla synnytti tarpeen rakentaa suojajärjestelmä uudelle pohjalle. Valistusajan hengessä ja vaikutuksesta – sekä kustantajien tarpeesta – syntyi käsitys taiteilijan persoonallisen luomistyön suojasta: yksinoikeudesta päättää teoksen käytöstä. Tälle pohjalle luotiin Bernin tekijänoikeuskonventio 1880-luvulla.

Katsaus historiaan osoittaa, että 1900-luvun voimakas teknologinen kehitys on aika ajoin haastanut tekijänoikeusdoktriinin. 1900-luvulla syntyi uusi liiketoiminta, tekijänoikeudellisesti suojatun materiaalin massakäyttö, joka edellytti uusia ratkaisumalleja.

Yksinoikeuksien kaventaminen luo bisnesmahdollisuuksia

Ensimmäiseksi doktriinin haastoi äänilevy. Äänilevyteollisuuden alkuaikojen liiketoimintamalli perustui yllättäen eräänlaiselle piratismille: äänilevytuottajat levyttivät surutta uusien artistien kanssa teoksia, joita toiset levy-yhtiöt olivat jo levyttäneet. Kun Bernin konvention muuttamisen yhteydessä 1908 heräsi keskustelu taitelijoiden yksinoikeudesta kieltää tai sallia teostensa mekanisoiminen eli levyttäminen, äänilevyteollisuus totesi (Sam Ricketsonin mukaan), että tekijän yksinoikeus uhkaa tappaa koko juuri syntyneen äänilevybisneksen.

Näin päädyttiin sallimaan Bernin jäsenvaltioille käytäntö, joka oli omaksuttu mm. Saksassa, eli pakkolisenssi: säveltäjä oli oikeutettu korvaukseen, mutta hänellä ei ollut kielto-oikeutta. – Oli levyteollisuuden analyysi uhasta oikea tai ei, näemme, että schumpeterilainen johtaja ”huusi tavoitteensa läpi”.

Elokuvan suhteen käytiin vastaavaa keskustelua 1900-luvun alkuvuosina. Tuolloin päädyttiin, niinikään vallinneen doktriinin vastaisesti, siihen, että elokuvateoksen tekijänoikeuden haltija saattoi olla muu kuin luonnollinen henkilö.

Tekijänoikeussuojaa teoksen osalta saattoi siis saada tuotantoyhtiö ilman kauppaa varsinaisen fyysisen tekijän kanssa.
Tällä ratkaisulla oli merkittävä vaikutus elokuvateollisuuden ”etabloimisessa”: toiminta oli luonteeltaan investointipainotteista, eikä se ollut sujuvasti rinnastettavissa esim. kirjailijan tai säveltäjän luomistyöhön. Tämäntyyppiselle ”doktriininvastaiselle” suojalle oli siten huomattava tarve.

Tarkasteltaessa yleisradiotoimintaa, valokopiointia tai kaapeli- ja satelliittitelevisiota nähdään samaa säännönmukaisuutta: ei haluta, että yksittäinen taitelijaryhmä tai edes järjestö voisi nousta sellaiseen asemaan, että se kykenisi estämään tekijänoikeudellisesti suojatun materiaalin massakäytön. Tämä olisi sekä vastoin niiden taiteilijoiden intressejä, jotka haluavat asiasta sopia että liiketoiminnan harjoittajien intressejä, koska liiketoiminnan edellytykset menisivät.

Lisäksi voidaan todeta, että tällainen yksinoikeuden korostaminen voisi vaarantaa sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja, kuten todettiin Tukholman konferenssissa 1967, kun sallittiin se, että Bernin konvention jäsenmaat rajoittavat tekijöiden oikeuksia määrätä teosten kopioinnista.

Ratkaisuilla kaventaa yksinoikeutta oli jälleen kerran se ”schumpeterilainen” vaikutus, että yhteiskunnallisten intressien ohella luotiin edellytyksiä uusien liiketoimintamallien vakiinnuttamiselle. Muunlaiset ratkaisut olisivat uhanneet johtaa tosiasialliseen liiketoiminnan mahdottomuuteen, josta myös tekijät olisivat kärsineet.

Lähioikeuksien suoja eriytetty
Niin sanotut lähioikeudet, eli äänilevyntuottajan, esiintyvän taiteilijan ja yleisradioyhtiön (signaalin) suoja, eriytettiin myöhemmin omaksi konventiokseen, kun niitä ei lähinnä doktriinin puhtauteen vedoten otettu Bernin konventioon. Lähioikeuksia koskeva Rooman sopimus (1961) perustuu pakkolisenssiin, eli korvaus- mutta ei kielto-oikeuteen. – Raadollisempi tulkinta väittää, että doktriinin puhtaus oli pikemminkin tekijätahojen keskinäistä valtapolitiikkaa, jossa säveltäjät pelkäsivät tasajakoa esittäjien kanssa.

Videoille ja musiikkikaseteille kopioimiseen on lisäksi luotu kasettimaksujärjestelmä, jossa tekijän yksinoikeus on häivytetty jo mahdollisimman kauas, kausaalisessa mielessä kokonaan erilleen itse käyttö- (kopiointi-) -tapahtumasta. Tämä ratkaisumalli on omaksuttu myös uudessa tekijänoikeuslakiesityksessä eräin osin yksityisen käytön kompensaationa.
Nykyiset tuotantomuodot uusien tukkeena?

1900-luvulla tekijänoikeuden kehitykseen nousi vanhojen periaatteiden (investointi, tekijän suoja) rinnalle uusi elementti, jota voitaisiin kutsua vaikkapa kehitysintressiksi. Uuden teknologian hyödyntäminen ja vakiinnuttaminen oli kaikkien osapuolten kannalta toivottavaa ja tähdättiin joustaviin ratkaisuihin. Sopijapuolet olivat myös – Yhdysvaltain pysyttäytyessä järjestelmän ulkopuolella – tekijänoikeudellisten tuotteiden nettotuojia.

Tietokoneohjelmien tekijänoikeussuoja merkitsee historiallisesti ehkä ensimmäistä kertaa tilannetta, jossa kaupallinen hyödyntäjä on sama taho kuin oikeuden haltija. Näin ollen pelikentällä ei ole osapuolta, jonka intressissä olisi lobata pakkolisenssisääntelyn puolesta. Nettoviejä – Yhdysvallat – on myös astunut areenalle TRIPsin kautta ja liittynyt 1989 myös Bernin konventioon. Yksinoikeuksien sääntelyn logiikka on muuttunut siten, että on osittain palattu 1800-luvun lopun yksinoikeusdoktriiniin.

Mitähän Schumpeter tästä ajattelisi? Ehkä hän kysyisi, mahdollistaako esim. tietokoneohjelmien korkea suojataso talouden kehittymisen ”luovan tuhon” kautta vai käykö niin, että hallitsevat tuotantomuodot kykenevät vastatoimillaan estämään muiden, innovatiivisten liiketoimintamallien kehittymistä.

Mikko Huuskonen
Tutkija
IPR University Center