Hatunnoston arvoinen kirja ohjelmistoliiketoiminnasta

(IPRinfo 4/2009)

Arvosteltu teos: Mikko Välimäki: Oikeudet tietokoneohjelmistoihin. 2. uudistettu painos. Talentum Media Oy. Helsinki 2009. 282 s. ISBN 978-952-14-1344-5

Mikko Välimäen kirjan ensimmäisen painoksen (2006) arvosteli AA Markus Oksanen osuvasti otsikoituna ”Kaivattu perusteos ohjelmistoliiketoiminnan juridiikasta” (IPRinfo 2/2006).

Maailma muuttuu kiivaasti, joten teoksen päivitys on ollut paikallaan näin pian. Niin olennaisia eivät muutokset kuitenkaan ole, etteikö Oksasen arvostelu olisi kaikin osin edelleen kurantti. Edelleen pitää myös paikkansa, että ”Mikko Välimäen kirja on virkistävää luettavaa”!

Välimäki on oloissamme poikkeuksellinen oikeudellinen kirjoittaja. Akateemiset kirjoittajat tekevät oikeustiedettä ideaaliaudiotoriolle ja asianajajat tapaavat lähestyä asioita käytännöllisestä näkökulmasta: miten luovia päämiehen edun maksimoimiseksi? Oma lukunsa ovat yhteiskunnalliset keskustelijat, jotka polemisoivat vallitsevaa asiaintilaa ja pamfletoivat sen puolesta miten asioiden pitäisi olla.

Välimäki yhdistää kaikki nämä näkökulmat. Hän ei arkaile ottaa kantaa asioihin niin että rapa roiskuu. Otsakkeella ”Jos tietokoneohjelmien oikeussuoja olisi määritelty alun alkaen ’järkevästi’…”, kirjoittaja esittää näkemyksensä siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Hetkittäin lukijalle tulee samanlainen riemastuttava olo kuin katsoessa elokuvaa, jonka henkilöt välillä iskevät katsojalle silmää -vaikkapa John Belushin esittämä Bluto elokuvassa Deltajengi. Välimäki paljastaa ne erilaisten normien, sääntöjen ja käytäntöjen taustalla vaikuttavat intressit, taloudelliset ja poliittiset vaikuttimet lobbauksineen, jotka normeja lukiessa eivät usein käy ilmi.

Yhtä tärkeää kuin se, mitä laissa lukee, on usein se, mitä laissa ei lue – ja miksi. Oikeustiede on vain yksi rooli suuressa näytelmässä. Pieni virnistys yleisölle silloin tällöin on hyväksi, ettei totuus pääse unohtumaan.

Voimakkaat kannanotot hämärtävät välillä faktoja
Kirjoittaja ilmoittaa, että ”kirjan sisennetyissä kappaleissa ja alaviitteissä otetaan aika ajoin voimakkaitakin oikeuspoliittisia kannanottoja siitä, miten lain ja sen tulkinnan tulisi olla”.

Tästä lukija saattaa äityä päättelemään, että kirjan muissa kappaleissa tulkinnat olisivat perinteisemmän lainopin ja de lege lata -näkökulman sävyttämiä. Näin ei kaikilta osin ole, joskin Välimäki kiitettävästi avaa kannanottojensa perusteet. Lukijan valistuneisuuden varaan jää, miten vakuuttavina hän perusteluja ja kannanottoja pitää.

Kirjan kestävintä ja parasta antia on sen laaja esitys tekijänoikeudesta ja tekijänoikeuslaista suhteutettuna tietokoneohjelmiin. Tekijänoikeuden rajoituksista Välimäki puhuu systemaattisesti ”käyttäjän oikeuksina”.

Yksi avainväittämistä kuuluu, että vaikka tekijänoikeuslain 25 j §:n mukainen laillisen käyttäjän oikeus tehdä ohjelmaan sen käytön kannalta tarpeellisia muutoksia ja korjata virheitä onkin lain kirjaimen (ja EY:n ohjelmistodirektiivin 5 artiklan) mukaan tahdonvaltainen, eli siitä voidaan sopimuksin poiketa ja virheiden korjaaminen omatoimisesti kieltää, tältä osin ”teknisen direktiivin viimeistelyssä on epäilemättä sattunut tekninen erehdys”.

Välimäen mukaan ”Lainsäätäjän tarkoitus luultavasti oli, että ainakaan virheiden korjausta ei voi kieltää sopimuksin”. Myöhemmin hän tämän seurauksena esittää, että kielto korjata ohjelmiston virheitä olisi ”mitä ilmeisimmin” tekijänoikeuslain perusteella pätemätön (!).

Tulkinta saataisi olla kukaties perusteltu Välimäen esittämistä laajemmista syistä, jos niiden motiiveihin halutaan yhtyä. Perinteisen lainopin puitteissa tulkittuna tekijänoikeuslaki on oman käsitykseni mukaan tässä suhteessa yksiselitteisen selvä, oltiinpa sen sisällön tarkoituksenmukaisuudesta mitä mieltä tahansa.

Kyseinen ”käyttäjän oikeus” on tahdonvaltainen säännös, josta voidaan sopimuksin poiketa. Ja käytännössä poiketaankin vakio-ohjelmien vaihdannassa.

Onko muuntelu sopimusrikkomus vai tekijänoikeuden loukkaus?
Laajempaakin huomiota olisi ansainnut lyhyesti käsitelty tilanne, jossa laillinen käyttäjä menettelee ohjelmiston suhteen tavalla, jonka sitova (lisenssi-) sopimus yksiselitteisesti kieltää. Onko kysymyksessä ”vain” sopimusrikkomus, vai myös tekijänoikeuden loukkaus – kielletty muunteleminen? Välimäen mukaan sopimusrikkomus.

En kuitenkaan ole itse vakuuttunut siitä, että tämä kansainvälisestikin yhä olennaisempi kysymys olisi saanut Suomessa jo lopullisen vastauksensa. Asia on keskeinen open source -lisenssien sitovuutta ja niiden rikkomusten seurauksia pohdittaessa.

Vastaus riippuu siitä, miten oikeudenhaltijan (tekijän) omista oikeuksistaan käyttäjälle ”ammentama siivu” hahmotetaan. ”Vain sopimusrikkomus” -tulkinta olettaa, että ohjelman kappaleen mukana kullekin käyttäjälle ikään kuin väkisin ja aina kulkeutuu myös oikeus muun muassa virheiden korjaamiseen.

Tällainen muunteleminen olisi siis lain pakottavan sääntelyn seurauksena aina tekijänoikeudellisesti sallittua. Sitä vain sopimuksin rajoitetaan; käyttäjä sitoutuu olemaan käyttämättä tätä inherenttiä oikeuttaan.

Vastakkaisen – ja itse edustamani – katsannon mukaan tekijä voi lain osoittamissa puitteissa (muut kuin pakottavat oikeudet) päättää, antaako hän käyttäjälle (myös) tämän elementin. Jos sitä ei alun perinkään ollut annettu käyttäjälle, sopimuksen kieltomääräys onkin luonteeltaan käyttäjän (alkuperäistä) oikeutta rajaava ehto, eikä sen päälle liimattu velvoiteoikeudellinen sitoumus olla muuntelematta (korjaamatta virheitä).

Jos lusikalla annetaan, ei voi kauhalla ottaa. Näin ollen lisenssiehdon vastainen teoksen muunteleminen ja siihen väistämättä liittyvä tekninen kappaleenvalmistaminen konstituoisivat myös tekijänoikeusloukkauksen.

Asiakkaan sopimussuhde myyjän ja oikeudenhaltijan kanssa
Toinen teema, jota toivoisin Välimäen jatkossa pohtivan lisää, koskee jakeluketjuun liittyviä sopimussuhteita. Nyt hän tyytyy sinänsä osuvasti osoittamaan, miten lisenssisopimus on sekatyyppinen sopimus, johon yleensä sisältyy sekä puhtaasti tekijänoikeudellisia elementtejä (itse lisenssi ja sen laajuus) että muita siviilioikeudellisia normeja (mm. vastuunrajoitussäännökset).

Jos joku ostaa ohjelmistopakkauksen vähittäismyyjältä, keiden kanssa hänellä on minkäkinlainen sopimussuhde? Toisin sanoen, kenelle käyttäjä voi esittää eri perustein vaatimuksia? Kauppasopimussuhteessahan virheistä on ensisijaisesti vastuussa oma sopimuskumppani eli myyjä eikä tekijänoikeuden haltija. Entä kuka voi esittää käyttäjään kohdistuvia vaatimuksia ja millä perusteella?

Tästä näkökulmasta vakio-ohjelmistojen vaihdannassa tyypilliset sekatyyppiset (lisenssi-) sopimukset saattavatkin näyttäytyä uudessa valossa. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten suuryritysten vakiotuotteiden lisenssiehtoihin sisältyvät muut kuin immateriaalioikeudelliset sopimusmääräykset ovat pitkälle irrelevantteja suomalaisen käyttäjän kannalta, jonka ensisijainen kauppakumppani on suomalainen jälleenmyyjä – samoin kuin yhdysvaltalaisen yrityksen kannalta, ellei se myy tuotteitaan suoraan suomalaiselle käyttäjälle.

Periaatetulkinnat vaikuttavat ylläpidon ulkoistamismahdollisuuksiin
En malta olla vielä puuttumatta yhteen yksityiskohtaan, joka lähinnä osoittaa oman heikkouteni argumenttieni ilmaisemisessa. Välimäki siteeraa IT2000 EVT-erityisehtoliitteen kohtaa 3.3: ”Asiakkaalla ei ole oikeutta käyttää valmisohjelmistoa tarjotakseen ko. ohjelmiston käyttämistä koskevia palvelukeskus- tai käyttöpalveluita kolmansille ilman toimittajan etukäteen antamaa kirjallista suostumusta”.

Siinä yhteydessä hän viittaa teokseeni IT-sopimukset – käytännön käsikirja (Talentum 2002) sellaisen näkemyksen tueksi, että siteerattu ehto (muun ohella) merkitsisi, että ”järjestelmän ylläpidon ulkoistamisesta pitää sopia (ja maksaa) erikseen”.
Järjestelmän ylläpidon ulkoistamista (asiakkaan hyväksi, käytön laajuutta ja käyttäjäpiiriä muuttamatta) ei siteerattu ehtokohta käsittääkseni sinänsä kiellä, enkä sellaista ainakaan tarkoituksellisesti tunnusta esittäneeni.

Sen sijaan kielto saattaisi olla johdettavissa mainitun ehdon (Välimäeltä siteeraamatta jääneestä) lausumasta, ettei asiakas saa ”siirtää tai muuten luovuttaa” laitekohtaista käyttöoikeuttaan kolmannelle ilman toimittajan kirjallista lupaa, samoin kuin varsinkin ehtokohdasta 3.4, jossa puolestaan kielletään kaikki muu kopiointi kuin varmuuskopion ottaminen.

Jos hyväksytään yllä esittämäni (Välimäen hyljeksimä) näkemys, jonka mukaan kaikenlainen virheidenkin korjaaminen – joka on ylläpidon ydinsisältöä – saadaan sopimuksin kieltää, silloin mainittu ehto estää ylläpidon ulkoistamisen.

Mutta Välimäen logiikan mukaan taas virheiden korjaamisen tulisi aina olla sallittua, jolloin kyseistä rajoitusta ei ole ainakaan itsestään selvästi noista ehdoista johdettavissa. Kokonaan eri asia on, että sen enempää kyseisten ehtojen mukaan kuin vakio-ohjelmien vaihdantakäytännössäkään ei ohjelmiston lähdekoodia juuri koskaan luovuteta asiakkaalle, joten tämän voi olla miltei mahdotonta löytää tahoa, joka kykenisi ylläpitämään järjestelmää.

Edelleen oiva perusteos aihepiiristään
En kuitenkaan halua keskittyä pelkkään virheiden läpivalaisemiseen, mihin akateemisen tradition syövereihin antautuneet kollegat joskus väitöskirjoja arvioidessaan lankeavat. Olennaisempaa on lausua suureen ääneen, että Välimäki on kirjoittanut erinomaisen kirjan, jonka lukematta jättäminen lähentelisi ammatillista itsemurhaa jokaiselle lakimiehelle, joka puuhastelee työssään ohjelmistoliiketoiminnan parissa.

Jos joku esimerkiksi olisi vielä onnistunut välttämään kunnollisen käsityksen muodostamisen siitä, mitä ”open source” -ohjelmistot ovat ja miten järjestelmä toimii, ongelma korjaantuu Mikon kirjan myötä kertaheitolla. Nostan hattuani korkealle, tai kuten enemmän nettikeskusteluun vihkiytyneet nuoremmat ihmiset ehkä sanoisivat, ”Kudos, Mikko, +++++!”.

Pekka Takki
Asianajaja, Asianajotoimisto Bird & Bird Oy