Käsitekriisin äärellä – Uusi näkökulma linkittämisen oikeudelliseen arviointiin

(IPRinfo 4/2012)

Taina Pihlajarinne: Lupa linkittää – toisen aineiston hyödyntämisen tekijänoikeudelliset rajat. Lakimiesliiton kustannus, 2012. 347 s. ISBN 978-952-246-144-5.

– Tekijänoikeudellinen käsiteapparatuuri on kriisissä, aloittaa Taina Pihlajarinne uuden linkittämisen tekijänoikeudellisia vastuukysymyksiä koskevan kirjansa.

Kuten sitaatista ilmenee, kirjassa kyseenalaistetaan kappaleen valmistamista ja yleisön saataviin saattamista koskevien tekijänoikeudellisten käsitteiden soveltuvuus arvioitaessa digitaalisessa ympäristössä linkittämistä. Linkittämisen oikeudellista sääntelyä pohtineet tietävätkin, että rohkeiden uusien näkökulmien esittäminen on tässä mutkikkaassa asiassa aina tervetullutta. Mikä on Pihlajarinteen lähestymistapa aiheeseen?

Käsitekriisin tunnustamisesta huolimatta Pihlajarinne ei suhtaudu kriittisesti mahdollisen tekijänoikeudellisen – mukaan lukien lähi- ja moraaliset oikeudet – vastuun aktualisoitumiseen linkittämistilanteissa. Hänen esityksessään vastuun synnyn mahdollisuutta ei kuitenkaan ensisijaisesti johdeta tekijänoikeuslaissa määritellyistä taloudellisista oikeuksista.

Pihlajarinne aloittaa vastuun arvioinnin sähkökauppadirektiivin ja sähkökauppalain analysoinnista, jolloin arvioidaan eräiden välittäjien vastuuta, kuten tietojen etsimisen, tietoihin pääsyn ja niiden haun mahdollistavia välineitä tarjoavia palveluita.

Sähkökauppadirektiivi ja sähkökauppalaki eivät nimenomaisesti esitä muuttavansa tai laajentavansa kappaleen valmistamista tai yleisön saataville saattamista koskevia oikeuksia. Sanotusta huolimatta Pihlajarinne sekä eräät oikeustapaukset lähtevät siitä, että sähkökauppadirektiivistä ja sähkökauppalaista voisi johtaa tulkintoja, jotka osoittavat tekijänoikeuden tulleen loukatuksi. Jos näin tehdään, on käsitekriisi kiistatta käsillä.

Käsitekriisin korjaamiseksi Pihlajarinne ehdottaa, että ratkaisutoiminnan tulisi perustua Juha Karhun (ent. Pöyhönen) Uusi varallisuusoikeus -teoksessa esittämällä tavalla, jolloin keskityttäisiin oikeusperiaatteiden ratkaisuvoimaan käsitteellisten rajanvetojen sijasta. Oikeusperiaatteet johdettaisiin perusoikeusjärjestelmästä, jolloin niiden noudattaminen takaisi riittävän ennustettavuuden ja yhdenvertaisuuden, mutta mahdollistaisi ratkaisujen tilanneherkän arvioinnin.

Linkitystilanteissa arvioitavina olisivat esimerkiksi sananvapauden sekä tekijänoikeuden ydintavoitteiden keskinäinen arviointi ilman, että huomio kiinnitettäisiin käytettyihin linkitystekniikoihin. Tilannekohtaisesti merkitystä annettaisiin esimerkiksi linkittämisen kaupallisuudelle, linkittäjän toimenpiteiden lojaalisuudelle/epälojaalisuudelle suhteessa oikeudenhaltijaan ja oikeudenhaltijan mahdollisuuksiin estää linkittäminen teknisin keinoin.

Esimerkiksi sosiaalisen median palveluun yksityisen henkilön asettamat ja hänen mielipidettään korostavat linkit kuuluisivat Pihlajarinteen mielestä sananvapauden piiriin, ja ne tulisi sallia. Vastaavasti hakukoneiden automaattisesti luomia linkkejä tulisi arvioida sananvapauden näkökulmasta, mutta uutisaggregaattoreiden kaupallinen oikeudenhaltijan aineistoon viittaava linkittäminen saattaisi johtaa tekijänoikeudellisen vastuun mahdollisuuteen.

Uusi oppi loukkausten arviointiin?
Kuten niin usein uusiin lähestymistapoihin, liittyy myös Pihlajarinteen esittämään haasteensa. Merkittävin niistä liittyy mielestäni rikosoikeudellisen legaliteettiperiaatteen vaikutuksen arviointiin. Pihlajarinne tuo esiin linkittämistä koskevan vastuuarvioinnin oikeustilan epäselvyyden ja vaikeuden myös hänen esittämällään lähestymistavalla.

Ei siten ole yllättävää, että hän tiedostaa ja ymmärtääkseni lähtökohtaisesti myös tunnustaa legaliteettiperiaatteen synnyttämät ongelmat linkittämistä koskevaa rikosoikeudellista vastuuta arvioitaessa. Yllättävää kuitenkin on, että hän joka tapauksessa näyttää pitävän mahdollisena jopa laillisestikin netissä olevaan aineistoon linkittävän rikosoikeudellista vastuuta.

Tällöin herää kysymys mistä loukkauksen kuvaava tunnusmerkistö riittävän tarkkarajaisesti määriteltäisiin? Ratkaisuksi Pihlajarinne ehdottaa loukatun suostumusta koskevaa oppia. Ehdotetun ratkaisun ongelma on se, ettei oppi määritä tunnusmerkistöä, johon loukkaava teko kytkettäisiin. Siis vastaavasti kun on vaikea nähdä sähkökauppadirektiivin muokkaavan vanhoja tai luovan uusia suojattua oikeuksia, on vaikea nähdä loukatun suostumusta koskevan opin luovan nimenomaista uutta tunnusmerkistöä, jota vasten mahdollista loukkauksesta vapautumista arvioitaisiin.

Karhukaan ei ole uudistanut rikos- vaan varallisuusoikeutta sekä viittaa perusoikeusjärjestelmään, joka tunnustaa legaliteettiperiaatteen tärkeänä periaatteena. Käsitekriisin myöntäminen johtaa siten mielestäni määritelmälliseen ristiriitaan legaliteettiperiaatteen edellyttämän tarkkarajaisuusvaateen kanssa, joka on rikosoikeudellista vastuuta ajatellen pulmallista.

Sanottu pulma ei kuitenkaan estä kirjassa esitetyn lähestymistavan soveltamista velvoite-/varallisuusoikeudellisissa asioissa, jos linkittämisen katsotaan kuuluvan oikeudellisen vastuun piiriin. Näin arvioituna kirja tuokin useine oikeustapauksineen, kehitysehdotuksineen sekä laajasti eri tekijänoikeudellisia suojamuotoja käsittelevänä teoksena tervetulleen lisän tekijänoikeudelliseen keskusteluun. Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille tekijänoikeuden ja digitaalisen ympäristön suhteesta kiinnostuneille.

Olli Vilanka, Tutkija
Svenska handelshögskolan