KKO:n Rennie-ratkaisu oli onnistunut

(IPRinfo 1/2005)

Tutkija Mia Pakarinen arvioi IPRinfo-lehden numerossa 4/2004 melko kriittisesti korkeimman oikeuden ratkaisua 2004:49 (RENICHEW = RENNIE). Pidän ratkaisua kuitenkin onnistuneena. Näen sen antavan tunnettujen merkkien haltijoille viestin siitä, että ne voivat luottaa oikeuslaitoksen toimintaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö immateriaalioikeusasioissa on aivan viimeisten vuosien aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan. Valituslupia on myönnetty useille jutuille, joissa on ollut hyvät ainekset ennakkoratkaisun antamiseen sekä oikeuskäytännön kehittämiseen ja selkiyttämiseen.

Ratkaisussaan 2004:49 korkein oikeus avaa jälleen uusia uria suomalaisessa oikeuskäytännössä. Hyvällä mielellä voin todeta, että kyseessä on merkittävin tavaramerkkiratkaisu, joka Suomessa on koskaan annettu. Erityisen myönteistä on se, että tuomiossa analyyttisesti ja avoimesti otetaan kantaa esille tulleisiin riidanalaisiin kysymyksiin.

Hovioikeudessa syntyneen eriävän mielipiteen myötä ylimmän oikeusasteen tuomareiden mielenkiinto suuntautui nyt myös esimerkiksi niin sanotun tulosäännön soveltamiseen. Lisäksi korkein oikeus Saksan ja Ison-Britannian mallin mukaisesti nojautui Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen (EYT) antamien tulkintaohjeiden sekä tavaramerkkidirektiivin soveltamiseen tarkastellessaan merkkien sekoitettavuutta. Ratkaisu osoittaa, että KKO:n valmius omaksua uudenlaisiakin perustelutapoja on korkea.

Kohdeyleisöä olisi voinut täsmentää
Mia Pakarisen kommentissa todettiin, että Sisämarkkinoiden harmonisointivirasto (SMHV) perustelee ratkaisunsa huolellisemmin ja määrittelee tavaroiden samankaltaisuuden asteen tarkemmin. Vertaus SMHV:hen on mielestäni kuitenkin jossain määrin ontuva. SMHV on rekisteröinneistä vastaava viranomainen, kun taas korkein oikeus tarkasteli markkinoilla syntynyttä siviilioikeudellista riitaa.

Tuomioistuin joutuu väistämättä ottamaan huomioon laajemman joukon erilaisia argumentteja ja suorittamaan perusteellisemman arvioinnin sekaannusvaaran olemassaolosta. Kun korkein oikeus varsin yksityiskohtaisestikin tarkasteli sekä merkkien samanlaisuutta että tavaroiden samankaltaisuuden astetta, ei tuomio tältä osin näytä juuri antavan aihetta kritiikkiin. Vaikka korkein oikeus olisi voinut kirjoittaa vieläkin enemmän auki esimerkiksi sen, millaisesta tuotteiden kohderyhmästä (yleisöstä) on sen mukaan kysymys, en näe, että tällä olisi ollut merkitystä jutussa omaksutun lopputuloksen kannalta.

Paljon tärkeämpää on se, että korkein oikeus nyt analysoi varsin huolellisesti sitä, millä tavalla relevantin kohderyhmän jäsen Suomessa näkee, kuulee ja ymmärtää markkinoille myöhemmin tulleen tunnuksen edustaman anonyymin kaupallisen alkuperän.

KKO:n arviointi sekaannusvaarasta monipuolinen
Pakarisen mukaan merkkien visuaalista samankaltaisuutta tarkastellessaan ”KKO arvioi ja vertailee tuotepakkauksia eikä sen sijaan lausu juuri mitään varsinaisten tavaramerkkien keskinäisestä vertailusta”. Korkein oikeus lausuu kuitenkin käsittääkseni useita huomioita merkin ja tunnuksen välisestä visuaalisesta ja foneettisesta samankaltaisuudesta.

Kun myös pakkauksessa oleva väri saattaa olla vakiintunut tavaramerkiksi, ei KKO näytä olevan kokonaan hakoteillä. Se kuitenkin kiinnittää liiaksi huomiota pakkauksiin, joille ei lopputuloksen suhteen annettu merkitystä.

Kiinnostavin osa tapauksessa lienee kuitenkin se, millä tavalla KKO arvioi merkkien sekoitettavuutta, kun pidettiin silmällä tavaroiden samankaltaisuudessa olevaa aste-eroa. Jostain syystä Pakarisen kommentissa ei juuri käsitellä tätä asiaa. RENNIE -tuotettahan myydään apteekeissa, kun taas RENICHEW -tuotetta oli tarkoitus markkinoida ensisijaisesti luontaistuotekaupoissa.

Korkein oikeus arvioi sekaannusvaaraa kokonaisuutena ja otti huomioon monia seikkoja, jotka vaikuttavat siihen, miten kohtuullisen valistunut ja tarkkaavainen yleisön jäsen hahmottaa vastaajan käyttämän tunnuksen edustaman kaupallisen alkuperän.

Punnittuaan erisuuntaisia tekijöitä korkein oikeus päätyi siihen, että tässä tapauksessa aiemmin rekisteröidyn merkin erottamiskyky on niin vahva, että tuotenimien hallitsevien osien samanlaisuus saa kuluttajan luulemaan, että kyse on samaan tuoteperheeseen kuuluvista eritehoisista valmisteista. KKO painotti, että erityistä merkitystä tulee antaa sille, että tuotteita (tai siis pikemminkin merkkejä) ei voida verrata rinnakkain, vaan kuluttaja joutuu turvautumaan ”epätäydellisiin muistikuviinsa”. Tämä on käsittääkseni ratkaisun ydin, ja KKO:n lausuma kuulostaa mielestäni vakuuttavalta.
Perusteluihin kaivataan tarkennuksia

Tuomion perustelut antavat kuitenkin aihetta joihinkin tarkennusehdotuksiin. Sekaannusvaaran kokonaisarvioinnissa merkkien ulkoasulla, lausuntatavalla tai merkityssisällöllä ei aina ole samaa painoarvoa. Merkkien samankaltaisten tai erilaisten osien merkitys voi riippua erityisesti merkkeihin itseensä liittyvistä ominaisuuksista tai kyseisten tavaramerkkien kattamien tavaroiden tai palveluiden markkinointiolosuhteista.

Jos kyseisten tavaramerkkien kattamia tavaroita myydään esimerkiksi normaalisti itsepalvelukaupoissa, joissa kuluttaja valitsee tuotteen itse, ja hänen täytyy näin ollen pääosin luottaa tuotteeseen merkityn tavaramerkin kuvaan tai nimeen, merkkien ulkoasun samankaltaisuuden merkitys on pääsääntöisesti suurempi. Jos taas kyseistä tavaraa myydään etenkin suulliseen ilmaukseen perustuvin argumentein, merkkien lausuntatavan samankaltaisuudella on normaalisti enemmän painoarvoa. Näin ollen voi olla syytä pohtia, olisiko tätä ollut paikallaan käsitellä tuomion perusteluissa laajemmin.

Toisekseen KKO olisi ehkä voinut perusteellisemmin tarkastella Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen (EYT) CANON-tapauksessa annettuja tulkintaohjeita, koska tuossa riita-asiassa oli laajasti esillä se, miten tavaroiden samankaltaisuudessa olevaan aste-eroon tulee suhtautua. EYT:n ratkaisun mukaanhan merkkien samankaltaisuus ja vanhemman merkin vahva erottamiskyky voivat korvata tavaroiden samankaltaisuudessa olevia eroja.

Korkein oikeus olisi saanut tästä ratkaisusta lisää tukea tulkinnalleen. CANON-tuomio puhunee myös sen puolesta, etteivät korkeimman oikeuden esittelijän ja hovioikeudenneuvoksen lausumat eriävät mielipiteet olleet tässä tapauksessa perusteltuja. Tavaroiden samankaltaisuuden aste-ero oli niin vähäinen, että etusijalle tulkinnallisessa punninnassa tuli asettaa vanhemman merkin erottamiskyky ja merkkien samanlaisuus.

Yleistettävät linjaukset tarpeen
On kuitenkin totta, että KKO voisi ennakkoratkaisuja antavana tuomioistuimena toisinaan antaa linjauksia, jotka olisivat selkeämmin yleistettävissä muihin samankaltaisiin tapauksiin.

Näin ollen tietyin varauksin voin yhtyä siihen, että RENNIE-ratkaisussa olisi ollut mahdollista ottaa täsmällisemmin kantaa vaikkapa siihen, mitkä kielet ovat relevantteja sekoitettavuusarvioinnin kannalta. Toisaalta ymmärrän, että KKO on varovainen kysymyksissä, joihin saattaa liittyä tapauskohtaisia piirteitä.

Tunnettu vai tunnetumpi?
Lopuksi on syytä todeta, että en voi yhtyä Pakarisen esittämään käsitykseen, jonka mukaan vakiintumiselta edellytetään vielä laajempaa tunnettuisuutta kuin mitä käsitteellä ”laajalti tunnettu” tarkoitetaan tavaramerkkilaissa ja -direktiivissä.

On myös syytä todeta, ettei KKO:n vaikenemisesta laajalti tunnettujen merkkien erityissuojasta liene mahdollista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä e contrario. Tämä suoja tekee vahvasti tuloaan myös eurooppalaiseen oikeuteen eikä kyseessä ole ”unohdettu osio”, vaan pikemminkin ”tulossa oleva osio”. Kun kyseisen suojamuodon sisältö ja merkitys on toistaiseksi jossain määrin epäselvä, on KKO menetellyt järkevästi, kun se ei ole liian varhain ottanut tähän asiaan kantaa.

Kokonaisuutena arvioituna pidän siis Mia Pakarisen esittämää kritiikkiä jossain määrin ylimitoitettuna. Sen tivaaminen, että tuomioistuimet avoimesti perustelevat antamansa ratkaisut on kuitenkin aina myönteistä. Kannatettavaa onkin, että tuomioihin liitetään kaikki tarpeellinen informaatio, kuten kyseessä olevien merkkien kuvat.

Jukka Palm
Tavaramerkkiasiamies, VT, OTT
BERGGREN Oy Ab