Kolumni. Professorikoulu

(IPRinfo 2/2004)

Kaikki väittävät olevansa samaa mieltä tieteidenvälisyydestä. Emme tule kauan toimeen jatkamalla opiskelua ja opetusta vakiintuneissa aineissa.

Esimerkki: koko juridiikka. Vanhastaan juristi on kutsuttu paikalle silloin kun se on myöhäistä, kun vahinko on jo tapahtunut. Oikeudellinen suunnittelu kuuluu etenkin asianajajien taitoihin. Liiketoiminnassa se on liian harvinaista.
Väite: oikeudelliset näkökohdat on otettava valmistelussa ja suunnittelussa huomioon siinä kuin kaupalliset ja teknisetkin aspektit.

Tutkimushankkeissa ja elinkeinotoiminnassa työryhmissä on tyypillisesti monien alojen osaajia. Hurjimpia ovat biotieteiden paperit, joissa voi hyvinkin olla sata julkaisijaa, vaikka tekstillä ei ole pituutta kuin muutama liuska. Tekniikan eri aloilla kymmenen kirjoittajaa artikkelia kohti on tavallista. Juridiikassa – Lakimiestä, DL:ää ja JFT:tä ajatellen kaksi kirjoittajaa on vallan tavatonta.

Kirjallisuudessa julkaistaan artikkelikokoelmia, jolloin kirjoittajia on monta. Käsikirjoissa se on myös luonnollista. Muuten ei tule äkkiä mieleen oikeustieteellistä tutkimusta, joka olisi aidosti usean kirjoittajan työn tulos. Puhun tutkimuksista. Oppikirjoja on.

Ovatko juristit kohta viimeisenä ammattikuntana niin viisaita, että soolotyöskentely on perusteltua? Vastaan että se ei ole perusteltua. On kukaties fiksua, että Haarmann ja minä julkaisemme kumpikin oman kirjamme tekijänoikeudesta, kuten on tapahtumassa, koska tavoitteemme ja keinomme poikkeavat toisistaan – mutta luemme toistemme käsikirjoitukset ja kommentoimme niitä kovasti.

Tavallisin veruke lienee: en ole oikeastaan tuon alan tuntija. No. Oma alani, immateriaalioikeus, on niin laaja, ettei sitä kukaan kunnolla hallitse. Tekijänoikeus on liian iso alue pysyäkseen yhdessä päässä.

Siis tieteidenvälisyyden ongelma on näkyvissä myös vanhanaikaisen, kankean ja hiukan eksoottisen fakin eli juridiikan sisällä. Ihmekö ettei yhteistyö ekonomistien, teknologien, sosiologien, humanistien, valtio-opin tuntijoiden ja muiden kanssa toimi.
Parinkin tohtorikoulun johdossa toimien olen ruvennut sanomaan, että oikeastaan tarvitsemme professorikoulun. Ei ole järkeä ryhtyä kouluttamaan perustutkinnon suorittajista monipuolisia, haasteita kestäviä osaajia. Se ei onnistu. Ensin on koulutettava tohtoreista toimellisia professoreita. Sitten on koulutettava lisensiaateista ja maistereista hyviä tutkijoita ja opettajia. Sen jälkeen nämä rupeavat vastaamaan peruskoulutuksesta.

Korkean teknologian ja niin sanotun globalisaation haasteeseen on vastattava nousemalla latvasta puuhun.

Ensin on koulutettava kouluttajat.

Jukka Kemppinen