Kolumni. Access

Jukka Kemppinen

Teknillisen korkeakoulun digitaalisen talouden opetuksessa joutuu vähän väliä vastaamaan pariin, muuttumattomaan kysymykseen.

Miksi insinöörien olisi otettava huomioon taloudellisia ja oikeudellisia näkökohtia, kun niihin on eri ammattilaiset?

Eikö nykyinen laki riitäkään turvaamaan kestävää kehitystä ja takaamaan hakamiehille toimeentuloa?

Kun uusi teknologia otetaan käyttöön eli ”implementoidaan speksit”, kuten käytäväkielessä sanotaan, otetaan samalla käyttöön uusia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia ja oikeudellisia arvoja ja normeja.

Tietotekniikka näet muuttaa maailmaa, tietäen ja tietämättään.

On ehkä perinteikkäämpää edistää tietämistä kuin tietämättömyyttä.
Nykyiset lait eivät turvaa nykyistä kehitystä. Juuri nyt, vuosituhannen vaihduttua, on viimeistään tullut selväksi, etteivät esimerkiksi ohjelmistotuotanto ja tietoliikenne saa riittävästi tukea laista. Pahempaa: epäonnistuneet lait jarruttavat kehitystä tai kääntävät sen väkisin väärällä uralle. Puhe on sekä yksityistä koskettavista säännöistä, kuten tekijänoikeudesta, patenteista ja sähköisen kaupan säännöistä, että julkisoikeudellisista määräyksistä, kuten telehallinnon luvista, tietoturvasta ja yksityisyyden suojasta.

Tilanne karkasi käsistä. Onko jotain tehtävissä, siitä ei ole oikein tietoa.

Tietokoneohjelman tekijänoikeussuoja ja patentointi ovat molemmat menneet kauhean vaikeiksi. Tietokantojen oikeussuoja herättää aitoa pelkoa, kun määrittelyt ovat niin olemattomia.

Mutta näitten asioiden kansa voi ehkä elää. Sitä vastoin on peräti vaikeaa, että kaksi suurta taustaoletusta horjuu. Koko kansallinen ja kansainvälinen telehallinto seisoo sen ajatuksen varassa, että kaistaa (bandwith) on vähän ja valtioitten on se jaettava. Tämä ei ehkä pidä paikkaansa. Laajakaistaa on paljon eivätkä valtiot omista sitä. Kysymys on teknis-taloudellisesta valinnasta. Bitit voidaan panna kulkemaan vaikka piikkilanka-aitaa pitkin, jos tarve tulee.

Tekijänoikeus puolestaan ei ole periaatteessa rajoittamatonta valtaa teokseen, vaan valitettavasti hyvin täsmällisesti säädetty muut pois sulkeva oikeus määrätä kolmella isolla ja kahdella pienellä tavalla teoksesta: julkistaa, valmistaa kappaleita, levittää – näyttää, esittää. Mikään näistä ei oikein sovi digitaaliseen ympäristöön, jossa ei ole alkuperäisteosta eikä kopiota, jossa valmistuskustannukset ovat romahtaneet eikä levityskustannuksiakaan ole. Sen julkistamisenkin kanssa on hiukan niin ja näin.

Verkossa tärkein asia, johon oikeudet pitäisi kytkeä, on ”access” – pääsy. Verkkoon pääsy on mikä tahansa yhteys. Pääsy tietovälineisiin ja tietoon on toisen asteen yhteys. Tiedon lähettäminen verkkoon on kolmannen asteen yhteys.

Valitettavasti lainsäädäntö ei tunne koko asiaa. Ja valtakuntien terävimmät aivot miettivät nyt ubikomppia (ubiquitous access) ja pervasive computingia, joka on melkein sama asia: verkkoon pitäisi päästä hyvin monenlaisilla ja monen tasoisilla välineillä ja verkkosisältöjen pitäisi mukautua näihin välineisiin.

Ajatelkaa accessia avaimena tai pääsylippuna – avaimella pääsee johonkin, johonkin ei. Saman näköiset avaimet voivat avata pääsyn eri paikkoihin. Professorin avaimella pääsee tietokoneluokkaan ja tarvikevarastoon, oppilaan ”lakulla” tai näyttökortilla ei.

Tästä on kysymys.

Jukka Kemppinen