Kaikki miehet kannelle. Kolumni

(IPRinfo 5/2009)

Ja naiset myös.

IPR eli immateriaalioikeus sekoittuu perinteisesti hallinto-oikeuteen luettuihin säädöksiin, ja uudenlaisiin lakeihin, joiden yleisnimitykseksi alkaa vakiintua informaatio-oikeus. Nämä jälkimmäiset ankkuroituvat usein perustuslakiin ja Euroopan Ihmisoikeussopimukseen tai EU-säädöksiin. Sellainen on esimerkiksi henkilörekisterilaki.

Immateriaalioikeudessa on sääntö, jota Seve Ljungman -vainaja luonnehti hyvin suojaverkkoperiaatteeksi. Suojaverkkoa ei ole. Ellei tuotetta, menetelmää tai ilmiötä suojaa jokin yksinoikeuslaki – puhe on tekijänoikeudesta ja teollisoikeudellisista yksinoikeuksista – sitten oikeussuojaa ei ole. Sirkustaiteilija mätkähtää sahajauhoille. Tuotejäljittely on sallittua, ellei jokin laki yksittäistapauksessa osoita sitä kielletyksi.

Uuden lainsäädännön tavattoman vaikea rakenteellinen ongelma aiheutuu ihmisoikeuksista. Oikeushenkilöillä ei ole ihmisoikeuksia. Lain mukaan niillä on kuitenkin omistusoikeuden suoja, mutta niillä ei ole yksityisyyttä eikä kunniaa.
Toisin sanoen nämä kaksi järjestelmää, IPR ja muu informaatio-oikeus ovat dramaattisen yhteismitattomia.

Juuri nyt EYT ratkaisee Googlen juttua, ja julkisasiamies on esittänyt lausumansa suojattujen tavaramerkkien käyttämisestä hakukoneen hakusanoina (Julkisasiamiehen (Poiares Maduro) ratkaisuehdotus, 22.9.2009. Yhdistetyt asiat C-236/08, C-237/08 ja C-238/08).

Kuten tunnettua, Google myy mainostilaa. Kun kirjoittaa Googleen hakusanan ”trademark”, ruutuun ilmestyy hyperlinkki ’Papula Nevinpat’.

Ongelma on lievästi sanoen suuri sekä merkitykseltään että rahalliselta arvoltaan.

Aika moni on sitä mieltä, että ”verkkokauppaa” koskevat direktiivit ja esimerkiksi laki tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta on ajateltu ja säädetty aikaan, jolloin vallitseva mielikuva oli puhelinkeskus, ja sitä täydensi hiukan utuinen mielikuva operaattorista eli verkkopalvelujen teknisestä välittäjästä. Niinpä erilaisten verkossa toimivien välittäjien vastuu on suuri ja tuntematon kuin Afrikka 1800-luvulla.

Sellainen välittäjä on Google, joka erittäin hienostunein menetelmin tarjoaa loppukäyttäjälle ilmaisen palvelun etsimällä yksittäisten sanojen perusteella relevantteja verkko-osoitteita. Toimintaa rahoitetaan muun muassa mainoksilla.

Ratkaisi EYT asian suuntaan tai toiseen, etukäteen uskaltaa sanoa, ettei se ratkaisu ole ajan tasalla eikä hyväksyttyjen päämäärien mukainen. Viime aikoihin asti tavaramerkki on ollut kuin Jumalan nimi, jota ei saa rankaisematta lausua (elinkeinotoiminnassa). Nyt ollaan tilanteessa, jossa Googlen tapaus saattaa olla helpommasta päästä, kun sitä vertaa jo käytössä oleviin, näkymättömiin kaupallisiin tunnisteisiin.

RFID (Radio Frequency Identification) on pian väistyvää tekniikkaa – vapaasti eli radionomaisesti luettava ”viivakoodi”. Näköpiirissä on kuitenkin tilanne, jossa tavaramerkin haltija voi antaa jokaiselle valmistamalleen tuotteelle, miljoonille tavaroille, tavaramerkistä johdetun yksilöllisen tunnisteen. Ja kun tällaiset olemattoman pienet lähetin-vastaanottimet yhdistetään itsekonfiguroituvaksi pilveksi, ollaankin jo uudenlaisessa maailmassa.

Siis: ongelmakokonaisuus ”tavaran nimi tai kuva” on mietittävä puhtaalta pöydältä eli alusta alkaen uusiksi.

Jukka Kemppinen

Radiotaajuisesta etätunnistuksesta (Radio Frequency IDentification) RFID:stä on Wikipediassa laaja artikkeli, joka selventää RFID-tekniikan toimintaperiaatteita ja sovelluksia:
http://fi.wikipedia.org/wiki/RFID