Kolumni. Perustettakoon talletusmakasiini

(IPRinfo 4/2002)

Muinoin oli vapaavarastojen ohella makasiineja, joista vain haltija-asiakirjan esittäjä sai tavaran ulos. Samoin oli sellainen tapa, että esimerkiksi asunto-osakkeen lunastussumma talletettiin lääninkassaan, josta saatiin asianmukainen ”reversaali” yhtiölle esitettäväksi.

Tekijänoikeuden järjestelmä on peräisin aikakaudelta, jolloin maksu- ja tietoliikenne olivat kovin toiset kuin nykyisin. Esimerkiksi äänilevy- ja kirjapaketteja lähetettiin täydellä palautusoikeudella maaseudulle milloin kiito-, milloin rahtitavarana. Rautateiden virkailija käytti kosmoskynää ja kalkkeeripaperia laatiessaan rahtikirjat, jotka olivat tärkeitä dokumentteja. En puhu pötyä. Olen harrastanut tällaista asiointia itse. Tämä käsityöpohjainen ja aikaa vievä menettely taisi kadota postitoimipaikoista vasta 1980-luvulla.

(Moni lukija jää ihmettelemään, mikä on kosmoskynä ja mitä kalkkeeripaperi ja liittyvätkö ne aiheeseen. Liittyvät ne.)
Irtaimen kauppaa koskeva lainsäädäntö on modernia. Sitä vastoin arvopaperien vaihdantaa koskevat velkakirjalaki ja oikeustoimilaki ovat yli puolen vuosisadan takaisia ja edustavat dramaattisesti toista ajattelua kuin tämä nykyinen. Tekijänoikeuslakia säädettäessä tekijänoikeuden sopimukset sivuutettiin aika vähällä. Ajatus taisi olla, että ala on niin vakiintunut, ettei sopimiskäytäntöä parane mennä sorkkimaan.

Enää ala ei ole vakiintunut eikä parannusta saa aikaa pelkästään parantamalla sopimusehtoja.

Kaupanvastuussa on kaksi yli tuhatvuotista perinnettä: jokainen haastattaa saantomiehensä, kun suoritus osoittautuu virheelliseksi – tai sitten virhe voi korjautua esimerkiksi vilpittömän mielen ja hallinnan avulla. Viimeksi mainittu uutuus on vuodelta 1732.

Tekijänoikeudessa virhe ei koskaan korjaannu. Se on virhe.

Olen itsekin todistellut, että järjestelmä on auttamatonta, kun immateriaalioikeudessa ei ole mahdollisuutta hallintaan tai muuhun julkisvarmistukseen, joka voisi oikeuttaa ”oikean omistajan” syrjäyttämiseen samalla tavoin kuin kiinteistön ja irtaimen kaupassa.

Olen ollut väärässä. Ranskassa on ollut jo muutaman vuoden mahdollista kiinnittää oikeus teokseen. Menettely muistuttaa yrityskiinnitystä. Tällainen oikeus voi sivuuttaa alkuperäisen tekijän oikeuden. Kiinnitysmenettely ja siihen liittyvä tiedotus tekijälle turvaa tämän edun.

Tuomalla tekijänoikeuslakiin sellainen ”vilpittömän mielen suoja”, jonka turvin rehellinen ja kunniallinen teoksen käyttäjä selviytyisi rangaistuksetta ja vahingonkorvauksetta mutta hyvityksen maksamalla näennäisessä rikkomustapauksessa, on välttämätön digitaalisessa toimintaympäristössä. Meillä on museoviraston, yleisradion ja lukemattomien laitosten ja yritysten laatikot väärällään ja kaapit pullollaan teoksia, joiden tekijöistä ei ole tietoa. Käyttöoikeuksia ei voi hankkia ja riski voi olla isokin.

Ihanteellinen ratkaisu olisi perustaa ”talletusmakasiini” esimerkiksi opetusministeriön yhteyteen. Tuntemattoman tai oikeuksiltaan epäselvän teoksen käyttäjä voisi tallettaa sinne etukäteen tariffin mukaisen maksun ja käyttää vaikkapa radion puoli vuosisataa sitten tehtyä kantanauhaa, jolla soittavista henkilöistä ei ole tietoa. Sopimuslisenssiä muistuttavalla järjestelyllä hyvitys olisi ainoa seuraamus.

Tämän jälkeen voitaisiin siirtyä pohtimaan myös hankitun tekijänoikeuden kiinnittämistä sen vaihdanta- ja vakuuskelpoisuuden lisäämiseksi.

Jukka Kemppinen