Kolumni. Kaikki oikeudet

(IPRinfo 1/2001)

Eräässä hovioikeuden ratkaisussa mainitaan, että tekijänoikeuden luovutuksessa “kaikki oikeudet” ei välttämättä tarkoita kaikkia oikeuksia.

Vanhemmissa asiakirjakaavoissa on samaa henkeä kuin amerikkalaisissa sopimuksissa. Ensin luetellaan kaikki mitä mieleen tulee ja sitten lisätään “kaikki muutkin oikeudet, olkootpa ne mitä lukua tai laatua tahansa”.

Eräin kohdin tämä on järkevää. Kun testamentataan hallinta vaikkapa kiinteistöön, on varmasti paikallaan miettiä kiinteistön tuottoa ja sen sijaan tullutta omaisuutta. Tekijänoikeudessa on aika kauan ajateltu, että olipa luovutuksen laajuudesta sanottu jotain tai ei, luovutus koskee vain teoksen sitä käyttöä, joka on saajan luovutusajankohdan toimintapiirissä ja teknisesti näkyvissä tai arvattavissa.

Kirjailija joka nyt sattuisi luovuttamaan “kaikki oikeutensa” romaanikäsikirjoitukseen kustannusliikkeelle, tuskin menettäisi teatteri- ja elokuvaoikeuksia, koska perinteisesti kustannusliikkeet eivät ole käyneet niillä kauppaa. Tämä tulkinta pitäisi varmaankin paikkansa sellaisessa tilanteessa, jossa vastike olisi osoitettavissa kirja-alalla kaikin puolin normaaliksi.

Olen nähnyt sopimuksia, joilla on luovutettu oikeus käyttää kirjallista teosta myös “elektronisessa muodossa”. Mitäpä ajatella sellaisesta?

Mielestäni sopimusten tarkoituksesta ja edellytyksistä voi sanoa yleisellä tasolla varsin vähän. Mutta jos näkökulmaa kavennetaan ja kysymystä tarkennetaan, niin silloin voidaan sanoa, että esimerkiksi studiokauden suuret amerikkalaiset elokuvayhtiöt ostivat oikeuksia kirjoihin ja näytelmiin oikein urakalla. Sopimuksia tehtiin monin verroin enemmän kuin tuotannossa voitiin käyttää. Se oli sijoitustoimintaa. Ehkäpä ajatuksena oli sekin, että ellei itse viitsi käyttää jotain oikeutta, niin ei sitten kilpailijakaan pääse käsiksi. Ja kenties tarkoitus oli ostaa tavaraa siltä varalta että sille kumminkin ilmaantuisi käyttöä.

Tekijänoikeuden jalojen päämäärien ei pidä sekoittaa tulkintoja. Jos joku ottaa työkseen vaikkapa ostella polkupyörän sisäkumeja, vaikkei hänellä oikeastaan ole sellaiselle tavaralle käyttöä, niin paha siihen on myyjien tulla vänkäämään lisää maksua, jos tavarasta tuleekin yllättäen pula ja sen hinta nousee.

Tällaista on tapahtunut aina. Meillä oli suvussa henkilö, joka hankki osittain velaksi tarvikkeet kokonaiseen kivitaloon, joka sitten valmistuikin talvisodan aattona. Hän teki hyvän kaupan.

“Riskin” käsitettä käytellään välistä oudosti. Riski, tappio ja voitto ovat sama sana. Se joka ottaa riskin, saattaa saada voittoakin, tai sitten tappiota. Saman logiikan mukaan kuin riski vahingosta on osoitettava riskin ottajalle, voitto kuuluu usein sille, joka on lähtenyt liikkeelle voiton toivossa ja tappion pelossa. Oikeusjärjestelmä ei ole riskintasausjärjestelmä eikä oikeudenmukaisuuden aatteella muuteta yhteiskuntaa (koska oikeudettomuuden ongelma on niin usein köyhyyden ongelma).

Tekijänoikeudessa tähän sisältyy se lisäajatus, että rahoittaja voi olla lähin voiton saaja. Jos saisin jonkun rahamiehen innostumaan, pyytäisin ostamaan suomalaisen runouden digitaalioikeuksia. En usko, että ostaja saisi koskaan omiaan takaisin, mutta en liioin usko, että runoilijat kärsisivät menetyksiä, koska kirjallisesti todella hyvän tekstin jakeleminen tai myyminen suomalaisille ihmisille vaatii paljon teknistä osaamista ja siis jatkoinvestointeja.

Tällä hetkellä kulttuurisesti arvokkaiden tuotteiden jakelun esteenä on oikeuksien epäselvä tila. Ei sopimuksia – epämääräisiä sopimuksia – epämääräisiä papereita “kaikin oikeuksin”.

Valitettavasti en tiedä, miten tähän asiaan saisi parannuksen. Mutta hyvä alku voisi olla sellaisen lisenssisopimuksen sommitteleminen, jonka turvin hyviä tekstejä, kuvia ja muita sisältöjä voisi jakaa ilmaiseksi kaikille halukkaille vain sillä rajoituksella, että kaupallinen jatkokäyttö olisi kiellettyä.

Yhteenveto: digitaalinen ympäristö pakottaa meidät ajattelemaan myös tekijänoikeuden sopimuskäytännön alusta alkaen uudestaan, tosiasioista eikä sanoista lähtien.

Jukka Kemppinen