Missä on rakentava kritiikki?

(IPRinfo 5/2011)

Marjasinikka Väänänen: Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa. Kustannusosuuskunta Sammon Takojat, 2011. ISBN 978-952-67585-0-3 (nid.)

Muistan lukioajalta väittelyn, joka päättyi opettajan sanoihin: Esittäkää rakentavaa kritiikkiä, älkää vain repikö. Nyt lukiessani Innovaatiokupla-teosta tulee mieleen sama asia.

Kirjassa on esitetty paljon asioita, jotka ovat menneet pieleen suomalaisessa innovaatiopolitiikassa, ja kuinka keksijät ovat jääneet varsin osattomiksi moninaisista tukijärjestelmistä, joita Suomessa on olemassa uuden kehittämiseen.

Mutta mitä kirja tarjoaa IPR-ammattilaiselle? Patentoinnista tai patenttivirastosta kirjassa ei ole kriittisiä huomioita. Itse asiassa kumpaakaan aihetta ei löydy kuin mainintoina ohimennen. Sen sijaan juristit ammattikuntana saavat kyytiä pitkin matkaa.

Kun kirja perustuu paljolti keksijöiden kokemusten kartoittamiseen, johtopäätöksenä on, että kirjoittaja ja kirjaan kuultu keksijäkunta ovat varsin tyytyväisiä patenttijärjestelmään sekä Patentti- ja rekisterihallituksen toimintaan.

Kirjan alkuosa sopii tiivistelmäksi hätäiselle lukijalle, sillä siinä kuvataan kirjan taustaa sekä esitellään lyhyesti teoksen sisältö.

Vaikeinta luettavaa olivat sitä seuraavat osuudet. Erityisesti esitetyssä suuryritysten kritiikissä oli paljon yleistä yrityskentän ongelmaa, joka vain korostuu PKT-yrityksissä. Kuten erään keksijän sanoin todetaan: ”yritystoiminnassa toisia palkintoja ei jaeta”. Suuryrityksen talous kestää monia toisia palkintoja, mutta aloittavalle yritykselle yksikin kakkossija voi olla kohtalokas.

Mukana on paljon yritystoimintaan kohdistuvaa kritiikkiä, joka esitetään nimenomaan keksijöiden ongelmana. Esimerkkinä kuvataan tarjouskilpailua, jonka tuloksena tarjouksen pyytäjä kerää vain tietoja tarjoajilta omaan käyttöönsä. Voin sanoa, että ongelma ei rajoitu pienyrittäjiin, vaan samoja kokemuksia on koko yrityskentässä.

Tärkeintä ei ole päämäärä
Kirjassa esiintyy väite voimavarojen tuhlaamisesta päällekkäiseen tutkimukseen. Suomessa kulut olisivat kaksi miljardia vuodessa. Olen pyrkinyt selvittämään tätä usein juhlapuheissa viljeltyä legendaa löytämättä sille lähdettä. Taustalla on putkimainen näkemys tutkimustoiminnasta, jossa vain tulosten kuvitellaan merkitsevän. Itse olen bernsteinilaisella kannalla, jonka mukaan tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike. Tutkimustoiminnassa tärkeää on uuden oppiminen eivätkä niinkään uudet tulokset – toki uusia tuloksiakin tarvitaan.

Kirjan kuusi tapausselostusta keksijöiden kohtaamista vaikeuksista ovat osin tuttuja, osin ennen lukematonta asiaa. Lähdeviittausten puuttuminen kirjasta lähes kokonaan heikentää kertomusten uskottavuutta erityisesti tuossa osuudessa.

Kirja paranee loppua kohden, kun lukija pääsee varsin yleisen yhteiskuntapolitiikkaa arvostelevan ja paikoitellen hyvinkin populistisia ajatuksia sisältävän ”Pakottava konsensus” -osuuden ohi.

Kirjan loppuosissa kuvattu valtiovallan innovaatiostrategian ja Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin arvostelu on huomattavasti alkupäätä ryhdikkäämpi esitys. Itse asiassa näistä aiheista käydyistä keskusteluista keksijäjärjestöt ovat esittäneet parhaimpia kannanottoja, jotka käyvät myös kirjasta ilmi.

Ja kuten alussa kysyin: missä on rakentava kritiikki? Kirjan lopussa olevat ehdotukset toimenpiteiksi ovat varsin ohuita lukuun ottamatta neljännesmiljardin hyvitystä keksijälle, joka SKOP-kahinoissa menetti arvokkaan ja tuottavan yrityksensä.

Ehdotetuista toimenpiteistä nousee päällimmäiseksi keksijäkoulutus ja tuen painopisteen siirto tuottamattomista kohteista keksintötoimintaan.

Pekka Valkonen
Patentti-insinööri
Fortum

Share: