”Fair use” digitaalisessa ajassa

(IPRinfo 2/2007)

Tavallisen ihmisen näkökulmasta tekijänoikeussäädökset jäävät epäselviksi ja niiden noudattaminen on vaikeaa myös muualla kuin Suomessa. IPRinfo tarjoaakin nyt lukijoilleen toimituksen suomennoksena tunnetun amerikkalaisen kolumistin puheenvuoron USA:n tilanteesta.

Tässä taas yksi mediayhtiöiden ja internet-yhtiöiden välisistä oikeusriidoista, joissa kiistellään sisältöjen saannista ja levittämisestä. Nyt kyseessä on suunnattoman rikkaan Viacomin, joka omistaa mm. Paramount Pictures ja Comedy Central -elokuvayhtiöt, juttu niin ikään suunnattoman rikasta Googlea vastaan, joka on YouTuben omistaja.

Riidan aihe: Viacom haluaa saada enemmän korvausta kuin Google haluaa maksaa niistä YouTubeen pannuista suttuisista kahden minuutin videopätkistä, jotka on otettu Viacomin tuottamista TV-ohjelmista, esimerkiksi ”The Daily Showsta”. Yhtiöiden yritys päästä sopimukseen epäonnistui, ja nyt Viacom vaatii oikeusteitse miljardin dollarin korvauksia.

En ole juristi, eikä minulla ole mitään käsitystä, miten tämä oikeusjuttu tulee kulkemaan. Epäilen kuitenkin, että kyseessä on Viacomin tinkimistaktiikka. Sen joka tapauksessa tiedän, että kyseessä ei ole ennen muuta kuluttajia ja heidän oikeuksiaan koskeva taistelu, ja ettei lopputulos välttämättä hyödytä Internetin käyttäjiä.

Kuluttajat sivustakatsojia
Kuluttajat eivät ole tämän tapauksen osapuolena. Yhtään enempää heillä ei ollut osuutta viimeisimmässä tekijänoikeuslain muutoksessakaan, jonka kongressi hyväksyi 1998. Tuo laki, DMCA [Digital Millennium Copyright Act], rakennettiin levy-yhtiöiden ja elokuvastudioiden toiveiden mukaiseksi. Näiden tavoitteena oli saada ihmiset lopettamaan tekijänoikeussuojatun materiaalin levittäminen tietokoneiden kautta, jos heillä ei ollut oikeuksia tai lisenssiä näihin aineistoihin.

Ajatuksessa on järkeä. Toisin kuin jotkut netti-intoilijat, minä uskon, että aineeton omaisuus on todellista ja että sitä tulee suojata jonkinlaisilla asianmukaisilla tekijänoikeussäännöillä. Vastustan luvattomien DVD-kopioiden valmistusta myytäväksi kadunkulmissa ja musiikkikappaleiden lataamista verkkoon yhteiskäyttösivustoille massajakelua varten.

Verkkopalvelu- ja teknologiayhtiöt onnistuivat sisällyttämään DMCA:han klausuulin, joka säästää heidät rangaistukselta, jos verkossa kulkee tekijänoikeussuojattua [luvatonta] aineistoa. Perusteena on, että he ovat toimineet vain viattomina väylinä. Tämä on Viacomin tapauksen yksi suuri kysymys. Kuluttajat eivät kuitenkaan saa tällaista vastuuvapauskorttia.

Itse asiassa DMCA, kuten muukin viimeaikainen mediayhtiöiden painostuksesta syntynyt lainsäädäntö, on kuluttajalle varsin vihamielistä. Näillä säädöksillä tosiasiassa viattomat toimet muuttuvat laittomaksi toiminnaksi, koska tekijänoikeuden loukkaus on määritelty liian laajasti. Säännökset ovat olleet synnyttämässä myös uutta teknologiaa, DRM:ää [digital rights management], josta aiheutuu rehellisille ihmisille liiaksi päänvaivaa ja joka ei ota huomioon uusia digitaalisia jakelumuotoja.
Jopa Apple-yhtiön toimitusjohtaja Steve Jobs, joka loi toimivan DRM-järjestelmän musiikkitallenteille, äskettäin esitti laillisesti hankitun musiikin kopiointisuojan lopettamista. Syynä oli ennen muuta se, että levy-yhtiöt soveltavat suojaa vain online-myyntiin, eivät fyysisiin tallenteisiin.

Teollisuus tulkitsee kuluttajat piratisteiksi
Useimmat rehelliset ihmiset eivät pitäisi toimintaansa piratismina, jos he ostavat CD:n, kopioivat sen sisällön tietokoneelle ja lähettävät sähköpostitse puolisolle tai ystävälle. Ääniteteollisuus sen sijaan – lainsäädäntöön tukeutuen – pitää.

Useimpien rehellisten ihmisten mielestä heidän maksulliselta kaapelikanavalta kopioimansa pariminuuttisen TV-pätkän siirtäminen YouTube-sivustolle ei liioin ole piratismia. Viacom kuitenkin – tukeutuen lainsäädäntöön, jonka sen oma teollisuudenala pitkälti on laatinut – vaatii tällaisia pätkiä poistettavaksi sivustolta.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, että Viacom, toisin kuin harhaanjohdetut levy-yhtiöt, ei haasta oikeuteen kuluttajia, jotka näitä kopiopaloja sivustolle tuovat. Se käräjöi Googlea vastaan, koska sen mukaan Google tekee näillä videoilla rahaa mutta kieltäytyy maksamasta tästä edusta.

Google ei toki ole viaton itsekään. Se tosiaan tekee ainakin välillisesti rahaa toisten yhtiöiden tekijänoikeussuojatusta aineistosta, josta se ei ole maksanut korvauksia. Se on kyllä neuvotellut joitain maksusopimuksia ja on halukas neuvottelemaan edelleen.

Samalla kun Google sanoo, että se kuuliaisesti poistaa kaikki tekijänoikeussuojatut pätkät, joiden oikeuksien maksusta ei ole varmuutta, jokainen YouTube-sivuilla vieraileva tietää, että tämä järjestely on vähintäänkin epätäydellinen.

Kuluttajilla oikeus selkeään rajanvetoon
Maallikkona arvioin, että nuo videoleikkeet vaikuttavat ”fair use” -käytöltä. Tämä vanha tekijänoikeuskäsite näyttää heikentyneen uusien lakien myötä. Fair use -käytön useimmat ei-juristit ymmärtävät siten, että heillä olisi oikeus siteerata tätä virkettä toisessa julkaisussa pyytämättä tekijän lupaa, mutta tarvitsisivat luvan lehdeltä halutessaan julkaista koko artikkelin tai suuren osan siitä. Kahden minuutin osa puolen tunnin tv-showsta on minun mielessäni rinnastettavissa tähän.

Mutta miksi minun täytyy arvailla? Kuluttajat tarvitsevat nimenomaan todellista selvyyttä siihen, mikä on ja mikä ei ole sallittua heidän laillisesti hankkimansa digitaalisen sisällön käyttöä. Tällainen selvyys voi tulla vain kongressista.

Tarvitsemme uuden digitaalisen tekijänoikeuslain, jossa vedettäisiin raja vaatimattoman muutaman sekunnin videopätkän verkkojakamisen ja todellisen massajakeluun tarkoitetun piratismin välillä. Tarvitsemme lain, joka määrittelee uudelleen digitaaliseen aikakauteen soveltuvan fair use -käsitteen sekä kirjaa digitaalisesta sisällöstä maksavien kuluttajien oikeudet samoin kuin Internet-yritysten oikeudet ja velvollisuudet.

Walter S. Mossberg

Walter S. Mossbergin kolumni ”Fair use for digital era” julkaistiin Wall Street Journalissa 22.3.2007, s. 29. Suomennos on IPRinfo-lehden toimituksen.