Kolumni. Tekijänoikeuden hinta

(IPRinfo 4/2001)

Omistaja saa ottaa tavarastaan niin kovan hinnan kuin sielu sietää. Tekijänoikeusjärjestöllä on oikeus ja velvollisuus valvoa jäsentensä etua ja edistää heidän vaurauttaan. Tottako?
Kyllä ja ei.

Muinaisuudessa yhteinen katolinen kirkkomme oli julmana koron ottajille ja kiskojille. Itse Dante kertoi mieleen painuvasti, millaiseen paikkaan päätyivät ne, jotka hinnoittelivat tavaran tai rahan liian korkealle.

Pyhien isien tuohtumus johtui osittain siitä, ettei ollut avomarkkinoita tai niiden toimintaa ei ainakaan tajuttu. Nyt, parempina ja viisaampina aikoina, tavataan sanoa, että hintamekanismi toimii, ja luulomme mukaan Adam Smithin uudelleen käyttöön ottama joskaan ei keksimä ”näkymätön käsi” korjaa liialliset hinnat. Liian kallis kapine ei mene kaupaksi, kilpailijat tunkevat tontille. ”Jos kauppa ei käy, hinnassa on vika”, sanoivat junapelurit jo kauan sitten.

Tällä hetkellä etenkin Microsoft on tekemisissä sen tosiasian kanssa, ettei yleisö tyydy kiristelemään hampaitaan, kun hintoja nostetaan huimasti. Voi olla, että antitrustijutut eivät lopukaan näihin nykyisiin, ja voi olla, että asiakkaina olevat valtiot ja yhtiöt ryhtyvät muihinkin käytännön toimiin. Joudutaan siis tekemisiin sen tosiasian kanssa, että myös tekijänoikeus on ”monopoli” ja että tekijänoikeuslakien ja kilpailulakien välillä on yleismittarilla havaittava jännite.

Taloustieteen uskonkappaleen mukaan monopoli on aina epäilyttävä, koska joko se vahingoittaa yksinoikeuden haltijaa tai sitten yleisöä. On huomautettu, että esimerkiksi musiikkitallenteiden hinnat ovat pysyneet mielenkiintoisen korkeina valmistuskustannusten romahtamisesta huolimatta, ja on myös huomautettu, että korkeiden hintojen perusteleminen piratismilla ei oikein mene tasan äänitteiden tuottajien tasekehityksen kanssa.

Englanninkielisessä taloustieteessä puheena olevat hakusanat ovat ”public choice” ja ”rent seeking”. Jos taloudellista tuottoa on kolmea lajia, nimittäin liiketuottoa, palkkaa ja vuokria, joihin korot luetaan, niin tekijänoikeudesta saatavat lisenssimaksut ovat ”vuokria”. Vain liiketuotto on kansantaloudellisesti taloudellista kasvua; muu on rahan siirtämistä paikasta toiseen eli kukkarosta kolmanteen.

Jos näiden ”vuokrien” kantaminen ja kertyminen on kiinni julkisen tahon eli esimerkiksi lainsäätäjän toiminnasta, tuloksena voi olla yleisölle haitallinen vuokrilla keinottelu. Jos esimerkiksi ääniteteollisuus onnistuu liian hyvin valistuksessaan piratismin vaaroista, seurauksena on pahimmassa tapauksessa poliittisesti perusteltu taloudellinen etuoikeus, joka ei toimikaan uuden tuotannon kiihokkeena, vaan vanhojen investointien takaajana. Ja sellainen kehitys on kaikkien kannalta takaperoista.

Meidän olisi kohotettava tekijänoikeudellisen keskustelun tasoa. Suomessa ihmettelemme lain määräämiä kahtalaisia seuraamuksia, korvausta ja hyvitystä. No korvaus on tekijänoikeudessa yleisimmin rahasuoritus saamatta jääneestä liiketuotosta tai kauppatavaran vahingoittamisesta, ja hyvitys saamatta jääneestä ”vuokrasta”. Ne ovat siis kovin eri asioita.

Tämän halusin sanoa tällä kertaa, koska olen kiusaantunut tekijänoikeuden kirjoissa käytetyistä sitaateista, kuten ”työmies on palkkansa ansainnut”. Ongelmahan on juuri se, että tekijä ei ole ”työmies”, vaan elinkeinonharjoittaja tai vuokraaja. Tämän takia työsuhdetekijänoikeus on niin mutkikasta (työntekijä vuokraa työvoimaansa).

Jukka Kemppinen