Lohkeilevan IPR:n ongelma. Kolumni

(IPRinfo 3/2008)

Nuori väitöskirjan tekijä on omin avuin keksinyt kysyä, miksi immateriaalioikeudessa ei ole sellaisia dynaamisia kollisiosääntöjä, jotka kehitettiin siviilioikeuteen yli puoli vuosisataa sitten.

Media käy jatkuvaa keskustelua asioista, joissa esiintyy sellaisia termejä kuin ”salaisuus”, ”viesti”, ”yksityisyys” ja ”henkilötieto”.

Syyttävä sormi osoittaa ”substanssiajattelua”, josta esineoikeudessa irtauduttiin 1940-luvulla ja jäämistöoikeudessa 60-luvulla.

Teemme edelleen tutkimusta siitä. mitä tekijänoikeus tai patenttioikeus ”on”, vaikka useimmat meistä ovat oppineet yliopiston peruskursseilla, ettei kysymys, mitä omistusoikeus on, ole millään tavoin mielekäs, ellei sitä täsmennetä: suhteessa mihin ja kehen. Missä relaatioissa?

Immateriaalioikeuden siirtyminen on laiminlyöty alue.

Tutkimme tietysti sopimuslisenssejä ja patenttilisenssejä, mutta kuinka monella on käsitys sopimussuhteen ja sivullissuhteiden vaikutuksista tilanteissa, joissa käydään rehellistä kauppaa näillä yksinoikeuksilla?
”Henkilöä koskeva informaatio” on silmiemme edessä mutta ikään kuin meiltä juristeilta salaa kasvanut korkeaksi ja sen ympärillä on ”kvasi-tekijänoikeus”.

Esimerkiksi olympialaisten ja erilaisten mestaruuskilpailujen järjestäjät liikuttelevat kymmeniä tai ehkä satoja miljardeja oikeuksista, joita juridiikka ei lainkaan tunne.

Sponsorisopimuksista on kirjoitettu jotain ja urheiluoikeutta tutkitaan – mutta eikö olekin hurjaa, että yksi ainoa kaljatehdas kuuluu maksaneen jo edellisissä olympialaisissa useita miljardeja euroja oikeudesta tapiseerata maratonreittiä mainoksillaan?

Entä kun siellä on muitakin mainoksia?

Entä kun urheilija mainostaa paidassaan yhtä tuotetta ja urheilupaikalla mainostetaan kilpailevaa tuotetta?

Kysymys ei millään muotoa ole vain urheilusta. Myös tekijänoikeuden piiriinsä sulkema viihde on paisunut yleisötapahtumiksi, joissa suojatuilla teoksilla on oikeastaan aika alisteinen asema. Tuote on soittaja, ”julkkis”. Sitä mitä hän sattuu soittamaan, ei yleisö välttämättä edes kuule.

Kiukkuista keskustelua käytiin poliitikkojen vaalirahoituksesta.

Sama ilmiöryhmä. Asialle ei ole muuta nimeä kuin ”sponsorointi”, mutta muun muassa oikeuskansleri ja oikeusministeriö kysyvät toisiltaan, mistä tarkkaan ottaen on kysymys. Simuloituja ja dissimuloituja oikeustoimia on tehty. Kai ne ovat laillisia?
IPR:n ydinalueet tunnemme, mutta ne kasvavat ja haaroittuvat ympärillämme kuin syöpä. Kymmeneen vuoteen ei ole tullut vastaan ”tekijänoikeuden asiantuntijaa” eli henkilöä, joka olisi tyydyttävästi perehtynyt koko tekijänoikeuslain alueeseen. Koko immateriaalioikeuden tuntijoita on ollut maassamme sotien jälkeen kolme tai kuusi.

Olisiko iskulauseeksi otettava ”back to basics”? Takaisin perusteisiin.

Olisiko hienojen ja korkealentoisten kysymysten sijasta iskettävä kiinni oikeudenalamme perusteisiin ja tutkittava pelottomasti, mitä niistä todella on jäljellä ja millaisin edellytyksin tätä rahassa mitaten raaka-aineiden kaupan tai energiantuotannon ylittävää aluetta kehitetään?

Jukka Kemppinen