Entä jos? Kolumni

(IPRinfo 3/2009)

Arvelin tarjota tätä asiaa koskevaa kirjoitusta sopivaan oppineeseen lehteen, mutta haluan heittää koepallon.

Tekijänoikeuden siirtyminen työsuhteessa tapahtuu aika yleisen tulkinnan mukaan työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa (Zweckübertragung).

Kriteeri on siitä huono, että se on lähes käyttökelvoton tulkintatilanteissa. Mikä sitten on työsuhteen tarkoitus? Miten on suhtauduttava työsuhteeseen nyt kuulumattomiin tarkoituksiin, jotka ovat kuitenkin johdannaisia – tänään tehdään CD-levyjä ja huomenna striimiä verkkoon? Miten on suhtauduttava äkkimenestykseen (windfall)?

Jospa siirtymisen kriteeriksi otettaisiin työnantajan direktio-oikeus. Yli puoli vuosisataa on tiedetty ja lukemattomin prejudikaatein vahvistettu, että työsuhteessa yksi sitoutuu tekemään toiselle jotain saadakseen vastiketta ja tämän johdon ja valvonnan alaisena.

Direktio-oikeuden nojalla työnantaja ei saa siirtää professoria pesemään lattioita edes säätiöyliopistossa. Saman oikeuden perusteella työnantaja – esimerkiksi arkkitehti tai mainostoimiston virkailija – voi antaa hyvinkin yksityiskohtaista palautetta tekijän – esimerkiksi kirjoittajan, piirtäjän tai valokuvaajan – suorituksesta ja määrätä hänet parantamaan tai muuttamaan teostaan. Sanktiot ovat silloin tietysti työoikeudellisia, eivät tekijänoikeudellisia.

Tästä ajatuksesta olisi ainakin se hyöty, että työnantajan mielestäni legitiimien oikeuksien offensiivinen ja defensiivinen puoli tulisivat hoidetuksi. Työnantaja maksaa palkkaa hyötyäkseen työsuorituksista, ja työnantajan on saatava työn lisäarvo itselleen. Tämä ei ole marxismia vaan elinkeinotoiminnan edellytys.

Toisaalta työnantajalla on työsopimuslain tunnustama intressi edellyttää työntekijältä tiettyä lojaaliutta. Työntekijä ei saa työsuhteen kestäessä tehdä teoksia kilpailijalle, jos ne ovat sen laatuisia, että ne kuuluvat oman työnantajan direktio-oikeuden piiriin.

Tämä olisi vaihtoehtoinen keino muotoilla se luentoesimerkki, ettei työnantaja saa mitään oikeutta romaaniin, jonka vahtimestari on kirjoittanut kyyhöttäessään iltakaudet lasikopissa valvomassa järjestystä ja turvallisuutta porraskäytävässä ja kauempanakin. Työnantajahan ei voi määrätä vahtimestaria kirjoittamaan romaania.

Sen sijaan mainostoimiston esimiesasemassa oleva henkilö voi määrätä copywriterin laatimaan erilaisia kirjoituksia mainostettavasta tuotteesta, ja tekijänoikeus niihin siirtyy eo ipso eli ilman eri toimenpidettä työnantajalle.

Rohkenisin väittää, että tämä olisi aika sosiaalinen ratkaisu. Lehdistä on saatu lukea, että mediatalo haluaa avustajilta “kaikki oikeudet” heidän teoksiinsa. Se haluaa, vaikka jokainen ylioppilas tietää, ettei “kaikki oikeudet” tarkoita tekijänoikeussopimuksissa kaikkia oikeuksia.

Työsuhteessa oikeuksien siirtyminen voi olla mielellään laajempi ja ajallisesti pysyvämpi. Niin sanottu free-lance sitä vastoin on pikemmin mediatalon liikekumppani, eikä mediatalolla ole direktio-oikeutta, kun ei ole työsuhdettakaan. Kysymys on puhtaasta kaupankäynnistä.

Sama koskisi juristeja. Professori voi julkaista “itseplagiaatin” laatimastaan asiantuntijalausunnosta oppineeseen lehteen. Asianajotoimiston apulaisen kaikki hengentuotteet siirtyvät toimistolle, ellei toisin ole sovittu.

Jukka Kemppinen