Internet laajentaa rikollisuuden markkinoita

(IPRinfo 1/2002)

Lontoossa joulukuussa vuosittain järjestettävä kolmepäiväinen Online Conference on maailman suurin informaatioalan tapahtuma. Online 2001 -konferenssiin osallistui noin 800 tietoammattilaista 50 eri maasta, ja messuilla kävi noin 13.000 ihmistä tutustumassa liki 300 näytteilleasettajan tuotteisiin. Tapahtumassa kustantajat, tietopankkituottajat, kansainvälisten järjestöjen informaatioyksiköt ja tietopalvelujen myyjät kohtaavat tiedon välittäjiä ja käyttäjiä: arkistojen, kirjastojen, koulutusorganisaatioiden ja tietopalvelujen edustajia, markkina-analyytikkoja jne.

Tämä artikkeli on koottu Online 2001 -konferenssin verkkomaailman oikeudellisia ongelmia koskevien esitysten sekä Legal Issues in Information Work -erillisseminaarin pohjalta: näkökulma on sekä tietopalvelujen ja muiden tiedon välittäjien että loppukäyttäjän.

Internet on demokratisoinut myös moraalittoman toiminnan

Internetin nopeus, helppokäyttöisyys, laajuus ja suuri vaikutus mahdollistavat ennennäkemättömät mittasuhteet myös monenlaiselle epäeettiselle ja laittomalle toiminnalle. Moni pahantekijä jää julkisesti paljastamatta ja rankaisematta, vaikka jäisi kiinni, koska firmat ovat haluttomia nostamaan suuria oikeusjuttuja, jotteivät ikävät asiat vahingoittaisi niiden mainetta. Tällainen antaa väärän signaalin myös muille ilkeämielisille.

1990-luvulla on kuitenkin syntynyt uusi oikeuden laji, Internet-oikeus. Sen syntyä Nottinghamin yliopiston kirjaston oikeusinformaatikko Laurence Bebbington vertasi rautateiden tuloon: uusi liikenneväline aiheutti kokonaan uutta lainsäädäntöä, esimerkiksi sopimus- ja työoikeuden alalla.

Skaala ulottuu pilailusta suurten taloudellisten vahinkojen tuottamiseen

Jokainen lienee ainakin kuullut ns. ”nigerialaisista” rahanpyytäjistä, jotka pommittavat uhrien sähköposteja viestein: ”haluan vuokrata pankkitiliäsi, jottei miljoonaperintöni menisi sivu suun, saat muhkean korvauksen – mutta ensin lähetä minulle 1000 euroa”.

Varsinaista rahanpesuakin tiettävästi harjoitetaan ostamalla ja myymällä Internetissä moneen kertaan tavaraa – tai olematonta tavaraa. Pankkitoiminnan elektronisoituminen ja pääomien vapaa liikkuminen on helpottanut myös terroristijärjestöjen rahaliikenteen globalisoitumista.

Verkkokaupan kautta on yllättävän helppo myös markkinoida olemattomia tuotteita. Tunnettu esimerkki on kirjaimellisesti otettava mainos: ”Tilaa aito PlayStation-laatikko”. Tilaajalle on tosiaan toimitettu aito laatikko, mutta ilman sisältöä. Hinta vain oli pleikkarin luokkaa, joskin edullisen.

Tammikuussa 2002 EU:n sisämarkkinoiden harmonisointivirasto (OHIM) varoitti tiedotteessaan yhteisötavaramerkin hakijoita ZDR-Datenregister -nimisenä saksalaisyrityksenä esiintyvästä huijarifirmasta, joka on tarjoutunut rekisteröimään yrityksen tavaramerkin tekaistuun yhteisötavaramerkkirekisteriin (”Central Data-Register Community Trade Marks”) 1.235,40 euron hintaan. Saksan poliisi tutkii asiaa.

Pelkkänä juksauksena on netistä löytynyt vakuuttavan näköisillä nettisivuilla olemattomia laitoksia ja heidän olemattomia henkilöitään. Laajimpana tällaisena tunnetaan Bangaloren yliopisto ja professori Jeanine Salla: http://bangaloreworldu-in.co.nz/index.html . Tällaisilla olemattomilla laitoksilla ja henkilöillä voi olla myös vakuuttavan tuntuisia julkaisuja, joita ei kuitenkaan (”vielä”!) ole olemassa. Näiden tilaaminen voi siis tulla kalliiksikin, jos olematon organisaatio ryhtyy myymään tuotteitaan.

Tekaistuilla uutisilla vaikkapa tietyn yrityksen tuotteista löydetystä myrkyllisestä aineesta tai pääjohtajan äkillisestä erosta voidaan vaikuttaa yrityksen imagoon ja jopa pörssikursseihin ja siten aiheuttaa suurta taloudellista vahinkoa.

Tekijänoikeus, tavaramerkit ja patentit Internetissä

Aineettomien oikeuksien rikkominen on verkkomaailmassa entistä paljon vaivattomampaa. Tekijänoikeuden, tavaramerkkien, tietokantasuojan ja domain-nimien jne. loukkaaminen on kuitenkin kriminalisoitu. Nämä rikokset menevät harvemmin tuomioistuimiin asti (käytetään mieluummin esim. välittäjää tai sovittelijaa), mutta kun oikeusjuttuja nousee, tuomiot ovat vaikuttaneet käytäntöihin heti.

Nettisivuilta kuvia, ääntä ja muuta aineistoa kopioiva ja sitä ehkä vielä yhdistelevä ei vieläkään aina edes tule ajatelleeksi, että tällainen kaikkien ulottuvilla oleva aineisto voi olla tekijänoikeuden suojaamaa. Kopioiminen voi tehdä siis tavallisesta kuluttajastakin elektronisen maailman roiston.

Internetissä on runsaasti myös maksullisia tietokantoja, joiden käyttö edellyttää käyttäjätunnusta ja käyttösopimuksen hyväksymistä. Sopimuksesta huolimatta tietokannan sisältöjen jälleenmyynti tai jakelu voi olla ongelmallista. Informaatiolla sinänsä ei ole tekijänoikeutta, mutta entä kun joku on suurella työllä koonnut dataa, faktoja, tiettyyn järjestykseen ja toinen käyttää tätä lähes sellaisenaan hyväkseen oman tuotteensa myynnissä? Mikä on se ”suuri määrä tietoja”, jonka perusteella tietokanta on tekijänoikeuden suojaa saava teos? Ja kuinka suuren määrän järjestettyjä faktoja sieltä voi ottaa ja käyttää omassa tietokannassaan tekijänoikeutta loukkaamatta?

Lisensseillä voidaan ratkaista monet tietokantojen tekijänoikeuspulmat, mutta vain jos lisenssin antaja ja käyttäjä neuvottelevat tarkan sopimuksen. On sovittava mm. kuka saa käyttää lisensioituja sisältöjä, missä muodossa ja kuinka laajalti niitä saa jakaa ja myydä eteenpäin tai sisällyttää käyttäjän omiin sovelluksiin. Suomenkin kirjastoissa ja erilaisissa tietopalveluissa on vasta viime vuosina alettu kiinnittää enemmän huomiota kunnollisten sopimusten tekemiseen tiedontuottajien kanssa. Mitä, mistä tietolähteistä ja kuinka paljon asiakas saa kopioida digitaalisesti ja mihin hänellä on oikeus aineistoa käyttää – näitä kysymyksiä esitetään joka päivä kirjastonhoitajille ja informaatikoille, mutta harvemminpa asiakas saa selvän ja yksiselitteisen vastauksen.

Linkityksestä on oikeustapauksia, mutta kansalliset lainsäädännöt vaihtelevat. Yritykset eivät pidä siitä, että linkkejä luodaan suoraan niiden alasivuille, jolloin sivun käyttäjältä jää näkemättä etusivu ja siihen liittyvät markkinointi- ja mainoselementit ja mahdollisesti olennaisia lähtötietoja. Kehyslinkitys (”framing”) on oikeuskäytännössä kautta linjan tuomittu: linkki luodaan toisen organisaation sivulle, mutta käyttäjästä näyttää, että liikutaan edelleen alkuperäisellä sivustolla. Linkitystä pääsivuille voidaan pitää hyväksyttävänä ja normaalina käytäntönä, mutta alasivujen linkeistä (ns. syvälinkityksestä) on syytä hankkia lupa sivuston oikeudenhaltijalta.

Nettimaailmassa on myös patenttiriitoja, toistaiseksi lähinnä Yhdysvalloissa. Vastikään British Telecom nosti kanteen patentinloukkauksesta: BT väittää omistavansa patentin kaikkeen hyperlinkitykseen. Altavista taas väittää omistavansa patentteja, joita tosiasiassa kaikki webbiä indeksoivat systeemit loukkaavat, ja kaikki nettihämähäkitkin (”spiders”) tarvitsevat Altavistan perusteknologiaa. Tietokoneohjelmistojen ja ohjelmistoon sidottujen liiketoimintojen patentoitavuus on toistaiseksi epäselvää, ja käytännöt vaihtelevat maittain, mikä aiheuttaa ongelmia globaalistuneessa taloudessa.
Onko Internetin sääntely tarpeellista ja mahdollista?

Euroopan komission tietoyhteiskunta-asioiden pääosaston edustaja korosti esityksessään kansainvälisten sopimusten ja lainsäädäntöjen harmonisoinnin tärkeyttä, jotta mm. rasistisen propagandan ja lapsipornon levittäminen saadaan kriminalisoiduksi mahdollisimman laajalti.

Bebbington näki Internetin sääntelyyn viisi eri keinoa:

• Itsesääntely: ”netiketti”, suodattimet yms.
• Käytännesäännöt, suuntaviivat ja ohjeet.
• Taloudellinen sääntely: käyttömaksut, markkinavoimien ohjaus jne.
• Tekninen sääntely: aineistojen suojaukset, salausjärjestelmät (DRM, ECMS).
• Oikeudellinen sääntely: lainsäädäntö ja vastaavat normit sanktioineen.

Verkon kautta tehtyjen loukkausten ja rikosten kohteeksi joutuneella on samat toimintavaihtoehdot kuin perinteisillä menetelmillä loukatulla: loukkaus on tunnistettava, päätös reaktiosta tai reagoimattomuudesta on tehtävä varsin nopeasti, jutut ovat mutkikkaita, oikeuden hakeminen kallista ja jossain määrin epävarmaa, ja asian julkistaminen on lähes aina organisaatiolle huonoa mainosta.

Organisaation suojautumiskonsteja

Jotta organisaatio ei joutuisi oikeuteen ja edes riitoihin kovin helposti, Bebbington luetteli eräitä ehkäisykeinoja:

• Internetin käyttäjien ja operaattoreiden kouluttaminen huomaamaan sudenkuopat ajoissa.
• Yhtenäiset säännöt: lainsäädäntö, käytännesäännöt ja henkilöstölle annetut ohjeet keskenään linjassa.
• Juristien ja muiden asiantuntijoiden käyttö informaatiostrategian luomisessa.
• Kunnolliset tietoturvajärjestelyt.
• Huolelliset ja yksityiskohtaiset sopimukset varaumineen tietotekniikan toimittajien kanssa.
• Huolelliset ja yksityiskohtaiset sopimukset lisenssejä myönnettäessä tai hankittaessa.
• Domain-nimien rekisteröinti vain ICANNin hyväksymillä organisaatioilla.
• Organisaation kannattaa rekisteröidä itselleen kaikki sellaiset
  domain-nimet, jotka luontevasti sopisivat sille. Tämä heikentää nimikaappareiden ja mustamaalaajien mahdollisuuksia.
• Omalle kotisivulle selvät huomautukset tekijänoikeuksista.
• Verkkokauppasivut kannattaa suunnata selkeästi ja johdonmukaisesti tietylle yleisölle/tiettyihin maihin, joiden lainsäädäntöä kyseinen kauppa ei riko.

Tietoammattilaisten keskeinen rooli

Useat puhujat korostivat tiedottajien, journalistien sekä kirjasto- ja tietopalvelualan ammattilaisten roolia, koska nämä seuraavat Internetiä työkseen ja voivat siksi havaita huijausyritykset nopeammin. Millä avuilla tietoammattilainen sitten voi seisoa lain, oikeuden ja moraalin vartijana?

Se edellyttää valppautta:

• Yllättävät uutiset pitäisi tarkistaa alkuperäisestä tailuotettavaksi tunnetusta lähteestä ennen kuin levittää tietoa eteenpäin.
• Odottamattomat huonot uutiset kilpailijasta kannattaa tarkistaa useasta lähteestä.
• On syytä tarkkailla domain-nimiä; hakukoneella voi toisinaan etsiä oman organisaation ”melkein-nimeä” tarkistaakseen mahdollisia domain-nimen ryöstöjä tai harhaanjohtavaa mainontaa.
• Hakukoneilla voi aika ajoin tarkistaa myös mitä oman organisaation ja sen tuotteiden nimillä löytyy.
• Uutis- ja keskusteluryhmät ovat erinomainen tiedonlähde, mutta varsinaiset uutisfaktat on syytä tarkistaa myös muualta.
• On pysyttävä ajan tasalla oikeudellisesta kehityksestä.
• On valistettava organisaation muuta henkilökuntaa Internetin
  sudenkuopista: epäluotettavasta tiedosta, sähköpostin
  haavoittuvuudesta, virusten leviämisestä, hölmöjen
  tietotekniikkasopimusten aiheuttamista kustannuksista, domain-nimien väärinkäytöksistä, tekijänoikeuden säännöksistä, verkkokaupan pulmista
  ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tietopalveluammattilaisen, tiedottajan, johdon assistentin ja journalistin on siis ilmeisesti oltava puoliksi myös kansanvalistaja!

Päivi Helander
FM, informaatikko
IPR University Center